Kategoria: Blogi

Huomenna pidetään Helsingin yliopiston Nykykielten laitoksella seminaari, jossa tutkijat analysoivat vihapuhetta eri aikoina.
Itse puhun antiikin vihapuheesta otsikolla ”Beasts and Barbarians – How to Insult in the Ancient Roman World”. Käsittelen (valitettavasti) aina uudestaan ja uudestaan nousevia tapoja loukata kuten sairauteen ja likaan vertaamista, epäinhimillistämistä ja demonisointia.
Seminaarin ohjelma täällä.
Uutisointia seminaarista täällä.

Shakespearen näytelmää Coriolanus esitetään Teatteri Kultsassa. Kultsan esitys on erinomainen, nykyajan ihmisille päivitetty tulkinta klassikosta. Olen ennenkin ylistänyt sellaista teatterin tekemistä, jossa välineet ja lavasteet ovat yksinkertaisia. Kaikki ylimääräiset tehokeinot ja hörhellys ovat turhaa. Näyttelijöiden taito ja antaumus ja esityksen jännitteet riittävät – näin myös tässä Coriolanus-esityksessä. Coriolanuksen kiivaus ja joustamattomuus tulevat järkyttävästi esiin.  Coriolanuksen äidin kovuus tuo hyvin esiin sen, miltä pohjalta Coriolanuksen sotainto nousee. Hyvin tehokas on myös Brutus Siciniuksen, kansantribuunin hahmo: taitava poliitikko lopulta vetää pisimmän korren Rooman valtataisteluissa.
Shakespearen näytelmä perustuu Liviuksen historiateoksen Ab urbe condita (Rooman historia sen perustamisesta lähtien) 2. kirjan kuvaukseen Coriolanuksesta. Gnaeus Marcius (Shakespearella Gaius Martius) sai lisänimensä Coriolanus Coriolin kaupungin valtaamisen kunniaksi. Hän oli suuri sotasankari, mutta sai kopealla käytöksellään Rooman plebeijit vastaansa viljapulan aikana. Poliittisen valtapelin päätteeksi Coriolanusta alettiin syyttää vallan tavoittelusta ja hänet karkotettiin lopulta Roomasta. Tästä katkeroituneena Coriolanus  liittyi roomalaisten verivihollisiin volskeihin ja marssi sotajoukkoineen Roomaa vastaan. Roomalaisten lähetystöt eivät liikuttaneet mielensä kovettanutta Coriolanusta. Lopulta kun Coriolanuksen äiti Veturia ja vaimo Volumnia lapsineen saapuivat Coriolanuksen luo vihollisen leiriin, ”miehen ylpeys viimein murtui”, kuten Livius kertoo (suom. Marja-Itkonen Kaila). Coriolanus johti joukkonsa pois Roomasta, mutta volskien tyytymättämyys ”maksoi hänen henkensä”.
Vielä yksi henkilökohtainen muistelus Coriolanuksesta: yleisen historian opinnoissani tein proseminaariin liittyvän antiikin lähdeanalyysitehtävän juuri Liviuksen Coriolanus-kertomuksesta. Siitä taitaa olla 27 vuotta …

Kirja-arvioni Alberto Angelan kirjasta Rakkautta ja intohimo antiikin Roomassa (2014) Helsingin Sanomissa 27.11.2014.

Viime viikon matka suuntautui Cantabrian yliopistoon, Santanderin kaupunkiin Pohjois-Espanjaan. Osallistuin konferenssiin ”Bishops, Councils andd Imperial Court in the Western Roman Empire”. Omassa esitelmässäni ”Dissimulatio and the Realities in the Legislation against Religious Dissidents in the fourth and fifth centuries” pohdiskelin, miten myöhäisantiikin lainsäädäntöä pantiin käytäntöön. Latinan termi dissimulatio tarkoittaa hallinnon yhteyksissä välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntiä.
Konferenssin jälkeen oli mahdollisuus tutkailla kaupunkia. Santander on Biskajanlahden rannalla. Seutu on komeaa katseltavaa, merenrantaa ja vehreää vuoristoa. Erityisen vaikuttava on La Magdalenan niemi rantoineen ja metsineen:

Paluumatkalla ehdin viettää päivän Bilbaossa (baskiksi Bilbo). Nykyään suomalaiset muistavat kaupungin lähinnä iänikuisista Guggenheim-keskusteluista. Bilbao on komea kaupunki aivan ilman Guggenheimiakin.
Erityisesti joki ja sen rannoilla kulkevat kävelyreitit tekevät Bilbaosta viehättävän. Lenkkeilijät viihtyvät aivan keskustassa.

