Tekijä: maijastina

Voisi luulla, etteivät lyhenteet herätä kiihkeitä tunteita. Olen kuitenkin seurannut some-keskusteluja, joissa päivitellään yleistymässä olevia lyhenteitä eaa. (ennen ajanlaskun alkua) ja jaa (jälkeen ajanlaskun alun). Viimeisin puheenvuoro on Itä-Suomen yliopiston historian professorin Jukka Korpelan kirjoitus Agricola-verkossa. Siinä Korpela harmittelee lyhenteitä eaa. ja jaa. ja puhuu perinteisten lyhenteiden eKr. ja jKr. (ennen Kristusta – jälkeen Kristuksen) puolesta.

Korpelan kirjoitus herätti paljon kysymyksiä, joita haluan tässä pohtia. Lisäksi mietin, miten kannattaisi mennä eteenpäin. Samalla oikaisen professori Korpelan kirjoituksessa olevan asiavirheen.

Näissä suomen lyhenteissä, samoin kuin niiden muunkielisissä vastineissa, ei ole kyse pelkistä lyhenteistä, vaan pelissä on paljon muuta: länsimaiden kulttuuri, kristinusko, kolonialismi ja (Korpelan sanoin) kulttuuri-imperialismi.

En voi sanoa, että lyhenteiden valinnat olisivat minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeitä. Olen käyttänyt ja käytän vaihtelevasti molempia lyhenneyhdistelmiä. Olen tietoinen molempien ongelmallisuudesta: niissä häpeilemättömällä tavalla käytetään länsimaista ajanlaskua. Viime vuosina olen päätynyt käyttämään eaa.-jaa.-pakettia. Miksi? Koska eKr.-jKr.-lyhenteet ovat mielestäni nurkkakuntaisia ja suorastaan lahkolaisia julistaessaan ’Kristusta’.

Korpelan kirjoituksessa ja joissakin somekeskusteluissa on valveutuneesti nostettu esiin eaa.-jaa.-paketin kolonialistinen painolasti. Olen täysin samaa mieltä. Lyhenteet eaa. ”ennen ajanlaskun alkua” – jaa. ”jälkeen ajanlaskun alun” ja varsinkin niiden englanninkieliset vastineet BCE ”before common era” – CE ”common era” tunkevat länsimaisen ajanlaskun kaikkien yhteiseksi ajanlaskuksi.

Olen kuitenkin ymmälläni. Eivätkö lyhenteet eKr.-jKr. ja ilmaisut niiden takana ole yhtä lailla kolonialistisia tai kulttuuri-imperialistisia? Kyse on samasta länsimaisesta ajanlaskusta. Haiskahtaako tässä kaksinaismoralismi? Vai onko syynä se, että eKr.-jKr.-paketti on avoimen kolonialistinen kristillistä taustaansa julistaessaan? Eaa.-jaa.-paketti verhoaa kolonialisminsa. Korpela puhuu ”rikosten piilottamisesta”.

Molemmat paketit ovat huonoja, eikä täydellistä ratkaisua ole. Siellä se länsimaisuus vaan jyrää koko ihmiskunnan kiusaksi. Eri tahot eri puolilla maailmaa ovat kuitenkin halunneet korvata esimerkiksi ilmaisun AD, ”Anno Domini”, ”Herran vuonna” jollakin muulla ilmaisulla. Motiiveja on ollut erilaisia, eivätkä ne kaikki ole suinkaan olleet amerikkalaista villitystä tai neuvostovaikutteista kommunismia, jotka Korpela mainitsee. En myöskään usko, että monenkaan motiivina on ollut piilottaa kolonialismin rikoksia. Varhaisimpia mainintoja on latinaksi 1600-luvulta ja englanniksi 1700-luvulta. Sittemmin 1900-luvulla juutalaiset kirjoittajat halusivat korvata Kristus-ilmaisun neutraalimmalla muodolla. On ymmärrettävää, etteivät ei-kristityt tai uskonnottomat tai ihan vain maallistuneet kristityt ole tunteneet erityistä vetoa Kristus- tai Herra-ilmaisuihin.

