Tekijä: maijastina

It is a great pleasure to announce that the volume Past and Present in Medieval Chronicles just came out. The volume has been edited by Mari Isoaho.
The articles published in it are based on the conference papers held in the symposium two years ago at Helsinki Collegium for Advanced Studies.
Past and Present came out in CollEGium, the academic peer-reviewed series of Helsinki Collegium for Advanced Studies. It looks good!
My own contribution is ”Seizing History: Christianising the Past in Late Antique Historiography”.

Vuonna 376 roomalaiset joutuivat sotaan tervingi-goottien kanssa. Sotaa käytiin useita vuosia Rooman valtakunnan sisällä, Traakiassa ja Illyricumissa eli nykyisen Balkanin alueilla. Vuonna 378 gootit jopa voittivat roomalaiset Hadrianopolin taistelussa. Tappio oli melkoinen, ja Rooman itäosan  keisari Valens sai surmansa.
Tämän jälkeen Rooman hallitsevat piirit ja länsiosan keisari Gratianus tukijoineen nostivat itäosan keisariksi Theodosiuksen. Theodosius I ryhtyi selvittämään tilannetta goottien kanssa sekä sodankäynnin että diplomatian keinoin.

Hadrianopolin tappio oli Rooman kaltaiselle suurvallalle niin kirvelevä, että pienimmistäkin voitoista goottisodassa julistettiin massiiviset voitonjuhlat. Konstantinopolissa järjestettiin kilpa-ajoja ja juhlapäivät julistettiin yleisiksi vapaapäiviksi. Marraskuun 17. päivä vuonna 379 juhlistettiin voittoa paitsi gooteista, myös alaaneista ja hunneista. Sota kuitenkin jatkui vaihtelevalla menestyksellä. Vuonna 380 Theodosius saapui Konstantinopoliin ikään kuin triumfissa, vaikka sota oli edelleen käynnissä.
Rooman hallitsijoiden tarve julistaa valtakunnan voitokkuutta oli lähes pakonomaista. Michael McCormick (Eternal Victory, 43-44) on laskenut, että tänä vaikeana aikana, vuosina 379-389 vietettiin voitonjuhlia ainakin kuusi kertaa. Tämä on huomattava määrä kymmenessä vuodessa, kun sitä vertaa seitsemään edeltävään vuosikymmeneen, roomalaisille huomattavasti menestyksekkäämpään aikaan. Tällöin voitonjuhlia vietettiin vain 12 kertaa.
 
 

Näin viime keskiviikkona Kansallisoopperassa Sibeliuksen Kullervon, sinfonisen runon (tai vokaalisinfonian), johon Tero Saarinen on muokannut baletin. Hätkähdyttävin osuus on ’Kullervo ja hänen sisarensa’, jossa on esiintyvät sekä tanssijat, laulajat että mieskuoro.
Mieskuoron osuus on jylhä; ehkä antiikin tragedioiden kuoro-osuudet olivat jotain vastaavaa. Kuoro ja laulajat kertaavat Kalevalasta tuttua tarinaa. ”Kullervo, Kalervon poika, / Sinisukka äijön lapsi, / Hivus keltainen, korea, / Kengän kauto kaunokainen …” Kun Kullervo on vietellyt tietämättänsä sisarensa ja kyselee siskoltansa: ”Vaan sano oma sukusi, / Oma rohkea rotusi, / Jos olet sukua suurta, / Isoa isän aloa”, tekee mieli huutaa: älä kysele, parempi ettet tiedä!
Ehkä juuri samalla tavalla antiikin kreikkalaiset katsellessaan Sofokleen Oidipusta teatterissa huusivat katsomosta Oidipukselle: Älä kysele, et halua tietää! Samaan tapaan kuin nykysuomalainen (ainakin tämänikäinen kuin minä) tuntee Kullervon tarinan, tiesivät kreikkalaiset tasan tarkkaan, mitä Oidipuksen myytissä tapahtuu. Tuska syntyy tuosta tiedosta.
’Kullervon sotaanlähdön’ tanssiosuus on tehokas. Kullervo tanssii ensin yksin ikään kuin häkissä (näin minä sen tulkitsin) ja manaa mukaansa muita. Vähitellen joukko kasvaa ja lähtee matkaan.
Kullervo oli Sibeliuksen nuoruudentyö. Esityksen ohjelmalehtisessä kerrotaan, että kun Sibelius näytti ensimmäisiä teema-aihioitaan Wienissä opettajilleen, nämä pitivät niitä barbaarisina ja raakoina. Kalevala-lippaassa (SKS 1999, uusittu painos, s.187) mainitaan, että ensimmäisten muutamien esitysten jälkeen Sibelius kielsi Kullervon esittämisen kuolemaansa saakka. (Tosin säveltäjä suostui siihen, että teoksesta esitettiin kolmas osa vuoden 1935 Kalevala-juhlassa).

