Tekijä: maijastina

Luin Helena Anhavan kolme runokokoelmaa kolmelta eri vuosikymmeneltä: Hidas osa (Otava 1979), Valoa (Otava 1988) ja Maininki ennen aaltoa (Otava 1997). Kokoelmia on tietysti muiltakin vuosikymmeniltä, Anhavan ura on pitkä ja mittava.
Anhavan runot ovat usein aforistisen ytimekkäitä (hän on myös tunnettu aforistikko). Monet runot ovat selkeitä, jotkut ehkä liiankin selkokielisiä ja osoittelevia minun makuuni: ”Mitä lapsi meiltä toivoo? / Väljyyttä / lujuutta – / ristiriitaa. / Oman äänen löytämistä / lähes näkymättömän / tuen varassa.” (Maininki ennen aaltoa s. 11). Tai: ”Toisin kuin lapsena opetettiin / saat välittää myös itsestäsi. / Lopulta saat valita / karttaa mielipahaa / sillä vain sinä tiedät / kuka ja mikä sieluasi kolhii.” (Maininki ennen aaltoa s. 64).
Luontokuvat ovat tiiviitä: ”Tämä hiljaisuuden ihme, / kylmyyteen suostuminen. / Pensaan nukkaiset poronsarvet, / männyissä hilettä. / Omena on unohtunut puuhun talveksi. / Kuiskaus kantaa kauas.” (Valoa s. 26).
Hitaassa osassa Anhava puhuu vanhenemisesta: ”Merkillinen järjestys: / ensin on hyväksyttävä oma katoavaisuutensa, / sitten vasta vanheneminen.” (s. 60). Sitten hän kirjoittaa iän tuomista muutoksista: ”Ja tämäkin, / ikänsä itseään seulonut, / joka kuvitteli joka sopukan / vaan kuinkas kävi: / jokin ammoin kapseloitunut panos / jonka ei sallittu ajallaan räjähtää, / lähti liikkeelle, / osui mielen myrskykeskukseen / maisema erinäköinen. / … / Se on kuin suuren saranan kääntyminen, / ruosteisen, kirskahtavan, / miltei paikoiltaan nyrjähtävän, / tämä ihmisen viimeinen puberteetti, / käynti vanhuuden porstuaan.” (s. 62-63).
Näin Anhava siis vuonna 1979 (jolloin hän oli 54-vuotias). Pari vuosikymmentä myöhemmin, vuoden 1997 kokoelmassa on rauhallisempi sävy: ”Liikut väljässä tilassa / kaikissa vuodenajoissa / lapsi sinussa / opettaa vanhaa. / Vihdoin olet ikäisesi.” (Maininki ennen aaltoja s. 65). Tästäkin on jo pari vuosikymmentä. Tänä vuonna Helena Anhava täyttää 90 vuotta.
 

En suinkaan tarttunut tähän kirjaan sen takia, että otsikossa on Olympos. Yasmina Khadran Osattomien Olympos (L’Olympe des Infortunes, 2010, suomentanut Lotta Toivanen, WSOY 2011) kertoo kaatopaikalla asuvista laitapuolen kulkijoista, erakoista ja juopoista. Nämä pysyttelevät kaukana kaupungin elämästä, sinnittelevät yhdessä ja erikseen ja pitävät itseään ’vapaina miehinä’.
Päähenkilö silmäpuoli Ach pitää huolta nuoresta yksinkertaisesta Juniorista, joka ei tiedä kaatopaikan ulkopuolisesta elämästä mitään. Ach kertoo tarinoita ja sepittää lauluja. Kaatopaikan elämä on rujoa, mutta tarinan edetessä käy selväksi, että kaupungin elämä se vasta julmaa onkin.
Yasmina Khadra tuli tunnetuksi romaanista Kabulin pääskyset. Yasmina Khadra -salanimeä kirjailija, oikealta nimeltään Mohamed Moulessehoul, entinen Algerian armeijan upseeri, päätyi aikanaan käyttämään välttyäkseen armeijan sensuurilta. Osattomien Olympoksen suomennos on erinomainen. Tässä näyte Achin ja Juniorin sananvaihdosta:

