Tekijä: maijastina

Yllä oleva kuva on keskiaikaisen käsikirjoituksen näkemys 400-luvun alkupuolella vaikuttaneesta historiankirjoittajasta Orosiuksesta. Pidän kuvaa työhuoneen ilmoitustaululla. Osin tietysti sen takia, että tyyppi on yksi lähteistäni: hän kirjoitti teoksen Historia adversus paganos (Historia pakanoita vastaan). Mutta ennen kaikkea Orosiuksen kuva muistuttaa, kuinka vaarallista on istua. Katsokaa vaikka, kuinka kumaraselkäiseksi Orosius on vaipunut. Älkää siis istuko!

Tänä kesänä ei istuta. Olen omistanut alkukesän halkojen kärräykselle. Se on palkitsevaa. Toisin kuin kirjoittamisessa, kärräämisessä näkee heti työnsä tulokset. Huomaa heti, kuinka halkokasa kutistuu kutistumistaan. Vai huomaako?

Päivä toisensa jälkeen halkokasa näyttää aivan samalta. Mitä eroa tässä on? Urakka alkaa muistuttaa kirjoittamista. Sanoja kuljetellaan, vaan näkyykö mikään missään?

Jospa tärkeintä olisi keskittyä toimintaan, ei lopputulokseen. Kottikärryt kulkevat välillä ylös rantaan saunalle, välillä ylämäkeä puuvajaan. Ylämäessä toiminnan huomaa reisilihaksissa. Lopulta kuitenkin tulee valmista, kärräyksessä ja toivottavasti joskus kirjoittamisessa.

Rooman tuho kiinnostaa edelleen – jopa heinäkuussa! Helsingin Sanomien taloussivuilla kerrotaan Jyväskylän yliopiston taloushistorian professorista Juha-Antti Lambergista, joka on työryhmänsä kanssa pohtinut Rooman tuhon syitä, erityisesti Rooman valtakunnan talouden taantumista. Yhtenä syynä Rooman tuhoon Lamberg ryhmineen näkee valtakunnan väestön vähenemisen ja sen myötä talouden hiipumisen. Myös Rooman keskushallinnon talousongelmat mainitaan: verokertymä pieneni ja keskushallinto oli vaikeuksissa.
Yhtenä tärkeänä analyysin lähteenä on Bryan Ward-Perkinsin The Fall of Rome and the End of Civilization (2005) (Katso esittely kirjasta blogipostauksessani vuonna 2009). Ward-Perkinsin teos on ollut merkittävä keskustelunavaus myöhäisantiikin tutkimuksessa ja haaste aikaisemmalle tutkimukselle – joskin juuri poleemisuutensa vuoksi aika yksipuolinen kuvaus myöhäisantiikin maailmasta. Hesarin uutisen perusteella on vaikea on sanoa, onko Lambergin ryhmä hyödyntänyt muita analyyseja myöhäisantiikin Roomasta. Gibbon klassikkona mainitaan.
Onneksi haastattelussa Lamberg varoo tekemästä yksioikoisia vertailuja Rooman ja esimerkiksi EU:n tai Neuvostoliiton välillä. Näitähän vertailuja tehdään tuon tuosta, usein poliittisin motiivein. Vertailuun väestönkasvun ja väestön vähenemisen yhteydessä kuitenkin (ainakin lehtijutun perusteella) pureudutaan. Lamberg varoittaa siitä, että väestön väheneminen taannuttaa talouden. Minun mielestäni on kuitenkin todella hankalaa rinnastaa väestön kasvua tai vähenemistä antiikin ajan Välimeren alueella ja nykyisen maailman väestöä. Antiikin ajan Rooma oli teknologisesti aivan eri universumi kuin meidän  maailmamme. Kaikki talouden alat vaativat runsaasti työvoimaa. Suuri osa ihmisistä (joista osa oli orjatyövoimaa) eli kehnosti tuottavasta maataloudesta.
Eroja on paljon, joten vertailu on haastavaa, vaikka totta kai kiehtovaa. Silläkin uhalla, että Kohudosentin nyt uutisoidaan käyneen analogioita viljelemään, voisin tässä heittää verokertymiin liittyen, että siinä myöhäisantiikin Roomalla ja nykymaailmalla on paljon yhteistä. Rooman keskushallinto oli 300-ja 400-luvuilla pulassa erityisesti sen takia, että monet tahot harrastivat tehokasta verosuunnittelua. Suurmaanomistajia, aristokratiaa ja kirkkoa ei saatu tehokkaasti verotuksen piiriin. Eikö nykyään voitaisi vihdoinkin saada sellaisia vapaamatkustajia kuin sähkönsiirtoyhtiö Caruna maksamaan kunnolla veroja?
 