Ehkä parasta ja pahinta elämässä on kirjoittaminen. Parasta on, jos saavuttaa flow-tilan. Tuloksella ei ole niin väliä, pääasia on hetki, jolloin vain tyytyväisenä painaa eteenpäin. Pahinta on, jos menee lukkoon. Silloin aikaansa kuluttaa kaikenlaisessa tarkoituksettomassa toiminnassa, jossa ainoana päämääränä on välttää kirjoittamista.
Näitä hetkiä on ollut. Miten saavuttaa flow-tila ja miten avata kirjoittajan lukkojansa? Jokaisella on omat keinonsa.
Liikunta tekee hyvää. Mutta voi olla, että liikunnasta tulee niin euforinen olo, ettei tunnekaan tarvetta kirjoittaa. Toisaalta, jos on pahantuulinen tai masentunut, ei puhettakaan kirjoittamisesta.
Minua auttaa tietty liikahtamattomuus. On vain istuttava tekstin ääressä tuntikausia. Ympärillä ei tarvitse olla rauhallista, itse asiassa muiden ihmisten (varsinkin lasten) hyörintä ympärillä tekee yleensä hyvää ja tuo turvallisen olon. Tärkeintä on, että  rauhallista on omassa päässä. Siihen rauhaan pääseminen on usein työn takana.
Kirjoittajan lukkoa olen yrittänyt avata lukemalla aikaisemmin kirjoittamiani tekstejä. Olen yrittänyt todistella itselleni, että edelleen pystyn kirjoittamaan, kun kerran olen saanut nuokin tekstit väsättyä. Silloin ei tietenkään kannata pohtia, pitääkö tämä todisteluketju paikkansa. Tärkeintä on vakuuttaa itseään. Itsekriittiset äänet on saatava hiljenemään. Tässä kamppailussa jatketaan.

Ensi lauantaina 31.1. Turun yliopistossa väittelee Kirsi Kanerva. Väitöskirja on ”Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400)” (Huokoiset kehot, huokoiset mielet. Tunteet ja yliluonnollinen islantilaissaagoissa (n. 1200–1400).
Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti Frog Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi Turun yliopistosta.  Väitös kuuluu kulttuurihistorian alaan.
Väitöskirjan sähköinen versio luettavissa täällä.
Kirsi Kanervan artikkeli elävistä kuolleista keskiajan Islannissa Thanatos-aikakauskirjassa .
Onnea väitökseen!
 

Luin Helena Anhavan kolme runokokoelmaa kolmelta eri vuosikymmeneltä: Hidas osa (Otava 1979), Valoa (Otava 1988) ja Maininki ennen aaltoa (Otava 1997). Kokoelmia on tietysti muiltakin vuosikymmeniltä, Anhavan ura on pitkä ja mittava.
Anhavan runot ovat usein aforistisen ytimekkäitä (hän on myös tunnettu aforistikko). Monet runot ovat selkeitä, jotkut ehkä liiankin selkokielisiä ja osoittelevia minun makuuni: ”Mitä lapsi meiltä toivoo? / Väljyyttä / lujuutta – / ristiriitaa. / Oman äänen löytämistä / lähes näkymättömän / tuen varassa.” (Maininki ennen aaltoa s. 11). Tai: ”Toisin kuin lapsena opetettiin / saat välittää myös itsestäsi. / Lopulta saat valita / karttaa mielipahaa / sillä vain sinä tiedät / kuka ja mikä sieluasi kolhii.” (Maininki ennen aaltoa s. 64).
Luontokuvat ovat tiiviitä: ”Tämä hiljaisuuden ihme, / kylmyyteen suostuminen. / Pensaan nukkaiset poronsarvet, / männyissä hilettä. / Omena on unohtunut puuhun talveksi. / Kuiskaus kantaa kauas.” (Valoa s. 26).
Hitaassa osassa Anhava puhuu vanhenemisesta: ”Merkillinen järjestys: / ensin on hyväksyttävä oma katoavaisuutensa, / sitten vasta vanheneminen.” (s. 60). Sitten hän kirjoittaa iän tuomista muutoksista: ”Ja tämäkin, / ikänsä itseään seulonut, / joka kuvitteli joka sopukan / vaan kuinkas kävi: / jokin ammoin kapseloitunut panos / jonka ei sallittu ajallaan räjähtää, / lähti liikkeelle, / osui mielen myrskykeskukseen / maisema erinäköinen. / … / Se on kuin suuren saranan kääntyminen, / ruosteisen, kirskahtavan, / miltei paikoiltaan nyrjähtävän, / tämä ihmisen viimeinen puberteetti, / käynti vanhuuden porstuaan.” (s. 62-63).
Näin Anhava siis vuonna 1979 (jolloin hän oli 54-vuotias). Pari vuosikymmentä myöhemmin, vuoden 1997 kokoelmassa on rauhallisempi sävy: ”Liikut väljässä tilassa / kaikissa vuodenajoissa / lapsi sinussa / opettaa vanhaa. / Vihdoin olet ikäisesi.” (Maininki ennen aaltoja s. 65). Tästäkin on jo pari vuosikymmentä. Tänä vuonna Helena Anhava täyttää 90 vuotta.
 

