Kategoria: Blogi

 
 
 
Myöhäisantiikki oli pyhien kirjojen ja kirjoitusten nousukausi. Myös kirjaan esineenä liittyi monenlaisia uskomuksia. Pyhiä kirjoja voitiin käyttää ennustamiseen esimerkiksi siten, että avattiin kirja satunnaisesta paikasta, luettiin teksti ja tulkittiin sitten tekstikohta ennustuksena.
Pyhillä kirjoilla ja sen osilla arveltiin olevan erityistä voimaa erilaisia tauteja ja vaivoja vastaan. Esimerkiksi osia evankeliumeista laitettiin potilaan pään alle päänsärkyä parantamaan. Hippon piispa Augustinus paheksui tätä tapaa, jossa hänen mielestään käytettiin väärällä tavalla pyhiä tekstejä. Hän kuitenkin piti tapaa parempana kuin amulettien käyttöä, jonka hän tuomitsi silkkana pakanuutena ja magiana.
Tänään uuden hallituksen ministerit vannoivat virkavalansa. Yleensä tämä tapahtuu käsi Raamatulla. Pyhien kirjojen käyttö voimallisina esineinä siis jatkuu. (Augustinus muuten paheksui kovasti valojen vannomista).
 

Tuoreita pohdintojani on luettavissa Suomen Akatemian verkkolehden blogissa.

 
 
 
Olen yksi monista, jotka lapsina ihastuivat Narnian maailmaan ja nuorina tympääntyivät sen kristilliseen piilosanomaan. Aikuisille C.S. Lewisin kristillinen propaganda on ilmeistäkin ilmeisempää, mutta lapsilta se jää yleensä ymmärtämättä.
Kirjallisuuskriitikko Laura Miller kuvaa omia kokemuksiaan kirjassa The Magician’s Book. A Sceptic’s Adventures in Narnia (2008). Narnian tarinat olivat hänelle lapsena elämää suurempi maailma. Sitä katkerampi pettymys oli, kun Lewisin Narnia-kirjoihin punoma agenda selvisi hänelle vähän vanhempana. Hän tunsi itsensä ilkeällä tavalla huijatuksi.
Millerin kirja kuvaa lapsuuden hurman (’Songs in Innocence’) ja nuoruuden petetyksi tulemisen tunteen (’Trouble in Paradise’). Kaikkeen tähän hän nivoo raikkaan ja oppineen keskustelun lasten kirjoista ja kirjallisuudesta yleensä, C.S. Lewisista, hänen ristiriidoistaan ja hänen merkillisestä pysähtyneestä maailmastaan.
On hupaisaa lukea, miten liberaali ei-uskonnollinen Laura Miller pohtii vanhoillisen kiihkouskonnollisen Lewisin taustoja. Hän ei tee sitä ilkeästi, vaan tietynlaisella lämpimällä mutta ironisella otteella.
Kolmannessa osassa (’Songs of Experience’) Miller irtaantuu lapsuuden ihastuksesta ja nuoruuden pettymyksestä ja etsii kolmannen tien, kirjallisuuden ymmärtämisen tien. Hän valottaa Narnia-kirjoihin liittyvää kirjallisten viittausten verkostoa, myyttejä, Britannian menneisyyttä ja keskiajan haikailua. Lopulta kirja paljastaa Lewisin oma kaipuun paeta omasta dogmaattisesta systeemistään jonnekin, jota Miller kutsuu keijumaaksi (Elfland).

 
 
 
Olen löytänyt äänikirjojen riemun. Samalla kun kuuntelee luentaa, voi puuhata kaikenlaista jotakin muuta vähemmän vaativaa, yksinkertaisia käsitöitä tai siivota. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan olisi luettuna jäänyt kesken, sen verran verkkaiselta ja pitkäpiimäiseltä se välillä tuntui. Kuunneltuna se jotenkin vielä meni.
Viimeisin kuunneltu on Aila Meriluodon Mekko meni taululle (WSOY 2001, äänikirja 2002). Tähän Seela Sellan ääni sopii täydellisesti.
Meriluodon muistelu lapsuudestaan ja nuoruudestaan on samalla ajankuva 1930- ja 40 -luvuista, sotia edeltäneestä ajasta ja sota-ajasta.
Vaikka aikakausi on aivan toinen kuin oman lapsuuteni aika, tietyt tunnelmat ja kokemukset ovat häkellyttävän samankaltaisia. Meriluoto kuvaa, millaista on kasvaa harvapiirteisessä pikkukaupungissa, kun molemmat vanhemmat ovat opettajia ja elää lukutoukkana omissa maailmoissaan. Monet tyttöjutut ja ystävyyssuhteet eivät ole olennaisesti muuttuneet. Muodit ovat muuttuneet: kun Aila Meriluoto ystävineen tunki saksan kieltä joka väliin, natürlich, niin nykyään saksan on korvannut englanti, you know.