Ach levittää kätensä voimattomuuden merkiksi.
“Hän on sentään Jumala”, muistuttaa Juniori. “Hän pystyy panemaan asiat reilaan.”
“Hän on varmaan lähtenyt lipettiin jo ajat sitten.”
“Miten niin?”
“Hän ei halua enää kuulla puhuttavankaan meidän nippeleistä ja nappeleista. Hän varmaan luuli, että ihmiset ovat fiksumpia, mutta huomasi sitten, etteivät ne ole. Hän lähetti paljon profeettoja, paljon ihmeitä ja paljon kirjoja, jotta ihmiset ottaisivat opikseen. Oli kuin olisi autiomaalle saarnannut. Totta kai hän silloin heitti pyyhkeen kehään.”
“Vaikka monet rukoilevat ja ovat rehellisiä.”
“Siinäpä se, monet uskovaiset ärsyttävät häntä. Muslimit, kristityt, juutalaiset ja lukuisat älypäät, jotka vaivaavat häntä pikkuongelmissa eivätkä jätä häntä rauhaan. Jumala on kuin posteljooni. Jos hänelle sälytetään koko ajan liian suuri lasti, häneltä palaa proput. Jumalalta on varmaan palanut proput, ja hän on mennyt tuntemattomalle planeetalle huilimaan.”
“Luulin, että hän olisi sinnikkäämpi.”
“Vain tyhmyys on pysyvää. Ajattele. Jos jokaiselle urpolle maan päällä annettaisiin lantti, kaikki maailmanvallat ajautuisivat vararikkoon. Ihmiset ovat aikojen alusta asti tapelleet rankasti. Eivät ne osaa muuta. Rauha on niille pelkkä tauon paikka, jolloin valmistellaan uusia kostotoimia, kataluuksia, sotia ja turmiota, ja Jumala tuntee syyllisyyttä tästä paskalävestä, jonka me yksin olemme saaneet aikaan.”
(Yasmina Khadra, Osattomien Olympos, suom. Lotta Toivanen, s. 104-105)

Esittelyni uusista Livius- ja Quintilianus -suomennoksista Helsingin Sanomissa tänään 31.12.2014.
Annum bonum faustum felicem!
 

On mahdollista, että kaikkien aikojen lyhyimmän joulusaarnan piti 300-400 -lukujen taitteessa elänyt Kyros Panopolislainen.
Kyros oli korkea keisarillinen virkamies Egyptissä, mutta myös tunnettu runoilija. Chronicon paschalen (Dindorf s. 588-589) kirjoittaja mainitsee, että hän oli ’helleeni’, siis ei-kristitty, pakana. Tästä huolimatta hänestä tehtiin 440-luvulla fryygialaisen Kotyaionin kaupungin piispa. Kotyaionin asukkaat olivat vähintäänkin epäluuloisia ja vaativat uutta piispaa määrittelemään opilliset näkemyksensä.
Niinpä Kyros vastentahtoisesti piti seuraavan saarnan: ”Veljet, kunnioittakaamme jumalamme ja vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymää vaikenemisella, koska vain kuulemisella hänet synnytettiin pyhässä neitsyessä. Sillä hän on logos. Kunnia hänelle kautta aikojen. Amen.”
Tämän jälkeen kotyaionilaiset jättivät Kyroksen rauhaan, mutta myöhemmät tutkijat sen sijaan eivät. (Tarina esiintyy myös myöhemmissä bysanttilaisissa kronikoissa). Erilaisia tulkintoja on esitetty, esimerkiksi, että pakanana Kyros ei halunnut sanoa mitään ylimääräistä. On myös arveltu, että oppimattomille kotyaionilaisille piti puhua yksinkertaisella tavalla. Toisaalta on ehdotettu, että 400-luvun teologisten kiistojen, usein hyvin veristenkin oppiriitojen keskellä Kyros vain halusi olla rauhassa.

