Tekijä: maijastina

Kirjaamo haastoi minut Blogistanissa leviävään kirjakyselyyn.
Minä puolestani haastan Keskiajan vastaamaan kirjakyselyyn.
1. Kirja joka muutti elämäsi?

Näitä voisi mainita monta. Joskus teini-iässä minuun teki suuren vaikutuksen Erich Frommin Olla vai omistaa. Ammattikirjallisuudesta voisin mainita ainakin kaksi: Robert Markusin The End of Ancient Christianity ja Averil Cameronin Christianity and the Rhetoric of Empire.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?

Tässä kohtaa on tunnustettava kirjoja, jotka eivät ole länsimaisen korkeakirjallisuuden kaanoniin kuuluvia arvokkaita klassikkoja. Olen lukenut L.M. Alcottin Pikku naisia (ja sen jatko-osat) ja L.M. Montgomeryn Anna ystävämme (ja sen jatko-osat) moneen kertaan. Pikku naisissa on kohtia, jotka osaan lähestulkoon ulkoa. Tähän listaan voi lisätä myös Tove Janssonin Muumi-kirjoja ja Astrid Lindgrenin kirjoja, koska luen niitä uudestaan ja uudestaan ääneen tyttärelle.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Luultavasti Volter Kilven Alastalon salissa tai Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Koen ne jonkinlaiseksi velvollisuudeksi (ks. yllä huomio länsimaisen kirjallisuuden kaanonin arvokkaista klassikoista), ja autiolla saarella olisi aikaa lukea ne.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.

Boccaccion Decamerone. Tästä tulee mainiolle tuulelle, maailmassa on paljon hauskanpitoakin.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?

Erityisesti mieleen on jäänyt Joni Skiftesvikin Tuulenpesä.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?

M. Kahlos, Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus – Uskontojen kohtaaminen antiikin Roomassa. Ja toivottavasti hyvin pian!

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?

Index librorum prohibitorum – Kiellettyjen kirjojen luettelo.

8. Kirja jota parhaillaan luet?

Liian monia kirjoja – pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan! Esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarisen Sakset kädessä ei saa juosta.

9. Kirja jonka aiot lukea?

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin.

Seikkailin viime viikonloppuna pohjoismaisessa patristiikan konferenssissa Lundin yliopistossa. Mikä ihmeen patristiikka? Patristiikka ei ole psykoanalyysin alalaji, vaan tutkimusala, joka selvittelee varhaisten kristillisten kirjoittajien (joita myös kirkkoisiksi kutsutaan) aikaa ja ajatusmaailmoja. Patristiikkaa voisi aivan hyvin kutsua varhaisen kristinuskon tutkimukseksi. Silloin ei tarvitsisi enää nurista hyljeksitystä matristiikasta 🙂.

Olin eksoottisesti ainoa suomenkielinen. Olin hyvin urhea: pidin esitelmän ruotsiksi, ainakin yritin puhua keskustella reippaasti ruotsiksi ja vielä sankarillisemmin kuuntelin esitelmiä ja keskusteluja ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi. Koville otti, mutta viimeisenä päivänä homma alkoi jo sujua.
 
Esitelmäni ”Debatten om filantropi: Kristen självuppfattning och polyteistiska reaktioner på 300-talet” suomenkielinen versio löytyy täältä. Samma på svenska voi lukea myöhemmin aikakauskirjasta Patristica Nordica.  
 
Konferenssin kohokohta oli retki Ruotsin Stonehengeksi kutsuttuun paikkaan Ales stenar. Monumentin historiasta, rakentajista ja tarkoituksesta ei voi oikein sanoa mitään varmaa, mutta siitä on esitetty monenlaista spekulaatiota. Paikan tunnelma – kivet, tasanko ja meri – on häkellyttävä. Numen adest.

Oman näkemyksensä on esittänyt runoilija Anders Österling. Hänen runonsa Ales stenar voi lukea täältä.

 
Sjunde nordiska patristikermöte – konferenssin ohjelma


  
   
 
  

Tytär aloitti tänään elämänsä ensimmäisen koulupäivän. Ja heti sotkeuduimme uskonnonopetuksen ihmeellisiin kiemuroihin, kun tyttö ei osallistu ”normaaliin” uskonnonopetukseen. 2000-luvun Helsingissä elämänkatsomustiedon opetus ei järjestynyt muuten kuin luokkaa vaihtamalla.
Ymmärrän miten hankalaa koulun on järjestää asiaa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Koulut ovat todella helisemässä uskonnonopetuksen kanssa. Helsingissä on järjestettävä monen eri uskontokunnan opetusta, ja siinähän riittää monenmoista käytännön pulmaa. Ikään kuin ei kouluilla olisi tarpeeksi huolta ja resurssiongelmia muutenkin. Pienemmillä paikkakunnilla, jossa olo on homogeenisempaa (lue: kulttuurisesti harvapiirteisempää), tämä ei ole niin suuri ongelma kuin pääkaupunkiseudulla. 
Tästä pääsemmekin lempiaiheeseeni.