Tähän aikaan keväästä tuhannet harrastajapuutarhurit möyrivät taas suurin toivein tilkuillaan. On myös isoja pelkoja, tuleeko halla, tuleeko etanoita ja niin poispäin. Onneksi harrastajalla ei ole kyse elannosta, vaan lähinnä virkistymisestä.
Myöhäisantiikista on säilynyt kreikan- ja latinankielisiä loitsuja, joiden tarkoituksena oli suojata peltoja raekuuroilta ja vastaavilta koettelemuksilta. Niistä ilmenee, että jonkin hengen, enkelin tai demonin uskottiin aiheuttavan raekuurot.
Sisiliasta 300-400 –lukujen vaihteesta peräisin oleva loitsu puhuu raekuuroja aiheuttavasta theos Mikhalazokos –hengestä (ilmeisesti yhdistelmä enkelin nimestä Mikael ja kreikan raekuuroa tarkoittavasta sanasta khalaza). Sitten kutsutaan apuun Jeesusta, enkeleitä ja muita erilaisia jumaluuksia viinitarhan suojaksi.
Piirtokirjoitus 700-luvun Espanjasta kutsuu avuksi enkeleitä, Jeesusta ja pyhää Kristoforosta, että nämä pitäisivät raekuuron loitolla ja suojaisivat viinitarhaa ja hedelmäpuita.  Vastaavanlaisia suojaloitsuja tehtiin myös heinäsirkkojen varalta.
Lähde: Nieto, Francisco Javier Fernández, ‘A Visigothic Charm from Asturias and the Classical Tradition of Phylacteries Against Hail’, in: Magical Practice in the Latin West, eds. Richard L. Gordon and Francisco Marco Simón, Leiden: Brill, 2010, 551-599.

Myöhäisantiikin ihmiset yrittivät ratkoa ongelmiaan erilaisin rukouksin ja loitsuin. Harmeja ja vaivoja oli monenlaisia päänsärystä ja vatsakivuista synnytykseen ja lapsettomuuteen, lemmenhuolista ja kiusallisista kosijoista kilpa-ajoihin ja kaupankäyntiin.
Eräässä myöhäisantiikkisessa loitsussa Egyptistä äiti kiroaa miniänsä (tai miniäehdokkaansa). Miniä on äidin mielestä erottanut äidin ja pojan, niin että poika enää vain halveksii äitiään. Kirouksessa äiti anoo kaikkivaltiasta jumaluutta jättämään miniän rukoukset kuulematta. Lisäksi hän pyytää: ”Sinun täytyy saattaa hänet ilman toivoa tässä maailmassa. Sinun täytyy iskeä hänen kohtuunsa ja tehdä hänet mahoksi”. Lisäksi miniän täytyy sairastua tuskalliseen tautiin ja kokea suurta tuskaa, kuumetta ja kylmyyttä, tunnottomuutta sydämessä ja vieläpä jotain kalvavaa matoakin.
Tässä kirouksen sinkoaja on nainen. Suurin osa erilaisten loitsujen ja kirousten, mm.  lemmentaikojen, käyttäjistä todennäköisesti oli kuitenkin miehiä. Näin ainakin on tutkimuksessa laskettu säilyneen materiaalin, ns. maagisten papyrusten ja kiroustaulujen, perusteella. On mielenkiintoista, että vallitseva stereotypia ns. magian harjoittajasta antiikin kirjallisuudessa oli noita-akka.

Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuolleisiin liittyi monenlaisia uskomuksia. Esimerkiksi uskottiin, että vainajien maallisissa jäännöksissä ja erityisesti veressä oli erityistä voimaa. Vainajien henkiä manattiin avuksi erilaisiin tehtäviin, mm. kilpailijan vahingoittamiseksi kilpa-ajoissa, mutta myös erilaisten tautien hoitamiseksi. Sekä Kreikassa että Roomassa viranomaiset kielsivät ankarasti vainajien manaamisen. Vainajien maallisten jäännösten kaivelu hautausmailta oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty.
Myöhäisantiikin kristityt uskoivat, että marttyyreina kuolleiden maallisissa jäänteissä oli suuria ihmeitä tekeviä voimia. Marttyyrien haudoista ja muistomerkeistä, joissa heidän jäännöksiään (reliquiae) säilytettiin, tuli pyhiinvaelluksen kohteita. Myöhäisantiikissa pyhinä pidettyjen ihmisten jäänteitä todella etsittiin. Kuuluisin esimerkki on 300-luvulla Milanon piispa Ambrosius, joka erään kiivaan kirkollisen kiistan aikana sopivasti löysi kahden marttyyrin, Gervasiuksen ja Protasiuksen hautapaikan ja siirrätti heidän jäänteensä kirkkoonsa.
600-luvulla eräässä visigoottien laissa kiellettiin hautojen ryöstely parannuskeinojen hankkimiseksi. Usein tämä on tulkittu yritykseksi hillitä nekromantiaa. Todennäköisempää kuitenkin on, että viranomaiset ovat halunneet suitsia pyhäinjäännösten innokasta etsintää (näin esim. W.E. Klingshirn, ‘Isidore of Seville’s Taxonomy of Magicians and Diviners’, Traditio 58 (2003), 59-90).
Ei tämä aivan vierasta ole nykyajallekaan. Edesmenneeltä paavilta talteen otettu veri herättää suuria odotuksia.