Eaa.-jaa.-paketti ei todellakaan ole ongelmaton. Parhaassa mahdollisessa maailmassa voisimme uudistaa ajanlaskun niin, että koko ihmiskunta yhdessä päättäisi juuri tänä vuonna aloittaa uuden ajanlaskun. Nyt olisi vuosi yksi. (Samalla voisivat häipyä seitsenpäiväinen viikko, 24-tuntinen vuorokausi ja 12-kuukautinen kalenterivuosi, nekin ovat lopulta peräisin jostakin kulttuurista ja nyt nekin on tungettu kulttuuri-imperialistisesti koko maailman käyttöön). Valitettavasti maailma on epätäydellinen. Länsimainen ajanlasku on käytössä ympäri maailmaa, ja se on nyt ihmiskunnan yhteistä perintöä. Yritetään mennä sillä mahdollisimman säädyllisesti ja tyylikkäästi.

Sitten se oikaisu: Korpela kirjoittaa, että ”nykyisin noudatetaan Kristuksen ympärileikkaamisen juhlan mukaan määräytyvää kalenteria, joka alkaa tammikuun ensimmäinen päivä”. Tammikuun 1. päivä, roomalaisittain Kalendae Ianuariae oli kyllä vakiintunut valtiollisen vuoden aloitukseksi jo kauan ennen kuin Jeesuksen ympärileikkaus (fiktiivisesti, kuten Korpelakin toteaa) yhdistettiin tammikuun 1. päivään. Roomassa oli kolme vuoden alkua: tammikuussa astuivat virkamiehet tehtäviinsä, maaliskuussa alkoi sotakausi ja syyskuussa juhlistettiin satokautta. Rooman konsulit astuivat virkoihinsa tammikuun 1. päivänä vuodesta 153 ennen Kristusta lähtien.

Katastrofia ja kärsimystä myöhäisantiikissa! Olin Tiedeykkösessä puhumassa Justinianuksen rutosta ja vuoden 536 tomupilvestä. Ohjelma on nyt kuunneltavissa täällä.

Ohjelman esittely Tiedeykkösessä:

”Myöhäisantiikin ihmiset kokivat kummia, kun taivas hämärtyi oudon sumuharson taakse peräti vuoden tai puolentoista ajaksi. Vuoden 536 luonnonilmiön syytä ei ole vieläkään pystytty varmuudella selvittämään. Tapahtumista on säilynyt useita aikalaiskuvauksia Välimeren maista. Myös auringon pimentymistä välittömästi seuranneina vuosina sekä Itä- että Länsi-Rooman asukkaat kokivat useita vitsauksia. Monin paikoin nähtiin nälkää ja lisäksi mahtavan imperiumin ovella kolkutteli keisari Justinianuksen mukaan nimetty rutto. Mikä luonnontieteellinen ilmiö aiheutti nk. vulkaanisen talven? Olisiko se tulivuori, koska onhan jokaisella tulivuoren purkauksella oma sormenjälkensä. Toisaalta arkeologit ja humanistit vaikuttavat olevan kiinnostuneempia kyseisestä vuodesta ja sen seurauksista kuin luonnontieteilijät. Haastateltavina ovat historioitsija ja antiikintutkija Maijastina Kahlos, joka on tällä hetkellä vierailevana tutkijana Cambridgen yliopistossa sekä tulivuoritutkija, geologi Paavo Nikkola. Toimittajina ovat Riikka Suikkari ja Teija Peltoniemi.”

Rooman syntymäpäivän kunniaksi blogaus vuodelta 2009.

Rooma perustettiin tarun mukaan vuonna 753 eaa 21.4 eli tänään juhlimme Rooman syntymäpäivää.