Miten päin roomalainen yleisö käänsi peukaloaan gladiaattorinäytännöissä. Asia ei ole aivan yksinkertainen. Kirjoitan roomalaisten peukutuksesta antiikintutkijoiden yhteisöblogissa Khelidonissa.
 

Antiikin väitökset kesäkuussa jatkuvat. Heta Björklund väittelee Helsingin yliopistossa perjantaina 9.6.2017 myöhäisantiikkisista ja bysanttilaisista amuleteista, jotka liittyivät kohtuun ja sen hyvinvointiin, raskaana olevien ja synnyttävien naisten, sekä raskauden ja lasten suojelemiseen. Amuleteilla haluttiin suojautua lapsia tuhoavia demoneita vastaan. Väitöskirja Protecting Against Child-Killing Demons: Uterus Amulets in the Late Antique and Byzantine Magical World ja sen tiivistelmä ovat luettavissa täällä.
Vastaväittäjänä on professori Daniel Ogden (University of Exeter) ja kustoksena on professori Mika Kajava. Daniel Ogden on maineikas antiikin magian tutkija. Hän on julkaissut maagisen jännittäviä ja hienoja teoksia kuten  Magic, witchcraft, and ghosts in the Greek and Roman worlds: A sourcebook (2002), Night’s black agents: Witches, wizards and the dead in the ancient world (2008) ja Drakōn: Dragon myth and serpent cult in the Greek and Roman worlds (2013).
Onnea väitökseen!

Ensi lauantaina 3.6.2017 on tiedossa väitös kielellisistä kohtaamisista antiikin maailmassa. Sonja Dahlgrenin väitöskirja Outcome of long-term language contact : Transfer of Egyptian phonological features onto Greek in Graeco-Roman Egypt käsittelee egyptin kielen ja kreikan kielen välistä kielikontaktista roomalaisaikaisessa Egyptissä. Hän on tutkinut papyrusaineistosta egyptinkielisten kirjurioppilaiden kielenkäyttöä. Suomenkielisessä tiivistelmässään Dahlgren toteaa:

Projektin aikana aloin aavistella, että Egyptissä on saattanut olla oma kreikan varieteettinsa, jossa olisi ollut siirtovaikutusta erityisesti egyptin fonologiselta tasolta; mahdollista egyptinkreikan varieteettia voisi verrata esimerkiksi intianenglantiin.

Vastaväittäjänä on Prof. Brian Joseph, The Ohio State University, ja kustoksena on kreikan kielen professori Mika Kajava. Väitöskirja on luettavissa täällä.
Onnea väitökseen!
 
 