Miksi uskonnonopetuksen kuuluu yhteiskunnan tehtäviin? Erilaisten uskontokuntien (siis myös evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon) mukaisen uskonnonopetuksen pitäisi olla uskontokuntien oma huolenaihe. Yhteiskunnan ja koulujen tehtävänä on antaa uskontoihin sitoutumatonta opetusta erilaisista uskonnoista, elämänkatsomuksista ja uskonnollista ja kulttuurisista traditioista – kaikille samaa elämänkatsomustietoa – riippumatta siitä, mihin ja miten ihmiset uskovat tai ovat uskomatta. Uskonnonopetus ei kuulu sivistysvaltion kouluihin.  
 
 

Mitä olen kesälomalla oppinut?
Olen oppinut mm.

Olen odotellut koko kesän kärsimättömänä oikovedoksia. Kustantaja lupasi ne kesäkuun lopussa eikä mitään ole kuulunut.
Salvaa haavoille: ennakkotiedot kirjasta sentään löytyvät kustantajan tulevien kirjojen listalta. Sieltä löytyy myös tieto, että kirja ilmestynee toukokuussa 2007. Vasta ensi vuonna! Kylläpä kirjojen toimittaminen kestää.
Ei voi mitään, nyt on vain keskityttävä tulevien kirjojen tekemiseen 🙂

Kun valmistaa konferenssiesitelmää heinäkuun helteessä, tulee tehneeksi merkillisiä huomioita. Onko kukaan muu huomannut samaa kuin minä? Nimittäin että uudessa Galacticassa ihmisten suku palvoo monia jumalia (Oh, gods!). Cylonien uskonnossa taas on yksi ainoa jumala.
Yleensä asetelmat kirjallisuudessa ja viihteessä ovat yleensä olleet päinvastaisia. Pahikset ovat olleet kurjia monien jumalien palvojia. Ehkä cylonit eivät olekaan pahiksia perinteisessä mielessä? Kaikenlaista lupaavaa siihen suuntaan on sarjassa vihjailtu. (Tosin moni lupaavasti alkanut tarina on ehtinyt tuottaa minulle pettymyksen).
Voi olla, että en kuitenkaan käy esittelemään näitä mietteitä esitelmässäni.
Konferenssi Exeterissä Pagan Monotheism in the Roman Empire

Museokokemuksistani traumaattisimpia on käynti Villa Giuliassa (Roomassa joskus 90-luvun alussa). Yritin urheasti (edellisen illan juhlinnasta väsähtäneenä) käydä läpi toinen toisensa kaltaisia, loppumattomia rivejä antiikin keramiikkaa.
Onneksi museoissa voi olla toisenlaista, kuten Helsingin kaupunginmuseon näyttely ”Kunnon kansalainen”. Näyttely esittelee, miten kunnon kansalaista tai normaalia ihmistä on määritelty, mittailtu ja ohjailtu Suomessa eri aikoina. Ja tätä ei näyttelyssä tehdä tosikkomaisesti analysoiden tai osoitellen. Kävijä saa itse tehdä omia oivalluksia ja liikuttua kaikesta oudosta ja tutusta.
Kansalaisten arjen historiaa käydään teemottain läpi. On kasvatusta, terveyttä, alkoholin käyttö, vapaa-ajan viettoa, työtä, köyhäinhoitoa, vanhuutta, säästämistä ja kuluttamista. Mukana on vaikuttavia valokuvia helsinkiläisten elämästä. Kasvatushuoneessa voi kuunnella tekstinäytteitä, joissa annetaan nuorille tytöille ohjeita siveelliseen elämään.
Näyttelyn lisäksi kannattaa ehdottomasti käydä testaamassa oma kansalaiskuntonsa netissä 🙂
Oletko kunnon kansalainen?
Minulle selvisi, että olen 44 % sosiaalinen, 39 % poliittinen ja 17 % tieteellinen.

Miten voi olla mahdollista, että vaikka olen TUHAT KERTAA tarkistanut tekstini, sieltä pomppaa TUHANSIA uusia pikkuvirheitä. Tyyliin: toisaalla komeilee Neptunus ja toisaalla pomppaa englantilainen muoto Neptune (joka valitettavasti täytyy laittaa, koska britit tyhmästi vääntävät kaiken). Tai Salvianus ja Salvian iloisesti vuorottelevat (samoin Theodoretos ja Theodoret), vaikka olevinaan kävin nekin kaikki läpi. Aivan kuin nuo kaikki tekisivät minulle kiusaa. Enhän voi kuitenkaan korjailla näitä iän kaiken! Alan selvästikin olla loman tarpeessa.