Koulut juhlivat perjantaina ja lauantaina joulujuhliaan. Opetushallitus lähetti kouluille ohjeita, joissa tehtiin eroa perinteisten koulun juhlien ja uskonnollisten tilaisuuksien välillä. Niinpä yksittäisen virren laulaminen (esimerkiksi suvivirren tai Hoosiannan) ei tee kevät- tai joulujuhlasta uskonnollista tilaisuutta, vaan kyse on osasta suomalaista kulttuuria.
Vastaavanlaisia rajanvetoja ja määrittelyjä tehtiin myöhäisantiikissa, kun Rooman valtakunta oli vähitellen kristillistymässä. Vastaavalla tavalla kuin suvivirret ja hoosiannat nykyään nostattavat tunteita puoleen ja toiseen, myöhäisantiikin roomalaiset kiistelivät vanhojen traditioiden merkityksistä. Toisille juhlat olivat täynnä uskonnollisia merkityksiä, toisille taas kulttuuria ja traditiota ilman uskonnollisia merkityksiä. Monet kristityt osallistuivat vanhoihin roomalaisiin juhliin kuten Lupercalian, Saturnalian ja uuden vuoden viettoon eivätkä nähneet tässä mitään ongelmaa. Sen sijaan toiset kristityt, varsinkin piispat, eivät voineet hyväksyä sitä, että kristityt osallistuivat vanhoihin juhliin.
Esimerkiksi 400-luvun puolivälissä Ravennan piispaa Petrus Chrysologusta suututti kristittyjen osallistuminen uuden vuoden (Kalendae Ianuariae) juhlintaan. Petrus moittii saarnassaan (sermo 155) kristittyjä, jotka käyvät seuraamassa jumalien kulkueita ja näytäntöjä ja siten saastuttavat itsensä. Petrus tulkitsi uuden vuoden juhlinnan uskonnolliseksi toiminnaksi (hänelle se oli epäjumalanpalvontaa). Sen sijaan monet kristityt puolustivat juhlintaansa selittämällä, ettei se ollut pyhäinhäväistystä (sacrilegium), vaan silkkaa ilonpitoa. Heidän mukaansa se ei ollut pakanallisuutta, vaan riemua uuden vuoden alkamisesta.

En ole erityisemmin harrastanut dekkareita, lukuunottamatta komisario Adamsbergin tutkimuksia, joihin sitten paneuduinkin melkoisella kiihkolla.
Nyt löysin Anna Lönnrothin Baselinvihreää (Teos 2014), jossa juoni punoutuu italialaisen biologin murhan ja kansainvälisen siemenpankin ryöstön ympärille. Kuvioissa on mukana biologien lisäksi ympäristöjärjestöjä, biobisneksen tekijöitä ja palkkamurhaajia. Tämä ei ole varsinainen juonipaljastus, mutta lopun perusteella voisi melkein odottaa jatko-osaa.
Ja kirjassa on antiikkia! Yksi henkilöistä, levoton Benjamin, muistelee aikaisempaa intohimoaan Kreikan kirjallisuuteen ja lukee Alkmanin runon:

”Nukkuvat vuorten huiput, rotkotkin, korkeat niemet ja jyrkät uomat, maan mustan ruokkimat ryömivät heimot, vuoria samoovat eläimet villit ja mehiläisten suku, ja meren purppurasyvyyksien hirmut. Ja nukkuvat myös siipensä ojentavien lintujen heimot.”
Alkman oli kirjoittanut runon yli 2600 vuotta sitten. Muinaiskreikan unenpehmeät diftongit ja rotkonrosoiset konsonantit soljuivat Benjaminin suusta, kun hän luki runoa ääneen hiukan takellellen.
(Lönnroth, Baselinvihreää s. 75).

Huomenna pidetään Helsingin yliopiston Nykykielten laitoksella seminaari, jossa tutkijat analysoivat vihapuhetta eri aikoina.
Itse puhun antiikin vihapuheesta otsikolla ”Beasts and Barbarians – How to Insult in the Ancient Roman World”. Käsittelen (valitettavasti) aina uudestaan ja uudestaan nousevia tapoja loukata kuten sairauteen ja likaan vertaamista, epäinhimillistämistä ja demonisointia.
Seminaarin ohjelma täällä.
Uutisointia seminaarista täällä.