 

Olen Marja-Leena Hännisen ja Ulla Lehtosen kanssa keskustelemassa monikulttuurisesta Rooman valtakunnasta perjantaina Tiedetorilla Takauma-lavalla Kirjamessuilla. Haastattelemassa Anneli Luhtala.
Olen Marja-Leena Hännisen ja Liisa Suvikummun kanssa keskustelemassa kylpylöistä niin antiikissa kuin myöhempinäkin aikoina lauantaina Suomen Rooman instituutin tilaisuudessa Eino Leino -lavalla Kirjamessuilla. Haastattelemassa Eeva-Maria Viitanen.
 

Tänään alkaa Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa konferenssi ”Citizenship and Migration” (22-24.10). Puhujina mm. Jasbir Puar (Rutgers University) ja Rinaldo Walcott (University of Toronto). Suurin osa esitelmistä käsittelee nykyajan kansalaisuus- ja maahanmuuttokysymyksiä. Oma esitelmäni sukeltaa kaukaiseen menneisyyteen eli antiikin Roomaan. Abstraktissani lupailen laajaa kaarta Rooman kansalaisuuden kehityksestä. Saa nähdä, miten onnistun lunastamaan suuret tavoitteet.

How to become a Roman citizen and how to remain one? The frontiers of Romanness
According to one of the foundational myths of the ancient Romans, Romulus made the city of Rome an asylum for refugees and welcomed all sorts of newcomers inside its walls. In the 2nd century CE, as the Romans had already held the entire Mediterranean area in their iron embrace for centuries, a Greek orator Aelius Aristides celebrated the Roman power with a similar ethos: “Rome has never rejected anyone; on the contrary, this city receives men from all countries just as the soil of the earth welcomes all men”. This ethos of asylum is even more remarkable when it is compared with the foundational myths of many Greek poleis, for instance, the myth of autochthonous origin of Athenians.
Despite the ethos of asylum and eloquent orators who cherished the idea of cosmopolitan citizenship, not all the inhabitants of the Roman Empire had the status of citizen. Who was regarded as a Roman citizen? What were the criteria for becoming Roman citizen? How did these criteria change in the course of centuries? During the expansion of the Empire in the republican period, to gain citizenship as a mark of membership of the Roman community meant abandoning one’s former lifestyle and embracing a new one. As the Roman power in the Mediterranean was consolidated during the early imperial period (1st-2nd centuries CE), the strong conception of citizenship based on cultural criteria could not hold. The Roman power had to gain backing from the elite key groups in the conquered areas. Cultural criteria (such as the Latin language) became less emphasised, and the citizenship became to be more built around the display of loyalty to the ruling power.
I will discuss the criteria of becoming Roman citizen and maintaining the privileges connected to the citizenship during the later Roman Empire (200-400 CE). I will focus on, first, the return of the cultural criteria, and second, the impact of immigration in Late Antiquity. 1) I will argue that defining Romanness in religious terms became more and more emphasized from the early 3rd century CE onwards. Being Roman was connected with the correct performance of religion. Defining a good and loyal Roman in terms of religion continued in the course of the Christianization of the Empire. 2) In regard to the Gothic immigration into the Empire in the 4th and 5th centuries, I will discuss the mechanisms of inclusion and exclusion and offer a postcolonial reading of Roman ‘migration and accommodation policies’. We will have a closer look at one dramatic scene in which hundreds of Goths in their attempt to immigrate to the Empire were drowned in the border river Danube.

