Tekijä: maijastina

Konstantinopolilainen filosofi Themistios (317-388) oli usean Rooman keisarin suosiossa, aluksi epävirallisena konsulttina. Sittemmin hän nousi senaattiin ja lopulta keisari nimitti hänet  Konstantinopolin kaupunginprefektiksi. Themistioksen toiminta, menestys ja käsitykset filosofin aktiivisesta osallistumisesta yhteiskunnalliseen elämään herättivät monissa aikalaisissa närää.
Erityisesti uusplatonilaiset filosofit arvostelivat Themistioksen sotkeentumista politiikkaan. Useilla uusplatonilaisilla filosofeilla oli ihanteena filosofian harjoittaminen päivänpolitiikasta ja koko maailmallisesta elämästä irrallaan.
Vastakkain olivat ihanteet poliittisesti ja teoreettisesti suuntautuneista filosofeista (filosofos politikos vastaan filosofos theoretikos).
Themistios puolustautui vastustajiensa esittämiä syytöksiä vastaan useissa puheissaan. Themistioksen mukaan aito filosofi iloitsi seurasta ja toiminnasta pikemminkin kuin ”kuiskaili opetuksiaan nuorille jossakin yksinäisissä nurkissa” vältellen kaupungin keskustaa ja julkisia paikkoja. Hänen mukaansa valheelliset filosofit saivat rauhassa jäädä löhöilemään sohvilleen ja lymyilemään kammioihinsa (puhe 21).
Themistioksesta myös aikaisemmassa blogauksessani, ”Filosofi politiikassa”.
Mikäpä olisi uutta auringon alla? Ajankohtaista keskustelua filosofiasta ja konsulteista.

Väittelybuumi tänä keväänä jatkuu:
Anna Reinikka väittelee Helsingin yliopistossa perjantaina 15.2. Väitöskirjan aiheena on myöhäisantiikkinen latinan kielioppi: ”Ars Pseudo-Scauri – A Critical Edition and Commentary”.
Jenni Kuuliala väittelee Tampereen yliopistossa lauantaina 16.2. Väitöskirja käsittelee  vammaisten lasten elämää keskiajalla: ”Disability and Social Integration. Constructions of Childhood Impairments in Thirteenth- and Fourteenth-Century Canonisation Processes” (Vammaisuus ja sosiaalinen integraatio. Lapsuusajan vammojen konstruktiot 1200- ja 1300-lukujen kanonisaatioprosesseissa).
Onnea väitöksiin!

Vuorossa on väitös roomalaisista vuosisataisjuhlista, jotka järjestettiin keisari Septimius Severuksen (keisarina 192-211) aikana. Jussi Rantala väittelee perjantaina 1.2.2013 Tampereen yliopistossa, väitöskirjan otsikkona on Maintaining Loyalty,
Declaring Continuity, Legitimizing Power. Ludi Saeculares of Septimius Severus
as a Manifestation of the Golden Age (Uskollisuus, jatkuvuus ja vallan
legitimaatio: Septimius Severuksen vuosisataisjuhlat kulta-ajan
manifestaationa).
Onnea koitokseen!