En suinkaan tarttunut tähän kirjaan sen takia, että otsikossa on Olympos. Yasmina Khadran Osattomien Olympos (L’Olympe des Infortunes, 2010, suomentanut Lotta Toivanen, WSOY 2011) kertoo kaatopaikalla asuvista laitapuolen kulkijoista, erakoista ja juopoista. Nämä pysyttelevät kaukana kaupungin elämästä, sinnittelevät yhdessä ja erikseen ja pitävät itseään ’vapaina miehinä’.
Päähenkilö silmäpuoli Ach pitää huolta nuoresta yksinkertaisesta Juniorista, joka ei tiedä kaatopaikan ulkopuolisesta elämästä mitään. Ach kertoo tarinoita ja sepittää lauluja. Kaatopaikan elämä on rujoa, mutta tarinan edetessä käy selväksi, että kaupungin elämä se vasta julmaa onkin.
Yasmina Khadra tuli tunnetuksi romaanista Kabulin pääskyset. Yasmina Khadra -salanimeä kirjailija, oikealta nimeltään Mohamed Moulessehoul, entinen Algerian armeijan upseeri, päätyi aikanaan käyttämään välttyäkseen armeijan sensuurilta. Osattomien Olympoksen suomennos on erinomainen. Tässä näyte Achin ja Juniorin sananvaihdosta:

Ach levittää kätensä voimattomuuden merkiksi.
“Hän on sentään Jumala”, muistuttaa Juniori. “Hän pystyy panemaan asiat reilaan.”
“Hän on varmaan lähtenyt lipettiin jo ajat sitten.”
“Miten niin?”
“Hän ei halua enää kuulla puhuttavankaan meidän nippeleistä ja nappeleista. Hän varmaan luuli, että ihmiset ovat fiksumpia, mutta huomasi sitten, etteivät ne ole. Hän lähetti paljon profeettoja, paljon ihmeitä ja paljon kirjoja, jotta ihmiset ottaisivat opikseen. Oli kuin olisi autiomaalle saarnannut. Totta kai hän silloin heitti pyyhkeen kehään.”
“Vaikka monet rukoilevat ja ovat rehellisiä.”
“Siinäpä se, monet uskovaiset ärsyttävät häntä. Muslimit, kristityt, juutalaiset ja lukuisat älypäät, jotka vaivaavat häntä pikkuongelmissa eivätkä jätä häntä rauhaan. Jumala on kuin posteljooni. Jos hänelle sälytetään koko ajan liian suuri lasti, häneltä palaa proput. Jumalalta on varmaan palanut proput, ja hän on mennyt tuntemattomalle planeetalle huilimaan.”
“Luulin, että hän olisi sinnikkäämpi.”
“Vain tyhmyys on pysyvää. Ajattele. Jos jokaiselle urpolle maan päällä annettaisiin lantti, kaikki maailmanvallat ajautuisivat vararikkoon. Ihmiset ovat aikojen alusta asti tapelleet rankasti. Eivät ne osaa muuta. Rauha on niille pelkkä tauon paikka, jolloin valmistellaan uusia kostotoimia, kataluuksia, sotia ja turmiota, ja Jumala tuntee syyllisyyttä tästä paskalävestä, jonka me yksin olemme saaneet aikaan.”
(Yasmina Khadra, Osattomien Olympos, suom. Lotta Toivanen, s. 104-105)

Esittelyni uusista Livius- ja Quintilianus -suomennoksista Helsingin Sanomissa tänään 31.12.2014.
Annum bonum faustum felicem!
 