On hetkiä, jolloin haluaisi kahdentua ja kolmentua ja lähettää klooninsa seuraamaan kaikkea samaan aikaan tapahtuvaa. Syksy on ollut ja on edelleen täynnä mielenkiintoisia rientoja.
Huomenna alkaa Tampereen yliopistossa kansainvälinen konferenssi ”Women, Power and Agency in Antiquity” (22.-24.10). Puhujina mm. Mary Harlow ja Louise Bruit Zaidman. Koko mittava ohjelma täällä.
Torstaina 24.10 väittelee Sibelius-Akatemiassa Kaija Ravolainen kanttorien varhaishistoriasta antiikissa (”The Singer in the Ecclesiastical Hierarchy. The Early History of the Order”). Paljon onnea tulevaan koitokseen!
Viime lauantaina 18.10 puolusti Maija Ojala Tampereen yliopistossa väitöskirjaansa Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea Region (14th-16th centuries (”Protektionismi, jatkuvuus ja sukupuoli: käsityöläisten yrittäjäkulttuuri Itämeren alueella (1300-1500-luvuilla”). Lämpimät onnittelut väittelijälle!

Marttyyrien palvonnasta tuli myöhäisantiikissa keskeinen osa kristinuskoa. Lucy Grig  osoittaa kirjassaan Making Martyrs in Late Antiquity (2004), kuinka 300- ja 400 -luvulla lukuisat marttyyrikultit muokkasivat kristinuskoa (tai monia erilaisia paikallisia kristinuskoja). Grig esittelee monin esimerkein, miten marttyyreja luotiin tai ’löydettiin’. Kuuluisin esimerkki on tietysti tapaus, jossa Milanon piispa Ambrosius löytää kirkkopoliittisesti sopivalla hetkellä kahden marttyyrin, Protasiuksen ja Gervasiuksen, jäänteet.
Grigin tarkoituksena ei ole tutkia marttyyreja ja heidän kulttejaan  ns. historiallisen todellisuuden näkökulmasta (eli oliko joku marttyyri historiallinen henkilö), vaan analysoida, mitä merkityksiä marttyyrien palvonnalla oli 300- ja 400 -lukujen kristityille ja miten ja millaisia kertomuksia marttyyreista rakenneltiin.
Lucy Grig on kutsuttuna puhujana myöhäisantiikin 23. symposiumissa Tvärminnessä ensi viikonloppuna.