Monet ovat varmasti lukeneet uutisia italialaisesta insinööristä Felice Vincistä, jonka mukaan Iliaan ja Odysseian tapahtumat sijoittuvatkin pohjoiseen: siten Troijan sota olisi käyty Toijassa, Suomessa, ja Odysseus harhaili Norjan rannikolla. Tästä ja vastaavista levottomista teorioista kertoo Inkeri Koskinen kirjassaan Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin.
Tunnetuimpia villejä teorioita Suomen menneisyydestä ovat Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) ja Ior Bockin viritykset. Wettenhovi-Aspa väitti, että suomen kieli on vanhin maailman kielistä ja itse asiassa alkukieli, jota ihmiskunta puhui ennen Baabelin kielten sekoitusta. Aspa ja häneltä vaikutteita saaneet ite-historioitsijat ja ite-kielitieteilijät etsivät Suomelle ja suomen kielelle suurta menneisyyttä. Ior Bock (1942-2010) tunnetaan tarinoista, joissa kalevalaiset myytit Lemminkäisestä ja Väinämöisestä punoutuvat yhteen Atlantiksen, Ragnarökin ja Novgorodin kanssa. Bock ihailijoineen ryhtyi kaivamaan Sipoossa Lemminkäisen temppeliä.
Nykyisen Suomen alueella eläneiden ihmisten varhaisvaiheista on hyvin vähän kirjallista aineistoa ennen 1100-lukua. Tätä on monista, usein poliittisista, syistä haluttu paikkailla sepittämällä suurta suomalaista menneisyyttä. Inkeri Koskinen taustoittaa 1800- ja 1900-lukujen näennäistieteellisiä kirjoituksia kertomalla ns. gööttiläisestä (eli goottilaisesta) historiankirjoituksesta. Ruotsalaiset oppineet kehittelivät Ruotsin suurvallalle loistokasta menneisyyttä. Vastaavasti Johannes Messenius (1579-1636) sepitti suomalaisille omat kuninkaat, joihin aika ajoin edelleen vedotaan nettipalstoilla. Näennäistieteellisissä teorioissa kalevalaiset suomalaiset ovat seikkailleet paitsi entisinä troijalaisina ja atlantislaisina, myös Israelin kadonneena heimona. Tyypillistä on yhdistää aineksia eri tarustoista kuin konsanaan Marvel-sarjakuvien universumissa, jossa aasgardilainen Thor taistelee Captain American ja muiden supersankareiden rinnalla.
Näennäistieteelliselle hömpälle on hauska naureskella, mutta Inkeri Koskisen Villissä Suomen historiassa on myös vakava vire mukana. Koskinen on tieteenfilosofi, joka näennäistieteellisten teorioiden kautta pohtii kriteereitä, jotka tekevät tutkimuksesta vakavasti otettavaa tiedettä. Samalla voi pohtia tieteen historiaa, jossa monet aikaisemmat teoriat haastetaan ja lopulta hylätään. Koskinen mainitsee historiantutkimuksesta tuttuja nimiä, kuten Jalmari Jaakkolan (1885-1964), joka yhdessä kansanrunoudentutkija Kaarle Krohnin (1863-1933) kanssa rakensi vasta itsenäistyneelle Suomelle loistokasta menneisyyttä ja pitkää kuningashistoriaa. Monet muistavat Matti Klingen Muinaisuutemme merivallat (1983), jossa Klinge esitti, että kansanrunot Pohjolasta, Kalevalasta, Sammosta ja Väinämöisestä kertoivat muinaisesta valtataistelusta Itämerellä ja suomalais-virolaisesta merivallasta. Kansanrunoudentutkija Väinö Kaukonen ampui teorian alas: Klinge ei ollut huomioinut sitä, että Kalevalan ja Pohjolan kansat olivat Lönnrotin tarinallinen kehitelmä.
Koskisen Villi Suomen historia on viisas, hauska ja erittäin hyvin jäsennelty ja kirjoitettu. Ainoa harmi on kirjan kansi, joka on sekava ja hassu. Älkää antako sen häiritä, sisältö on fantastinen.

Next week there will be a symposium ”Latin and the Republic of Letters” at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS). The papers presented will discuss the education of Latin in all times through from oral tradition to digital humanities.
The symposium is organised by Alexandra Grigorieva (HCAS). As an alumna of HCAS, I am one of the co-organisers.
I will speak about late antique debates on the education and tradition:
Whose poetry, whose paideia, whose tradition? – Late Antique Debates on the Greco-Roman Cultural Heritage
Abstract: As is well-known, many Christian writers of the 4th and 5th centuries were trapped in a troubled and ambivalent relationship with the Greco-Roman literature (often referred to as profane, classical, or pagan). Continuous apologies and confessions were part of this relationship. The most famous case is Jerome who in his angst-wrought dream was accused at a heavenly tribunal for being Ciceronianus, instead of being Christianus.
In my paper, I will discuss the late antique debates on paideia, education and especially Greek and Latin literature. I will reconsider late antique Christian attitudes to Greek and Roman literature (especially to Vergil and Homer) and Greco-Roman tradition in general. My focus will be on the famous School Edict of Emperor Julian and the responses to it of Christian writers such as Basil of Caesarea and Gregory of Nazianzus. Furthermore, I will look at the attitudes to the Latin literature and education in the writings of Paulinus of Nola and Augustine.

