Tekijä: maijastina

Huominen 26.6. on keisari Julianuksen kuolinpäivä. Julianus sai keihään iskusta surmansa sotaretkellä Persiaa vastaan v. 363.
Julianus oli poikkeuksellinen 300-luvun keisareiden joukossa. Konstantinuksesta lähtien keisarit olivat kristittyjä. Kristityksi kasvatettu Julianus kääntyi ”helleeniksi”, kuten hän itse asian ilmaisi.
Julianus oli myös poikkeus 300-luvun sotilaskeisareiden joukossa. Hän piti itseään ennen kaikkea filosofina.
Julianuksen kuolemasta levisi monenmoisia huhuja. Kristilliset historiankirjoittajat tulkitsivat Julianuksen kuoleman jumalalliseksi rangaistukseksi. Julianusta ihailevat tahot vihjailivat, että jonkun oman puolen petturin keihäs oli aiheuttanut keisarin kuoleman. Puolueettomin kommentti tulee Ammianus Marcellinukselta. Hän totesi, että kuolettavan iskun lyöjä jäi tuntemattomaksi.

On syytä avautua. Olen varannut kesälukemiseksi Carpelania ja Naipaulia, mutta olen retkahtanut vanhaan rakkauteen: Runotyttöihin.

Edellisestä lukukerrasta on runsaat 25 vuotta. En muistanutkaan, miten hauskoja kirjat olivat, täynnä ironiaa ja mehevää ihmiskuvauksia. Lapsena luin niitä paljon totisemmalla mielellä. Olen aina inhonnut suomennosta pieni runotyttö, alkukielellä päähenkilö on yksinkertaisesti Emily of New Moon.

Emilian opettaja herra Carpenter antaa aloittelevalle kirjoittajalle neuvoja:

– Tuhlaat sanoja, tyttö, syydät niitä liian runsaskätisesti. Säästeliäästi ja pidättyvästi – siinä sinulle ohjetta.

(L.M. Montgomery, Runotyttö maineen polulla, s. 16).

Emilian opettajan ohje on ehdottoman totta ja oikein. Laitan siitä itselleni muistutuslappuja kotiin ja töihin. Juuri äsken henkilökohtainen ediittorini kävi läpi viimeisimpiä tekstejä ja ruksasi punaisella kaikki adjektiivit ja pikkusanat.

Carpenterin mukaan kursiivia pitää välttää.

Markus Mertaniemi väittelee Oulun yliopistossa huomenna 13.6.2009 klo 12 antiikin roomalaisten kristittykuvasta. Otsikkona on ”Profani homines. The Image of Christianity in the Writings of the Non-Christian Graeco-Roman Elite in 260–313″.  Väitöskirjan suomenkielisen abstraktin voi lukea täältä.

Markus on Faces-tutkimusryhmässämme ensimmäinen, joka väittelee. Paljon onnea!

Ensi alkuun mökkeily heti kesäkuun alusta tuntui hyvältä idealta. Omenapuut ja syreenit kukkivat. Lintujen pesimistouhut ovat vilkkaimmillaan ja äänekkäimmillään.

Olen istunut pihalla ja ihmetellyt ja ihaillut, miten linnut säntäilevät päämäärätietoisina ees taas ympäriinsä. Tällaista trafiikkia ei näe keskikesällä. Olen tuntenut itseni tunkeilijaksi. Tämä alue selvästi kuuluu linnuille. Olen yrittänyt olla pahemmin häiritsemättä.

Nyt kun kesäkuu tuntuu enemmänkin talvelta, lintujen puolesta alkaa huolestuttaa. Itse pakenin jo kaupunkiin hytisemään.

Norppakeskustelussa monet näyttävät puhuvan aivan muusta kuin norpista. Ainakin tällaisen käsityksen sai, kun luki eilisen Sunnuntai-Hesaria, jossa haastateltiin verkkokalastuksen rajoittamista vastustavia ihmisiä.

Päällimmäisenä haastatteluista pomppasi ikuinen maaseudun ja kaupungin kädenvääntö. (Toinen vastakkainasettelu on paikalliset vastaan tutkijat – eiväthän ne tutkijat mitään tiedä). Kaupunkilaiset tulevat määräilemään ja suojelemaan. Yhden haastattellun mukaan Helsingistä halutaan suojella kaikki karhut ja sudet Kehä Kolmosen ulkopuolella. Hei, mahtava idea 😉

Vastakkainasettelua vahvistaa kyllä myös jutun kirjoittanut toimittaja, joka jutun lopuksi pistää mutkat suoriksi. Ymmärtämystä ei juuri riitä Saimaan maajusseille. Norppa näyttää olevan toimittajallekin hyvä käsikassara.

Maaseudun ja kaupungin vääntöä on riittänyt antiikista lähtien. Menandros ja Plautus pilkkasivat häikäilemättä maalaisjuntteja. Horatius väänsi satiiria maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä (Hor. sat. II 6).

Taloushistorioissa on jaksettu muistuttaa, että antiikissa meni hyvin niin kauan kuin maaseutu ja kaupunki pysyivät jonkinlaisessa tasapainossa. Eri asia tietenkin on, miten tasapaino määritellään. Maalaiset ja kaupunkilaiset molemmat kun näyttävät aina tuntevan, että juuri oma puoli on alakynnessä.

Maijastina Kahlos

Koska en halua syyllistyä löysiin viittauksiin teoriaan tyyliin Foucault sitä Foucault tätä, niin siksipä itse lähteille. Olen turvautunut Tapani Kilpeläisen suomennokseen Tiedon arkeologiasta (Vastapaino, Tampere 2005).