On mahdollista, että kaikkien aikojen lyhyimmän joulusaarnan piti 300-400 -lukujen taitteessa elänyt Kyros Panopolislainen.
Kyros oli korkea keisarillinen virkamies Egyptissä, mutta myös tunnettu runoilija. Chronicon paschalen (Dindorf s. 588-589) kirjoittaja mainitsee, että hän oli ’helleeni’, siis ei-kristitty, pakana. Tästä huolimatta hänestä tehtiin 440-luvulla fryygialaisen Kotyaionin kaupungin piispa. Kotyaionin asukkaat olivat vähintäänkin epäluuloisia ja vaativat uutta piispaa määrittelemään opilliset näkemyksensä.
Niinpä Kyros vastentahtoisesti piti seuraavan saarnan: ”Veljet, kunnioittakaamme jumalamme ja vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymää vaikenemisella, koska vain kuulemisella hänet synnytettiin pyhässä neitsyessä. Sillä hän on logos. Kunnia hänelle kautta aikojen. Amen.”
Tämän jälkeen kotyaionilaiset jättivät Kyroksen rauhaan, mutta myöhemmät tutkijat sen sijaan eivät. (Tarina esiintyy myös myöhemmissä bysanttilaisissa kronikoissa). Erilaisia tulkintoja on esitetty, esimerkiksi, että pakanana Kyros ei halunnut sanoa mitään ylimääräistä. On myös arveltu, että oppimattomille kotyaionilaisille piti puhua yksinkertaisella tavalla. Toisaalta on ehdotettu, että 400-luvun teologisten kiistojen, usein hyvin veristenkin oppiriitojen keskellä Kyros vain halusi olla rauhassa.

Koulut juhlivat perjantaina ja lauantaina joulujuhliaan. Opetushallitus lähetti kouluille ohjeita, joissa tehtiin eroa perinteisten koulun juhlien ja uskonnollisten tilaisuuksien välillä. Niinpä yksittäisen virren laulaminen (esimerkiksi suvivirren tai Hoosiannan) ei tee kevät- tai joulujuhlasta uskonnollista tilaisuutta, vaan kyse on osasta suomalaista kulttuuria.
Vastaavanlaisia rajanvetoja ja määrittelyjä tehtiin myöhäisantiikissa, kun Rooman valtakunta oli vähitellen kristillistymässä. Vastaavalla tavalla kuin suvivirret ja hoosiannat nykyään nostattavat tunteita puoleen ja toiseen, myöhäisantiikin roomalaiset kiistelivät vanhojen traditioiden merkityksistä. Toisille juhlat olivat täynnä uskonnollisia merkityksiä, toisille taas kulttuuria ja traditiota ilman uskonnollisia merkityksiä. Monet kristityt osallistuivat vanhoihin roomalaisiin juhliin kuten Lupercalian, Saturnalian ja uuden vuoden viettoon eivätkä nähneet tässä mitään ongelmaa. Sen sijaan toiset kristityt, varsinkin piispat, eivät voineet hyväksyä sitä, että kristityt osallistuivat vanhoihin juhliin.
Esimerkiksi 400-luvun puolivälissä Ravennan piispaa Petrus Chrysologusta suututti kristittyjen osallistuminen uuden vuoden (Kalendae Ianuariae) juhlintaan. Petrus moittii saarnassaan (sermo 155) kristittyjä, jotka käyvät seuraamassa jumalien kulkueita ja näytäntöjä ja siten saastuttavat itsensä. Petrus tulkitsi uuden vuoden juhlinnan uskonnolliseksi toiminnaksi (hänelle se oli epäjumalanpalvontaa). Sen sijaan monet kristityt puolustivat juhlintaansa selittämällä, ettei se ollut pyhäinhäväistystä (sacrilegium), vaan silkkaa ilonpitoa. Heidän mukaansa se ei ollut pakanallisuutta, vaan riemua uuden vuoden alkamisesta.