Roomalaisessa historiankirjoituksessa roomalaiset esitettiin muualta tulleina muukalaisina. Livius kertoo, kuinka vastasyntyneet Romulus ja Remus ajautuivat kaukalossa Tiber-joen rantaan. Heidän esi-isänsä Aeneas oli tullut pakolaisena Troijasta ja asettunut Latiumiin. Pian Rooman perustamisen jälkeen – tarinan mukaan – Romulus kaipaili kaupunkiin lisää asukkaita ja määräsi turvapaikkaoikeuden kaikille Roomaan tuleville muukalaisille.

Kaikki tämä on tarua, mutta kertoo roomalaisten käsityksistä omasta menneisyydestään. Kaupungin katsottiin kasvaneen muualta muuttaneista.

Aivan toisenlainen käsitys kaupunkinsa alkuperästä oli ateenalaisilla. Ateenan syntytaruissa kerrottiin, että alunperin ateenalaiset olivat autoktoonisia eli syntyneet maasta: esimerkiksi Ateenan myyttinen kuningas Erikhthonios syntyi maasta.

Eräs ateenalainen kirjoittaja mm. esitti, että – toisin kuin useimmat muut kansat – ateenalaiset asuttivat laillisesti sitä maata, jossa he asuivat, koska heidän maansa oli sekä heidän äitinsä että isänmaansa. 

Pitkäperjantain ja tulevan pääsiäisen kunniaksi kierrätetään blogaus vuodelta 2007. Kevätpäiväntasauksen aikoihin eli 15.-25. maaliskuuta vietettiin Rooman keisariaikana suuria juhlia Magna Mater -jumalattaren ja Attis-jumalan kunniaksi. Juhlinta, johon liittyi paastoamista ja kulkueita, huipentui Veren päivään (Dies Sanguinis) ja Ilon juhlaan (Hilaria). Veren päivänä surtiin Attiksen kuolemaa, mutta seuraavana päivänä iloittiin hänen ylösnousemustaan.

Firmicus Maternus kuvaa suremisrituaalia seuraavasti: “ … jumalankuva laitetaan sänkyyn makaamaan ja sitä valitetaan rytmisellä itkulaululla. Sitten, kun he saaneet kuvitteellisesta surustaan tarpeekseen, sisään tuodaan valo. Silloin pappi voitelee kaikkien valitusta laulaneiden suut. Pappi kuiskaa hiljaisella äänellä näin:

‘Iloitkaa, te mysteeriin vihityt: jumala on pelastunut;
myös me saamme pelastuksen kärsimyksistämme’.”

(Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1)

Kristityille kirjoittajille samankaltaisuudet kristillisten pitkäperjantain ja pääsiäisen kanssa olivat kiusallisia. Firmicus Maternus halusi selostaa edellä kuvatun rituaalin, ”jotta saastuneen ajattelun rikokset paljastuisivat” ja jotta kaikille olisi selvää, että kyse oli paholaismaisesta matkimisesta (Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1).

Magna Materin ja Attiksen kunniaksi vietetyt juhlallisuudet ärsyttivät myös Augustinusta. Hän halusi selittää samankaltaisuuden demonien juonella: pakanoiden menot olivat väärennnöksiä ja väännöksiä kristittyjen tosi rituaaleista. Pakanoiden rituaalit olivat vanhempia kuin kristittyjen ja silti väärennettyjä: tähän oli syynä se, että demonit tiesivät jo ennalta Kristuksen tulosta maailmaan ja halusivat matkia Kristusta johtaakseen ihmisiä harhaan (Augustinus, Tractatus in evangelium Iohannis 7.6).

Kesään on vielä pitkä aika, mutta odotukset omenapuun kukkimisesta ja omenasadosta ovat suuret.

Kreikankielisessä papyruksessa (Egypti, 1. vuosisadalta) säilynyt ohje neuvoo seuraavan loitsun omenasta:

”Kolme kertaa (lausu tämä): Heitän omenoita … annan tämän aineen (farmakon), aina oikealla hetkellä syötävän kuolevaisille ihmisille ja kuolemattomille jumalille. Kenelle tahansa naiselle annan tai heitän omenan tai isken sillä, hän – luopuen kaikesta – olkoon hulluna rakkaudesta minuun. Hän ottaa sen käteensä ja syö sen … tai hän asettaa sen rinnoilleen – eikä hän lakkaa rakastamasta minua. Oi Kypros-syntyinen valtiatar, tee täydelliseksi tämä täydellinen loitsu.”