Helsinki Collegium for Advanced Studies organizes a conference on late antique, medieval and later chronicles. The symposium Past and Present in Medieval Chronicles will start tomorrow and continue until Friday.
I will give paper on the late antique historiography, with the title ”Seizing the History – Christianizing the Past in Late Antique Chronicles and Church Histories”.
The title and abstract seem to promise all sorts of things but the reality of 30 minutes will set some bounds.
The abstract:
”Seizing the History – Christianizing the Past in Late Antique Chronicles and Church Histories”
Late Antiquity (the third to sixth centuries) was the era of the development of the great Christian narrative, an interpretatio Christiana of the history of humankind. This meant redating and relocating of past histories, ideas and persons in the historical mental map. In this construction of the past, Christian writers built on the models of the preceding tradition, the universal histories developed during the Hellenistic and Roman periods, but creating competing chronologies and alternative histories.
In this paper I will analyse the world view and concept of history conveyed by a few Christian ecclesiastical writers. The focus is on fourth- and fifth-century histories, chronicles and church histories, such as Eusebius of Caesarea and his continuators Rufinus (Church history) and Jerome (Chronicle) as well as Orosius, Socrates Scholasticus, Theodoret of Cyrrhus, Hydatius and Prosper.
I will discuss the ways in which these writers create the Christian past. One of the ways is construing providential nature of history. For example, for Orosius the implanting of Christianity onto the Roman Empire was part of the divine plan for humankind. I will also observe some aspects of Christian triumphalism in late antique historiography, the concept of inevitability of Christian success. The concept of the divine providence is also connected to the ideas of the divine favour and anger. I will also examine which role the logic divine retribution has in the world views of these writers.

Useimmilla meistä on varmasti silloin tällöin tilanteita, joissa jää sanattomaksi tai ei vain osaa muuta kuin mongertaa vastaukseksi jotain yhdentekevää. Minulla tämä tunne tulee aika usein. Erilaisissa yhteyksissä kysytään jotakin, johon voisi antaa jonkin henkevän tai nokkelan vastauksen. Ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Mutta yleensä vastaus tulee mieleen vasta kahden tunnin päästä, seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla.
Ranskan kielessä on tuolle ilmiölle nimi l’esprit de l’escalier, portaikkohenkevyys (tai miten sen haluaa kääntää). Siitä on myös käännöslaina englantiin: staircase wit. Termi viittaa siihen, että nokkelan vastauksen keksii vasta, kun on lähtenyt vierailulta ja on jo portaikossa menossa. Silloin on liian myöhäistä palata lausumaan sutkauksensa, eikä se olisi kovin tyylikästäkään.
Wikipediasta (sinne kaikki lopulta kuitenkin päätyvät) löytyy jopa termin alkuperää valaiseva anekdootti. L’esprit de l’escalier juontaa Denis Diderot’lta. Diderot kertoo tilanteesta, jossa jäi sanattomaksi ja keksi vastauksen vasta portaiden alapäässä.
 
 

Tämän vuoden Tieteiden päivien teemana on ”Kriisi – uhka ja alku”. Tieteiden yössä torstaina on lisää esitelmiä, saman kriisi-teeman puitteissa.
Itse pidän esitelmän Tieteiden yössä, Suomen Rooman instituutin sessiossa. Rooman valtakunnan ongelmat 300-400 -lukujen vaihteessa on kaikkien kriisien kliimaksi 🙂  joten esitelmäni sivuaa sitä. Otsikkona ”Barbaareja odotellessa – Rooman valtakunta kriisissä 300-luvun lopussa”.

Vielä yksi väitös ennen vuodenvaihdetta!
Jesse Keskiaho väittelee aiheesta ”The Reception and Use of Christian Ideas about Dreams and Visions in the Early Middle Ages (400–900)” (Unia ja näkyjä koskevan kristillisen ajattelun vastaanotto ja käyttö varhaiskeskiajalla (400–-900), Helsingin yliopistossa tänään kello 10 Arppeanumissa.
Paljoa onnea väitökseen!

Kodittomille koirille (Like 2011) on Jani Niemisen toinen runokokoelma. Siinä runojen minä ja koira päätyvät jonnekin Helsingin seudulle pettymysten ja kaatuneen avioliiton jälkeen. Runojen minä rypee kyllä itsesäälissä (Kafkan seurassa), mutta kaikki tapahtuu ironian ja huumorin sävyttämänä. Tykästyin Niemisen konstailemattomaan tyyliin: hän osaa tiivistää muutamalla osuvalla lauseella tunnelmat. Esimerkiksi:

”Mies astuu huoneet, etsii ruokaa / viikset väristen / kauhoo makkarasoppaa kattilasta / tarjoaa minullekin.” (s. 75)

Ehkä vielä enemmän innostuin Niemisen esikoiskokoelmasta Kylässä (Like, 2009). Siinäkin on tiiviisti rakennettuja kuvia ja tunnelmia maaseutuelämän tuskista ja kylien kummajaisista. Runoissa piirtyy isoisän lohdullinen hahmo. Surua isoisän kuoltua runoilija kuvaa mm. näin:

”Isoisä kannetaan ulos, vanhaksi käynyt joulukuusi. / Sängyn päälle jää villapaita, puen sen suruni ylle.” (s. 29).

