Tampereen taidemuseon 80-vuotisvuotisjuhlanäyttely on mahtava! Kirjailija Johanna Sinisalo on tehnyt näyttelyn käsikirjoituksen, jossa yhdistellään historiaa, kuvitteellista vaihtoehtohistoriaa ja tulevaisuuden visioita.
Näyttelyn teokset eri vuosikymmeniltä on koottu tarinan ympärille. Tarinan mukana ne aukeavat aivan uudella tavalla. Juuri tällaista, uusia katseita avaavaa, uusia oivalluksia herättävää näyttelyiden pitää olla.
Menu
2 Comments
Kiitos vinkistä, kävin katsomassa näyttelyn.
Vaikka tiesin näyttelyn käsikirjoituksen idean ennakolta, menin lankaan.
Näyttely on jaettu kolmeen kerrokseen. Kiertäminen aloitetaan ylimmästä, toisesta kerroksesta. Sieltä laskeudutaan ensimmäiseen kerrokseen ja lopuksi mennään maan alle, pohjakerrokseen. Ylimmän kerroksen kierrettyäni ja näyttelytekstit luettuani ajattelin, että ehkä Johanna Sinisalon käsikirjoittama osuus alkaakin vasta myöhemmin. Jonkin aikaa ajattelin jopa olevani väärässä näyttelyssä.
Näyttelyn keskimmäisessä kerroksessa olin vielä aluksi huiputettu, mutta sitten kun näyttelytekstissä käsiteltiin asiaa, jonka olin kokenut, Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus, heräsin. Tajusin, että ylimmässä kerroksessa itkien lukemani kokemukset köyhien lasten kohtelusta olivatkin osa näyttelyyn luotua tarinaa. Ei silti, ettei juuri tuollaisia kokemuksia maailmassa olisi ja jokainen niistä on liikaa. Olin myös kauhistellut Mannerheimin julmaa käytöstä punaisia loukkaantuneita kohtaan. Miten tuollaista miestä voidaan kunnioittaa, olin pöyristyneenä ajatellut. Ehkä se siis olikin kuvitelmaa (?)
Näyttelytekstit ja taideteokset muodostavat paikoitellen todella kutkuttavan ja mietityttävän yhdistelmän, paikoitellen yhdistelmä on liian yksioikoínen ja ilmeinen ja paikoitellen keskustelevuus katoaa otteestani.
Pohjakerroksen tulevaisuuden maailmassa on mielestäni eniten sekä yksioikoista ilmeisyyttä että keskustelevuuden puutetta.
Tulevaisuuden ennakoinnin kanssa työskennellessäni olen kohdannut paljon samanlaista dystooppista tulevaisuudenkirjoitusta kuin mitä Johanna Sinisalo on kirjoittanut. Vaikka sorrun samaan tuhon maalailuun itsekin jatkuvasti, jokin minussa myös kapinoi jatkuvaa mustan tulevaisuuden kirjoitusta vastaan. Tulevaisuus on sellainen millaiseksi sen luomme. Nyt luomme sinne rajun ilmastonmuutoksen sekä luonnon ja ihmisten pahoinvoinnin. Voimme luoda myös kauniin ja hyvän tulevaisuuden. Siitäkin näyttelyssä oli onneksi iloinen ja hauska kuvitelma ruohomatolla peitetyssä huoneessa.
Näyttelyteksti on oikeastaan faktio, fiktion ja faktan yhdistelmä. Kirjallisuudessa tätä on käytetty jonkin aikaa ja olen aina pitänyt siitä. On kiehtovaa ja haastavaa, kun todellisuus sellaisena, millaiseksi sen kuvittelemme (mielestäni todellisuus on aina kuvitelma) nyrjäytetään kevyesti sijoiltaan. Silloin joutuu asemoimaan itsensä uudelleen ja ainakin minussa uudelleen asemointi herättää ihastuneita kylmiä väreitä, tuottaa riemua ja antaa energiaa.
Hauskaa, että sinäkin pidit. Näyttely oli virkistävä kokemus, kun se oli tarina, ja teokset on nivottu yhteen yllättävin tavoin. Liikuttavimpia näyttelyitä pitkään aikaan, fakta ja fiktio menivät minulla tunnetasolla välillä iloisesti sekaisin.