Kypros-syntyinen valtiatar on tietenkin Afrodite, rakkauden jumalatar. Farmakon, jonka käänsin tässä tarkoituksella neutraalisti ‘aineeksi’, saattoi tarkoittaa lääkettä, myrkkyä tai taikajuomaa.

Omenaan liittyy myös Ovidiuksen Heroides-teoksessa kertoma kepeä rakkaustarina. Nuorukainen nimeltä Acontius kosiskelee Cydippaa ja heittää tälle omenan, johon on kaiverrettu jotain. Neito nostaa omenan maasta ja uteliaisuuttaan lukee sanat ääneen. Sanat ovat avioliittolupaus. Koska Cydippa on Dianan temppelissä, sanoilla on pyhäkössä ääneen lausuttuina voimallinen ja sitova, siis maaginen, vaikutus. Cydippa ei voi muuta kuin avioitua Acontiuksen kanssa lupauksensa mukaan. Tai ainakin tämä on se versio, jolla Cydippan vanhemmat suostutellaan avioliittoon. Jos vanhemmat eivät suostuisi, olisi heidän kohdattava jumalattaren viha.

Ovidiuksen tarina heijastelee hyvin antiikin perhe-elämää, jossa vanhemmat periaatteessa päättivät lastensa avioliitoista ja jossa sosiaaliset hierarkiat vaikuttivat siihen, kuka sai naida ja kenet.

Lukianoksen sepittämissä keskusteluissa Ilotyttöjen rupatteluja esiityy eräs kurtisaani, joka valittaa rakastajansa menettämistä kilpailevalle naiselle. Hän kertoo, kuinka rakastaja flirttaileekin toisen naisen kanssa ja heittää tälle omenan. Nainen ilahtuu ja kätkee omenan rintojensa väliin. Joku ehkä piti omenan heittämistä magiana, toinen kosiskeluna. Miten tehdä ero liehittelyn ja magian välillä? Yhden silmäyksen saattoi tulkita flirtiksi tai sitten lemmenmagian osaksi. Joka tapauksessa kannattaa varoa omenoita!

Antiikin kirjallisuuden kuuluisin on tietysti Pariksen omena. Eripuraisuuden jumalatar Eris oli loukkaantunut, kun häntä ei kutsuttu Thetiksen ja Peleuksen häihin. (Kuka haluaisi kutsua Eripuraisuutta mihinkään juhliin?) Niinpä hän kosti heittämällä juhlaväen keskelle kultaisen omenan, jossa luki “Kauneimmalle”. Jumalattaret alkoivat kiistellä, kuka oli kaunein. Lopulta kiistelemään jäivät Hera, Athene ja Afrodite. Kun kukaan jumalista ei uskaltanut ottaa kantaa, valittiin kauneustuomariksi kuolevainen Troijan kuninkaan poika Paris. Tässäkin tarinassa omenalla on selkeästi eroottinen vivahde. Paris antoi omenan Afroditelle, tunnetuin seurauksin: Hera ja Afrodite suuttuivat niin, että päättivät tuhota Pariksen ja koko hänen sukunsa ja Troijan kaupungin. Tässäkin tapauksessa omenaa olisi kannattanut varoa.

Kuuluisia omenoita historiassa ja kirjallisuudessa riittää. Tarinan mukaan Isaac Newton lähti kehittelemään teoriaa painovoimasta nähtyään omenan putoavan puusta. Newtonin omenapuun jälkeläisiä esitellään siellä täällä. Cambridgessä Trinity Collegen edustalla näytetään turisteille Newtonin omenapuuta. Samoin Cambridgen yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa oli Newtonin omenapuu, joka tosin kaatui muutama viikko sitten hirmuisessa Eunice-myrskyssä.  