Toisessa kokoelmassa minua hieman häiritsi muutaman runon saarnaava yhteiskunnallinen paatos (kokoelman loppupuolella). Se kaikki on totta ja tärkeää, mutta liika auki selittäminen vaivaannuttaa. Hyvä runo tehoaa saarnaamattakin. Vetoankin kirjailijoihin: älkää selittäkö, vaan näyttäkää. Jätetään yhteiskunnallinen analyysi sosiologeille.

What would be more appropriate theme in these darkening December days than death?  Helsinki Collegium for Advanced Studies organises the symposium Death in Literature that starts tomorrow. The papers at the symposium discuss the representations of death and dying in literature. The papers ranges widely, embracing literature in its totality, from Antiquity till the modern times.
This means that ancient Greco-Roman literature is included. I will speak about the late antique funerary poems with the title ”Singing Life and Death – Funerary poems on Late Antique epitaphs (300-400 C.E.)”. And it is perhaps no surprise that part of the paper will deal with the ever-inspiring funerary poem of Praetextatus and Paulina. Praetextatus, once again …
My abstract:
Singing Life and Death – Funerary poems on Late Antique epitaphs (300-400 C.E.)
My paper aims to analyse the culture of death in the Late Roman Empire (300-400 C.E.). I will discuss Latin funerary poems on both Christian and non-Christian epitaphs.
Christian and non-Christian poems shared a number of formulae and expressions concerning death and immortality, for instance, ideas of the celestial origin and the astral immortality of the human soul. Christians adapted and adopted a variety of ideas and images from pagan conceptions of immortality. Expressions concerning the posthumous life were connected with contemporary representations of the universe. We can speak of a common language with such catchphrases as heaven, Tartarus, immortality, eternity, the communion of the holy and salvation. In my paper, I will compare these expressions, discussing some funerary poems in detail.
In my discussion on the shared expressions of immortality and afterlife, I will take part in the scholarly discussion on the relationship between the form and the content. Do the similarities at the level of form imply the metabolism of the basis? Can we separate the form and the content as simply as sometimes have been done in the research of the late antique funerary poems?

Kansansaduille ja taruille on ominaista, että niiden hahmot ja käänteet on jotenkin yleispäteviä. Ne nousevat myyttisiin mittoihin.
Viime aikoina olen uppoutunut keskusteluihin supersankari-sarjakuvien ja -elokuvien myyttisistä ulottuvuuksista. On totta, että Herakleella, Theseuksella ja Perseuksella on paljon yhteistä Hämähäkkimiehen, Hulkin, Ihmenelosten ja James Bondin kanssa. Eräskin nuorehko mies toi esiin, miten Tähtien sodan tärkein välienselvittely käydään isän ja pojan välillä.
Tähän voisi lisätä Jane Austenin, jonka romaanit yleispätevyydessään nousevat myyttisiin sfääreihin. Onko missään kuvattu universaalimmin äidin ja tyttären suhteita kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa? Meille kerrotaan Bennetien äidin houkkamaisuudesta. On selvää, että aikuistuvan tyttären Elizabeth Bennetin silmissä äiti on toivoton tapaus. Tämä on yleismaailmallista ja ajatonta. Teini-ikäisten tytärten äidit lähtökohtaisesti ovat ymmärtämättömiä vanhanaikaisia höperöitä, joita joutuu häpeämään ystäviensä edessä.