Shakespearen näytelmää Coriolanus esitetään Teatteri Kultsassa. Kultsan esitys on erinomainen, nykyajan ihmisille päivitetty tulkinta klassikosta. Olen ennenkin ylistänyt sellaista teatterin tekemistä, jossa välineet ja lavasteet ovat yksinkertaisia. Kaikki ylimääräiset tehokeinot ja hörhellys ovat turhaa. Näyttelijöiden taito ja antaumus ja esityksen jännitteet riittävät – näin myös tässä Coriolanus-esityksessä. Coriolanuksen kiivaus ja joustamattomuus tulevat järkyttävästi esiin.  Coriolanuksen äidin kovuus tuo hyvin esiin sen, miltä pohjalta Coriolanuksen sotainto nousee. Hyvin tehokas on myös Brutus Siciniuksen, kansantribuunin hahmo: taitava poliitikko lopulta vetää pisimmän korren Rooman valtataisteluissa.
Shakespearen näytelmä perustuu Liviuksen historiateoksen Ab urbe condita (Rooman historia sen perustamisesta lähtien) 2. kirjan kuvaukseen Coriolanuksesta. Gnaeus Marcius (Shakespearella Gaius Martius) sai lisänimensä Coriolanus Coriolin kaupungin valtaamisen kunniaksi. Hän oli suuri sotasankari, mutta sai kopealla käytöksellään Rooman plebeijit vastaansa viljapulan aikana. Poliittisen valtapelin päätteeksi Coriolanusta alettiin syyttää vallan tavoittelusta ja hänet karkotettiin lopulta Roomasta. Tästä katkeroituneena Coriolanus  liittyi roomalaisten verivihollisiin volskeihin ja marssi sotajoukkoineen Roomaa vastaan. Roomalaisten lähetystöt eivät liikuttaneet mielensä kovettanutta Coriolanusta. Lopulta kun Coriolanuksen äiti Veturia ja vaimo Volumnia lapsineen saapuivat Coriolanuksen luo vihollisen leiriin, ”miehen ylpeys viimein murtui”, kuten Livius kertoo (suom. Marja-Itkonen Kaila). Coriolanus johti joukkonsa pois Roomasta, mutta volskien tyytymättämyys ”maksoi hänen henkensä”.
Vielä yksi henkilökohtainen muistelus Coriolanuksesta: yleisen historian opinnoissani tein proseminaariin liittyvän antiikin lähdeanalyysitehtävän juuri Liviuksen Coriolanus-kertomuksesta. Siitä taitaa olla 27 vuotta …

Kirja-arvioni Alberto Angelan kirjasta Rakkautta ja intohimo antiikin Roomassa (2014) Helsingin Sanomissa 27.11.2014.

Viime viikon matka suuntautui Cantabrian yliopistoon, Santanderin kaupunkiin Pohjois-Espanjaan. Osallistuin konferenssiin ”Bishops, Councils andd Imperial Court in the Western Roman Empire”. Omassa esitelmässäni ”Dissimulatio and the Realities in the Legislation against Religious Dissidents in the fourth and fifth centuries” pohdiskelin, miten myöhäisantiikin lainsäädäntöä pantiin käytäntöön. Latinan termi dissimulatio tarkoittaa hallinnon yhteyksissä välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntiä.
Konferenssin jälkeen oli mahdollisuus tutkailla kaupunkia. Santander on Biskajanlahden rannalla. Seutu on komeaa katseltavaa, merenrantaa ja vehreää vuoristoa. Erityisen vaikuttava on La Magdalenan niemi rantoineen ja metsineen:

Paluumatkalla ehdin viettää päivän Bilbaossa (baskiksi Bilbo). Nykyään suomalaiset muistavat kaupungin lähinnä iänikuisista Guggenheim-keskusteluista. Bilbao on komea kaupunki aivan ilman Guggenheimiakin.
Erityisesti joki ja sen rannoilla kulkevat kävelyreitit tekevät Bilbaosta viehättävän. Lenkkeilijät viihtyvät aivan keskustassa.