The story of Slavery in the Late Antique World, 150 – 700 CE (eds. Chris de Wet, Maijastina Kahlos & Ville Vuolanto), which just came out from Cambridge University Press, started in 2016. We organised the XXIV Finnish Symposium on Late Antiquity in Tvärminne and after the splendid conference we decided to prepare a volume on late antique slavery. Finally, after years’ work, the volume is out. Many thanks to the writers and to my co-editors!

The content:

Introduction: Late Antique Studies and the New Polyphony for Slave Studies – Chris L. de Wet
Part I
Moral and Symbolic Values of Slavery
1 Masters and Slaves in Early Christian Discourse – Pieter J. J. Botha
2 Slavery and Religion in Late Antiquity: Their Relation to Asceticism and Justice in Christianity and Judaism – Ilaria L. E. Ramelli
3 (Il)Legal Freedom: Christ as Liberator from Satanic Debt Bondage in Greek Homilies and Hymns of Late Antiquity – Arkadiy Avdokhin
4 Late Roman Ideas of Ethnicity and Enslavement – Maijastina Kahlos
Part II
Slavery, Cultural Discourses, and Identity
5 Slavery in Euphemia and the Goth – Chris L. de Wet
6 What Was Jewish about Jewish Slavery in Late Antiquity? – Catherine Hezser
7 Divining Slavery in Late Ancient Egypt: Doulology in the Monastic Works of Paul of Tamma and Shenoute – Christine Luckritz Marquis
8 Rural Slavery in Late Roman Gaul: Literary Genres, Theoretical Frames, and NarrativesUiran – Gebara da Silva
Part III
Slavery, Social History, and the Papyrological and Epigraphical Sources
9 Slaves in Sixth-Century Palestine in the Light of Papyrological Evidence – Marja Vierros
10 Enslaved Children in Roman Egypt: Experiences from the Papyri – April Pudsey and Ville Vuolanto
11 Late Antique Slavery in Epigraphic Evidence – Mariana Bodnaruk
Part IV
Social and Religious Histories of Slavery on the Borders of the Empire and Beyond
12 Slavery among the Visigoths – Noel Lenski
13 Sinner, Slave, Bishop, Saint: The Social and Religious Vicissitudes of St Patrick – Judith Evans Grubbs
14 Slave Boys in Paradise? The Text of the Quran and Its Later Exegetes – Ilkka Lindstedt

Opiskeletko latinaa tai kreikkaa? Ahdistaako tulevaisuus? Mietitkö kuumeisesti mitä tehdä opintojen jälkeen? Ryhdy pääministeriksi!

Pääministereiksi päätyneitä klassikkoja on aikain saatossa ollut monia. Nykyään lajia tapaa harvemmin politiikassa, tai ainakin yksilöitä, jotka toisivat latinan ja kreikan opintojaan julkisesti esiin. Iso-Britannian nykyinen pääministeri Boris Johnson on tuonut klassisia opintojaan voimakkaasti esiin, esimerkiksi siteeraamalla Homerosta tai Ciceroa. Toinen tunnettu klassikko on tietysti Edwin Linkomies, Suomen sodanaikainen pääministeri. Molemmat ovat kirjoittaneet keisari Augustuksesta.

Vielä rivikansanedustajana ollessaan Boris Johnson julkaisi kirjan Dream of Rome (2006), jossa hän pamfletinomaisesti kertoo, miten roomalaiset onnistuivat luomaan ’eurooppalaisen patrian’ ja missä sitten mentiin vikaan. Rinnalla kulkee vertailu Euroopan unioniin, ja se taitaakin olla kirjan päätarkoitus. Esimerkiksi: ”In many ways the European Union can be seen as the inheritor of the Roman Empire, an attempt to unite this vast and disparate territory in the way that the Romans did, to create a single market, a single currency, a political union. The difference, of course, is that this time we are not doing it by violence and bloodshed, but by a gentle lure of integration …” Euroopan unionia on useinkin verrattu Rooman imperiumiin. Johnson pilkkaa EU:n johtavien piirien unelmasta yhdistää Eurooppa: ”One mind, one will, one government! When did the Continent last have one mind, one will, one government? Not since the fall of the Roman Empire.” .