 
Olen ollut niin keskittynyt artikkelin kirjoittamiseen, että bloggaamisetkin ovat jääneet vähäksi aikaa. Runojakaan ei ole tullut luettua, kun olen uponnut magia-tutkimuksen läpikäymiseen: ei ihme, että tuli kevätuupumus.
Aikaisemmin keväällä murehdin ensimmäisen sivun kammoa. Nyt sitten sitä tekstiä on syntynyt, vähän liiankin kanssa. Minulle käy usein näin. Seuraa raakaotteista editointia, sillä tekstiä on lyhennettävä ja sanontaa tiivistettävä. Omaa tekstiä on kohdeltava julmasti. Edessä on jonkinlainen vivisektio. Tässä tapauksessa voi olla, että tekstistä täytyy poistaa leikkauspöydällä noin neljännes, ehkä jopa puolet (ei kai sentään!).
Tutkijoilla on hyvin erilaisia tapoja kirjoittaa. Toisilla näyttää siltä, että he synnyttävät varsin tiivistä punnittua tekstiä jo ensimmäisellä istumalla, ehkä hitaasti mutta varmasti. Iso osa kirjoittamisesta on tapahtunut jo päässä, ennen kuin edes siirrytään koneen ääreen.
Itselläni kirjoittaminen tapahtuu useissa vaiheissa, joista tuskallisin on tuo vivisektio-vaihe. Se on kuitenkin välttämätöntä. Artikkelikokoelmia toimittaneena tiedän, miten ärsyttävää on, kun kirjoittajat kaikesta ohjeistuksesta huolimatta lähettävät artikkelinsa ylipitkinä. Olen myös kokemuksista oppinut, että ohjeistus ei voi koskaan olla liian tarkka. Kerran erehdyimme viattomuuksissamme antamaan niinkin epämääräisen evästyksen kuin 15 liuskaa. Eräs kirjoittaja lähetti tuotoksensa 15 liuskaan mahdutettuna, mutta 1-rivivälillä 10-pisteisellä kirjasimella, mitättömin marginaalein.

Yliopistolainen –lehti (1/2011) pohtii tutkimusrahoitukseen liittyvää byrokratiaa. (Kyllä, lehden ilmestymisestä on siis jo aikaa – minulla on aika hidas sytytys). Tutkimusrahoituksen hakeminen, hallinnointi ja siitä raportointi on työlästä. Tämän olen minäkin jo kokenut. Sen Tuhannen kerran on taas raportoitu tekemisistä ja aikaansaannoksista.
Minulla oli vuosia sitten tapana marista (ja ehkä vähän vielä nykyäänkin). Mutta marinani keskellä muistan erään keskustelun erään entisen tutkijan kanssa näistä ikuisista raportoinneista. Hän kertoi  myös suhtautuneensa nihkeästi näihin raportointeihin, kunnes tutustui Etelä-Afrikan tiede-elämään. Vanhan vallan jälkeen halutaan korostaa rahoituksen, päätöksenteon ja raportoinnin välttämättömyyttä ja läpinäkyvyyttä. Kaikenlainen nepotismi vähenee. Ajatuksena on, että mitä julkisempaa ja näkyvämpää kaikki toiminta on, sitä vähemmän väärinkäytöksiä kehiytyy.
Byrokratia on toisinaan raivostuttavaa. Sitä on ehdottomasti tehostettava. Mutta  byrokratia parhaimmillaan vahtii tehokkaasti, mitä veronmaksajien rahoilla tehdään ja mitä niillä saadaan aikaan. Toivottavasti hyvä veli -suhmurointi vähenee. Tähän tarvitaan ulkopuolista valvontaa.
Mieluummin iso veli kuin hyvä veli 🙂

Kävin eilen katsomassa Kassandran tulkinnan Sofokleen näytelmästä Antigone. Pohjana on Kirsti Simonsuuren uusi käännös.
Käännös onkin ajanmukainen ja iskevä, siinä määrin, että välillä häkellyttää, miten ajankohtainen (ja ikuinen) Sofokleen teksti on. Antigone, joka kieltäytyy alistumasta epäoikeudenmukaiseen lakiin, näyttäytyy kansalaistottelemattomuuden perikuvana.
Kassandran esityksessä viehätti puheen, musiikin ja tanssin yhdistäminen. Tehokasta ilmaisua. Suuria tehokeinoja ei tarvittu sanoman välittämiseen. Jotain tällaista antiikin teatterikin ehkä parhaimmillaan oli, voisi aavistella.