Onpa ollut hommaa kerrakseen. Olen tähän mennessä tarponut sivulle 156 ja toivon, että neljännessä osassa kokisin valaistumisen.

Iso osa urakkaa on ollut rämpiminen kielen kanssa, ehkä Foucault’n itsensä (ei niinkään suomentajan?). Tässä näyte:

”Tämän instanssin analysoimisen pitää joka tapauksessa osoittaa, ettei diskurssin suhde haluun, sen keinot halun haltuunottamiseen tai sen rooli ei-diskursiivisten käytäntöjen joukossa ole diskurssin ykseyden, luonnehtimisen tai muotoutumislakien ulkopuolella” (M. Foucault, Tiedon arkeologia, suom. T. Kilpeläinen, Vastapaino, Tampere 2005, s. 92).

Kun on päässyt kielen kanssa sinuiksi, eteneminen toivottavasti helpottuu. Diskurssin hallintaa siis.

Maijastina Kahlos

Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan (Otava 2008) tyyli on aika poikkeuksellinen. Kun moni muu nykyromaani on pyrkii minimalistiseen ilmaisuun, Haahtela viipyilee kiireettä pitkissä lauseissa ja pysähtyneissä tunnelmissa.

Lumipäiväkirjan päähenkilö, suomalainen oikeustieteen professori, päätyy muistelemaan nuoruuttaan. Hänen saksalainen nuoruuden rakastettunsa Sigrid, joka 1970-luvun kuohunnassa päätyi terroristiksi, on juuri vapautunut vankilasta. Lopulta päähenkilö lähtee Saksaan selvittelemään elämäänsä. (Kirjaa lukiessa päässä pyöri tietysti muutama kuukausi sitten nähty Baader Meinhof Komplex).

Nuoruuden selvittely on vain tarinan kehys, ja siihen kutoutuu muistelujen lisäksi koko päähenkilön hiljainen surumielinen elämä. Ja sitten on tuo Haahtelan polveileva kerronta.

Maijastina Kahlos

Maanantaina kuullaan Tampereen yliopistossa antiikin ja keskiajan lapsuuden tutkijoita kansainvälisessä kollokviossa ”Darker Sides of Childhood – Marginalisation and Socialisation in Classical and Medieval World”.

Luvassa ovat seuraavat esitelmät:

• Katariina Mustakallio: Welcome & Introduction to the theme: Children and Religion, Socialisation and Marginalisation in Classical and Medieval World.

• Nicholas Orme: Medieval Childhood: Dark Age or Golden Age?

• Judith Evans Grubbs: Infant Exposure in the Roman Empire.

• Christian Laes: Disabled Children in Gregory of Tours.

• Sari Katajala-Peltomaa: A Devil’s Child? Children and Demonic Possession in Later Medieval Culture.

• Jenni Kuuliala: Sons of Demons? Children’s Impairments and the Belief in Changelings in Medieval Europe.

• Ville Vuolanto: ”Throwing away” Children? A Concept in Roman and Medieval Contexts

Antiikin historian lomaan vähän runoutta. Antiikkia ei kumminkaan näytä pääsevän karkuun. Sieltä se vain pelmahtaa, esimerkiksi Kirsi Poutasen esikoisrunokokoelmassa Café Kurskin naiset.

Café Kurskin naisissa on komea jakso ”Laulaja ikävöi”, josta nousee heti mieleen Orfeus ja Eurydike. Kadotettua tyttöä etsitään metrotunnelista.

On kokoelmassa paljon muutakin: mm. Galilei ja inkvisitio aikas makaaberissa valossa ja Egyptin lantakuoriainen suuressa koko maailmanselityksessä. Jakso Kabaree Kursk on viittaus sukellusvene Kurskin tuhoon.

Sukellusveneestä tulee mieleen huomio viime viikolla TV:ssä näytetystä Punaisen lokakuun metsästyksestä (kirja v. 1984, elokuva v. 1990): neuvostovallan ajasta kertovan elokuvan alussa on mukana puolueen urkkija Putin. Putinille käy huonosti.

Maijastina Kahlos

 

Rooma perustettiin tarun mukaan vuonna 753 eaa 21.4 eli tänään juhlimme Rooman syntymäpäivää.

Roomalaisessa historiankirjoituksessa roomalaiset esitettiin muualta tulleina muukalaisina. Livius kertoo, kuinka vastasyntyneet Romulus ja Remus ajautuivat kaukalossa Tiber-joen rantaan. Heidän esi-isänsä Aeneas oli tullut pakolaisena Troijasta ja asettunut Latiumiin. Pian Rooman perustamisen jälkeen – tarinan mukaan – Romulus kaipaili kaupunkiin lisää asukkaita ja määräsi turvapaikkaoikeuden kaikille Roomaan tuleville muukalaisille.

Kaikki tämä on tarua, mutta kertoo roomalaisten käsityksistä omasta menneisyydestään. Kaupungin katsottiin kasvaneen muualta muuttaneista.

Aivan toisenlainen käsitys kaupunkinsa alkuperästä oli ateenalaisilla. Ateenan syntytaruissa kerrottiin, että alunperin ateenalaiset olivat autoktoonisia eli syntyneet maasta: esimerkiksi Ateenan myyttinen kuningas Erikhthonios syntyi maasta.

Eräs ateenalainen kirjoittaja mm. esitti, että – toisin kuin useimmat muut kansat – ateenalaiset asuttivat laillisesti sitä maata, jossa he asuivat, koska heidän maansa oli sekä heidän äitinsä että isänmaansa. 

Maijastina Kahlos