Konferenssit, esitelmät ja erilaiset määräpäivät ovat saaneet aikaan ylivirittyneisyyttä. Välillä on ollut vaikea rauhoittua. Pääsiäislomalla kuitenkin pystyin uppoutumaan Kazuo Ishiguron Haudattuun jättiläiseen (Tammi 2015, suomentanut Helene Bützow) ja unohtamaan tekemättömät työt.
Haudattu jättiläinen ei ole aivan helppo luettava.  Se käynnistyy hitaanpuoleisesti – vai onko minusta vain tullut ajan hengen mukaisesti kärsimätön? Vanha pariskunta lähtee etsimään kauan sitten kadonnutta poikaansa. Siinä Beatrice ja Axl sitten paarustavat sivukaupalla kuningas Arthurin myyttisessä Britanniassa. Vähitellen kuitenkin Ishiguron luoma outo maailma vetää mukaansa. Matkallaan vanhukset kohtaavat kelttejä ja sakseja, jotka kyräilevät toisilleen, vaikka näennäisesti vallitsee Arthurin luoma rauhan aika; on keijuja, lohikäärmeitä ja jättiläisiä. Yksi pyöreän pöydän ritarikin tavataan.
Haudatun jättiläisen teemana on unohdus ja muistaminen. Beatrice ja Axl eivät muista pojastaan juuri mitään, ja muutenkin ihmisiä ja yhteisöjä vaivaa unohduksen sumuverho. Mistä unohtaminen kumpuaa? Jotta en spoilaa, en paljasta tässä enempää. Joidenkin mielestä unohdus on rauhan tae, kun entiset viholliset eivät muista kärsimiään vääryyksiä ja koston kierre voi katketa:

Mutta sekin saattaa riittää siihen, että vanhat haavat paranevat lopullisesti, ja keskuudessamme vallitsee ikuinen rauha. … Antakaa tämän maan levätä unohduksessa.

Sen sijaan toiset pitävät unohtamista vain petoksena:

Miten vanhat haavat voivat parantua jos ne ovat täynnä toukkia? Tai miten rauha voi kestää, jos se perustuu teurastukseen ja taikurin temppuihin? Huomaan teidän toivovan hartaasti, että vanhat kauhut murenisivat tomuksi. Mutta ne odottavat löytäjäänsä maaperässä kuin vaalenneet luut. (s. 342).

Haudatun jättiläisen tarina voisi sijoittua minne tahansa, mutta on kuitenkin lumoavaa, että se tapahtuu kuningas Arthurin myyttisessä maailmassa.

Viime viikon lukupiirissä keskustelimme Soili Pohjalaisen esikoisromaanista Käyttövehkeitä (Atena 2016). Yleishuomiomme olivat positiivisia. Olimme erityisen vaikuttuneita teoksen luontevasta ja uskottavasta kielestä. Kaiken aikaa oli vahva toden tuntu.
Käyttövehkeet on kasvukertomus tytöstä, Saanasta, joka varttuu isänsä autokaupan takahuoneessa. Tarina lähtee liikkeelle isän kuolemasta, ja hautajais- ja perintöjärjestelyjen lomassa takaumien kautta luodaan kuva perheestä, ei niin onnellisesta. Isä on paikkakunnan menestyvin yrittäjä, mutta alkoholismi tulee heti esille. Kuva isästä on kuitenkin moniulotteinen, ja isän ja tyttären suhdetta kuvataan lämmöllä.
Tässä on myös sukupolviromaani. Pohjalainen kuvaa lapsuutta ja nuoruutta 1980-90-lukujen taitteessa.
Käyttövehkeiden elämä rakentuu autojen ympärille. Niinpä isän hautajaisissa Saanan ja isän firman autonasentajan Repan välillä käydään seuraava keskustelu (s. 140-141):