Brittien (kuin myös italialaisten ja ranskalaisten) tapa vääntää kelvolliset latinan- ja kreikankieliset nimet on ärsyttävä. Miksi Livius ei voi olla Livius, vaan viäntyy muotoon Livy tai Livio tai Live? Tai Vergiliuksesta tulee Vergil, Vergilio tai jopa Virgil tai Virgilio. Naurettavaa!

Suomalainen tapa lausua latinaa ja kreikkaa on tietysti ylivertainen ja ainoa oikea (sanoo suomalainen 🙂). Brittien tapa lausua joitakin nimiä on merkillinen. Muinoin kuuntelin englanniksi pidettyä opetusta myöhäisantiikin naisista. Luennolla toistui salaperäinen nainen nimeltä Haipeisha. Vasta kun opettaja mainitsi, että kristityt munkit lynkkasivat Haipeishan, minulle valkeni. Kyseessä oli (uus)platonilainen filosofi Hypatia.    

Nyt ei ole kyse Da Vinci -koodista, vaan Wagnerin Parsifalista, jota olin katsomassa Kansallisoopperassa pari viikkoa sitten. Parsifalin esitys väliaikoineen kesti viisi ja puoli tuntia (ensimmäisellä väliajalla tankkasin kannullisen kahvia; toisella väliajalla tarvittiin jo tuikeampaa terästystä).
Wagnerin musiikki kyllä rokkaa. Kun aikoinaan tutustuin Wagnerin musiikkiin paremmin, alkoi joku Mozart kuulostaa aivan liian kepeältä. Mutta Wagnerin libreton suhteen tuli kiusaantunut olo. Oopperan miehet tuskailevat lihallisissa himoissaan. Uskon puhtaus on vaarassa. Naiset ovat viettelijättäriä, jotka tuhoavat miesten elämän. Oopperan lopussa monia Graalin ritareita viekoitellut Gundry laitetaan Maria Magdalenan tapaan järjestykseen.
Kiusaantunutta oloani lievitti Kansallisoopperan mainio lavastus ja yleensä koko toteutus, joka ironisoi Parsifalin miesten fallosentristä maailmaa. Tai näin minä ainakin näyttämöllepanon tulkitsin :). Esimerkiksi Graalin malja tuodaan veljeskunnan nähtäväksi piikkinä törröttävän laitteen päällä. Gundry on laitettu sananmukaisesti matelemaan näyttämön lattialla.
Historioitsijana minua tietysti kiinnostaa Parsifalin ikivanha tarina ja myytin monenlaiset tulkinnat. Voimme löytää Wagnerin oopperassa syviä merkityksiä elämän tien kulkemisesta, rikkomuksesta ja sovituksesta, lähimmäisenrakkaudesta, veljeydestä (ei niinkään sisaruudesta?) jne. Mutta hyvän ja pahan, valon ja pimeyden, puhtaan ja saastaisen erottelu käy kyllä tunkkaiseksi. Näiden ikuisten vastakkainasettelujen purkamista tai edes kyseenalaistamista en kyllä löytänyt Parsifalista (vaikka yritin).
Tämän vuodatuksen vastapainoksi toisenlaisia tulkintoja Parsifalista

Richard Wagner -Kulttuuriyhdistys

Vihreän Liiton puoluekokous päätti viime viikonloppuna puolueen periaateohjelmasta. Tiedotusvälineissä on kiinnitetty erityistä huomiota tavoitteeseen kahden kirkkokunnan lainsäädännöllisen erityisaseman poistamisesta. (Kyseinen tavoite on itse asiassa yksi pieni osa isoa periaateohjelmaa). 

On mielenkiintoista, että tiedotusvälineet otsikoivat tavoitteen nimenomaan kirkon ja valtion erottamiseksi. Periaateohjelmassa tavoitteena on yhdenvertaisuus eri uskontoja tunnustaville ja uskonnottomille. Tämä yhdenvertaisuus saavutetaan purkamalla luterilaisen ja ortodoksisen kirkkokunnan erityisasema Suomessa. 

Jos tämä tavoite joskus saavutettaisiin, Suomesta tulisi vihdoin ja viimein todellinen sivistysvaltio. Todelliseen sivistysvaltioon valtion ja jonkin uskontokunnan erityissuhde ei kuulu. Todellinen sivistysvaltio ei suosi mitään uskontokuntaa. Vastaavasti ei ole minkään itseään kunnioittavan uskontokunnan arvon mukaista kuherrella valtiovallan kanssa. 

Esittäessään kahden kirkkokunnan lainsäädännöllisen erityisaseman poistamista Vihreä Liiton puoluekokous osoittautuu liberaalin yhteiskunnan edelläkävijäksi. Siksi on harmillista ja vähintäänkin outoa, että puolueen puheenjohtaja Tarja Cronberg sanoutui heti irti puolueen korkeimman päättävän elimen päättämästä kannasta. Vihreän Liiton periaateohjelma 2006: tiedote

Kohti yhdenvertaisuutta Vihreässä Langassa