Galla Placidia on myöhäisantiikin kiehtovimpia hahmoja, josta on kirjoitettu useita tutkimuksia ja jopa romaaneja. Hänestä kertoo myös Hagith Sivanin tutkimus Galla Placidia. The Last Roman Empress (2011).
Galla Placidia oli Rooman keisari Theodosius I:n tytär. Hänen veljensä Honorius ja Arcadius jakoivat Rooman valtakunnan hallinnon Theodosiuksen kuoltua vuonna 395.
Vuonna 410 Alarikin johtamat gootit valtasivat Rooman kaupungin ja hävityksen jälkeen veivät Galla Placidian panttivankina mukanaan. (Keisariveljet Honorius ja Arcadius oleilivat turvassa hoveissaan Ravennassa ja Konstantinopolissa). Alarikin kuoltua goottien johtoon nousi Athaulf, joka vahvistaakseen asemaansa otti vaimokseen Galla Placidian. Sitä, oliko Galla Placidia myötämielinen vai pakotettiinko hänet liittoon, eivät lähteet kerro. Roomalainen historioitsija Orosius kuitenkin kirjoittaa, että Gallan myötä Athaulf kuitenkin luopui halustaan tuhota roomalaiset ja päätti ryhtyä palauttamaan Rooman nimen kunniaa goottien voiman avulla. Orosius antaa ymmärtää, että Galla ikään kuin kesytti villin gootin.
Galla ja Athaulf saivat pojan, joka kuitenkin kuoli pian syntymänsä jälkeen. Heidän avioliittonsa ei kestänyt kauan, sillä pian Athaulf murhattiin goottien keskinäisissä kärhämissä. (Ja tässä yhteydessä nousee pakostikin mielikuva nuijilla toisiaan paukuttelevista gooteista, koska minäkin olen lapsena lukenut Asterixin ja gootit).
Galla Placidia palautettiin lunnaita vastaan Honoriuksen hoviin, ja pian tämä naitettiin hovin johtomiehelle sotapäällikkö Flavius Constantiukselle (v. 417). Tämän Constantiuksen asema oli nyt niin vahva, että Honorius korotti hänet kanssahallitsijakseen vuonna 421. Galla Placidia sai arvonimen Augusta. Constantius III kuitenkin kuoli muutaman kuukauden kuluttua keisariksi nousunsa jälkeen.
Honoriuksen kuoltua Constantiuksen ja Galla Placidian 6-vuotias poika Valentinianus nostettiin keisariksi vuonna 425 erinäisten valtataistelujen jälkeen. Gallan poika Valentinianus III oli keisarina vuoteen 455, ja Gallalla oli huomattava valta poikansa alaikäisyyden aikana.
Galla Placidian elämänvaiheita valottavat roomalaiset ja kreikkalaiset lähteet (varsinkin historiankirjoittajat) sieltä täältä. Usein roomalaisten mieskirjoittajien jälkiviisaat tuomiot keisarinnasta ovat nihkeitä. Cassiodorus (Variae 11.1.9) valittaa, että Galla Placidia heikensi armeijaa liian paljolla rauhalla. Cassiodoruksen huomio on mielenkiintoinen, sillä hän puhuu ajasta, jolloin useat roomalaiset sotilasjohtajat taistelivat vallasta lännessä ja gootit, frankit, vandaalit ja Attilan johtamat hunnitkin suhasivat ympäri valtakuntaa.
Paljon jää kuitenkin naisesta spekulaatioiden varaan. Sivan esittää Galla Placidiassa monia perusteltuja arvioita Gallan vaikutusvallasta ja toiminnasta. Samoin kirjassa taustoitetaan myöhäisantiikin aristokraattinaisten elämää.
Hagith Sivan on kutsuttuna puhujana Tvärminnessä järjestettävässä myöhäisantiikin 23. symposiumissa ensi viikonloppuna.

Edellisessä blogauksessani ’Hercules vai konjunktiivi?’ kirjoitin toiveikkaasta porttiteoriastani. Antiikista voi innostua yllättävien asioiden kautta kuten vaikka viihde-elokuvien kautta.
Omakohtaiset porttini antiikkiin ovat olleet paitsi Troijan sodasta kertovat tarinat myös italialainen tv-sarja l’Odissea (1968). Sitä esitettiin Suomen televisiossakin joskus 1970-luvun puolivälissä, ja ihmeellistä kyllä sain katsoa sitä. (Oli monia muita mielenkiintoisia ohjelmia, joita en saanut katsoa, vaikka kaikki muut saivat – tai siltä ainakin tuntui. Ja tämä tuntuu olevan ylisukupolvinen tunne).
Odysseuksen ja Penelopen esittäjät Bekim Fehmiu ja Irene Papas olivat karismaattisia, Penelopen silmämeikki upea, ja italian kieli oli niin kaunista ja sointuvaa. Kohtaukset olivat taianomaisia, jännittäviä ja mieleenpainuvia. Seikkailu Polyfemoksen luolassa oli niin hurja, että toistui tietysti painajaisunissa, varsinkin se kun Polyfemos valtavilla käsillään tavoittelee Odysseuksen miehiä, jotka pakenevat luolan nurkkiin. L’Odissea tuntuu kestävän uudelleenkatsomista lähes neljänkymmenen (sic!) vuoden tauon jälkeen. Kohtaukset ovat hidastempoisempia kuin nykyään.
Toinen lapsuuden antiikkikokemus oli Pier Paolo Pasolinin elokuva Edipo re (Kuningas Oidipus,1967). Sekin näytettiin Suomen televisiossa samoihin aikoihin kuin L’Odissea (tai ehkä aikaisemmin?). Elokuvan autiot rujot maisemat korostivat tarinan lohduttomuutta. Siitä jäi kaihertamaan Oidipuksen epäoikeudenmukainen osa: yrittäessään välttää kohtaloaan Oidipus vain varmisti sen toteutumisen.