Johnson osaa kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, kuten: ”The Roman Empire was like a gigantic Moulinex, swirling soldiers, traders and adventurers from one end to the other” tai ”The Roman Economic Community: Pax Means Tax”. Dream of Rome on täynnä niitä tavanomaisia tarinoita ja anekdootteja antiikista, Octavianuksen noususta valtaan ja Antoniuksen ja Kleopatran tappioon, Teutoburgin ’apokalypsiin’ ja gladiaattoritaisteluihin. Roomalaisten menestys perustui Augustukseen, propagandan mestariin, joka loi koko valtakuntaa yhdistävän keisarikultin. Johnson vertaa jälleen Euroopan unionin toivottomiin yrityksiin luoda yhtenäisyyttä (kuten Beethovenin 9. sinfonia ja Eurooppa-päivä): ”Where are the Euro-rituals? Where is the Euro-religion? Where are the symbols around which the people of the continent could unite?”

Lopuksi Johnson esittää, mikä Roomassa meni mönkään. Hän seurailee Edward Gibbonin jalanjäljissä maalaten kuvaa siitä, kuinka kristinusko muutti suhtautumista ja lojaalisuutta Rooman valtakuntaa kohtaan. Mutta sitten Johnson yhtäkkiä kääntää kelkkaa ja toteaakin, ”the real cause of the fall of Rome was not inside the empire, but outside it” (s. 196) ja sitten tulevatkin goottien valtaisat invaasiot ja synkkä toteamus  ”You can be taking an active part in your own decline and fall and not be aware what it is going on”.

Viime syksynä antamissaan haastatteluissa pääministeri Johnson valjasti Rooman tuhon uudestaan käyttöön: “When the Roman empire fell, it was largely as a result of uncontrolled immigration. The empire could no longer control its borders, people came in from the east, all over the place, and we went into a dark ages, Europe went into a dark ages that lasted a very long time. The point of that is to say it can happen again.”

Voisi toivoa, että osana klassisten kielten opintojaan Johnson olisi käynyt myös kursseilla, joissa jo hänen opiskeluaikanaan arvioitiin aivan uusiksi myöhäisantiikin historia, Rooman tuho ja kansainvaellukset. Voi tietysti olla, että hänen lausumansa ovat tietoisia heittoja, onko tässä propagandan oppimestarina Augustus?

Edwin Linkomies (alkuaan Flinck) oli pääministerinä sodan aikana 1943–1944. Nyt tarkoitukseni ole missään muussa mielessä rinnastaa näitä kahta hahmoa, sillä siinä missä Boris Johnson opiskeli kreikkaa ja latinaa koulussa ja pari vuotta yliopistossa, oli Linkomies klassisten kielten tutkija ja professori, siis Johnsoniin verrattuna jättiläinen. Linkomies julkaisi tutkimuksena latinaksi ja saksaksi. Sodan jälkeen hän oli sotasyylliseksi tuomittuna vankilassa 1946–1948 ja tänä aikana hän julkaisi suomenkieliset tietokirjansa antiikista, mm. Keisari Augustus ja Rooman perintö (1946), Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena (1947) ja Homeros (1948). Monet sukupolvet ovat tankanneet hänen latinan kielioppiaan. Mutta Linkomiehestä lisää joskus toiste.

Jos pääministerin tuulinen paikka (Johnsonin lähtölaskenta on alkanut; Linkomies päätyi vankilaan) vieroksuttaa, on muitakin urapolkuja. Juuri äskettäin sain tietää, että Tom Hiddleston opiskeli klassillisia kieliä Cambridgessa (Pembroke College). Kuka ihmeen Tom Hiddleston? Hän esittää Marvel-elokuvissa Lokia!