– Noniin, se sanoo ja ottaa minua hartioista kiinni.
– Amerikan herkku, sanon.
Repalla menee hetki, ennen kuin se saa napattua kommentistani kiinni. Sitten sen silmissä välähtää ja se nyökkää tietävän oloisena.
– Puntosta halkes viime talvena pissapojan säiliö, Repa kuiskaa minulle.
Se sanoisi kusipojan, jos ei oltaisi kirkon reviirillä. Moni varmaan luulee, että Repa kuiskii lohdun sanoja korvaani.
– Sä et oo enää oma ittes, kuiskaan takaisin.
Repa tajuaa heti.
– Joo, mutta sitten meni kato kannen tiiviste, pakoputki oli aivan ruosteessa ja sitte- Repa keskeyttää, kun isän aikuinen kummipoika kävelee liian läheltä ohi. – Kytkimen painelaakeri, se pihisee.
– Viimenen niitti, sanon ja teen kysymysmerkin silmilläni.
Repa nyökkää kuin ottaisi osaa.
– Mutta ei toi Rysleri mun oo. Mulla on Corolla nykysin. Se vaan on pinkki, ni viittiny sillä ajella. Kirkkomaalle.
Ymmärrän. Serkun perhe tekee jonon Repan taakse. Repa vilkaisee olkansa yli, ottaa käteni työn kovettamien kämmeniensä suojaan. Se ei tiedä mitä sanoa.
– Edulliset varaosat, kuiskaan sen puvun takin kaulukseen.

Konferenssimatkat jatkuvat. Tällä viikolla osallistun Lontoossa Saksan historiallisessa instituutissa konferensiin ”Forced Movement in Late Antiquity”. Sen järjestää Julia Hillnerin projekti ”The Migration of Faith: Clerical Exile in Late Antiquity”. Projektilla on muuten hieno kotisivu ja blogi täällä.
Konferenssin otsikon ’forced movement’ viittaa kaikenlaiseen pakotettuun liikkumiseen. Tämä voi tarkoittaa karkotuksia, sotavankeutta, orjuutta, sodan, nälänhädän ja muiden ahdinkojen aiheuttamaa pakolaisuutta sekä erikokoisten ryhmien pakkosiirtoja. Kaikkea tätä antiikissa tapahtui ja kaikesta tästä on ohjelmassa esitelmiä. Odotan innolla!
Oma esitelmäni käsittelee yhtä 300-luvun sotavankia, tyttöä nimeltä Bissula, joka tunnetaan roomalaisen runoilijan Ausoniuksen runosikermästä Bissula.
Abstract: Ausonius and Bissula – War booty and the Roman Gaze
Among the poems composed during his stay in Augusta Treverorum, Ausonius also wrote a small set of poems to his alumna Bissula. She was probably taken as captive during Valentinian I’s expedition in the Rhine region against the Alemanni in 368. Ausonius mentions Bissula as a spoil of war and of Suebian origin. Ausonius’ set of poems praise her as delicium, blanditiae, ludus, amor, voluptas (Aus. Biss. 4.1). Who was Bissula and what was her role in Ausonius’ household? Was she a foster child or a concubine? Interpretations on Bissula vary. Judith Evans Grubbs gives her as an example of a foster child in a late Roman family. Hagith Sivan understands her as the successor to Ausonius’ wife after Ausonius had widowed. In a number of literary historical analyses of Ausonius, the Bissula poems are interpreted as playful erotic pieces with intertextual references to earlier Latin literature.
I will approach the figure of Bissula from the perspective of forced movement, in this case, captivity of war. My aim is to set her destiny into the wider context of frontier wars and frontier life in the fourth century. I will compare the thin layer of evidence we get from Ausonius’ poems to other pieces of information on women and children as war booty in Late Antiquity.
The perspective to Bissula, the booty of war, is inescapably Ausonius’, the learned Roman aristocrat. Therefore, I will here discuss the colonial gaze in Late Antiquity. In his delight of the Suebian girl, Ausonius depicts her as better than Roman ones – with exotic colouring of Occidentalism. I will also analyse the poem from the viewpoint of Romanization: Bissula becomes ambigua, by her origin and looks Rheno genita, by her language – and, it is implied, the adopted culture – Latin.