Tieteentekijöiden liitto toteaa, että naiset törmäävät edelleen lasikattoihin yrittäessään edetä tutkijan uralla. Liitto valitsi vuoden tieteentekijäksi historioitsijan, Marjo Kaartisen, joka on ottanut kantaa naisten asemaan tutkijoina.
Naisten vaikeudet tutkijanuralla liittyvät usein piilotajuisiin ja ääneen lausumattomiin muureihin. Keskustelin asiasta heinäkuun konferenssissa muiden maiden tutkijanaisten kanssa, jotka kyselivät uteliaina, että eikös Pohjoismaissa pohjoismaisen maineen mukaisesti tilanne olekin paremmin muualla. (Monissa maissa Pohjoismaat ovat synonyymi paratiisille, totesi eräs tutkijanainen). Vastasin ympäripyöreästi, että varmasti näin on ja paljon edistystä on tapahtunut, mutta parantamisen varaakin olisi …
Oma kokemukseni on, että naisen tie tutkimuselämässä on tuskaisempi kuin monen miehen. Välillä tuntuu siltä, että nainen saa ponnistella monin verroin enemmän kuin mies saadakseen tunnustusta tutkijana. Vieläkin miehen opinnäytteitä, opintosuorituksia ja puheenvuoroja voidaan tiedostamattomasti arvioida myönteisemmin sen takia, kun miehen tekeminä ne kaikki vaan tuntuvat paremmilta.
On tietysti helppo sortua vainoharhaisuuteen, eikä yksittäisistä kokemuksista pidä tehdä yleistyksiä. Julkisessa keskustelussa monet tutkijamiehet muistuttavat, ettei heilläkään ole helppoa. Mutta kun yksittäisiä tapauksia on riittävästi, voi tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ja siksi Tieteentekijöiden liitto ja muut näitä selvityksiä tekevätkin.
Paljon voi syyllistää naisia itseään. Naiset voisivat olla ärhäkämpiä. Olisin itsekin voinut monta kertaa olla rohkeampi ja aktiivisempi, uskaltautua avaamaan suuni ja esittämään näkemyksiäni. Marjo Kaartinen toteaa Acatiimi-lehden (7/2006) haastattelussa, että, ”jos olet äänekäs jossain ryhmässä, saat rähisevän akan maineen. Jos taas olet hiljainen hissukka, sinua ei noteeraa kukaan”.
Asetelmat näyttävät lukittuvan paikoilleen jo päiväkodissa. Esimerkkinä elävästä elämästä: päiväkodin joulujuhlassa lapset esittivät runon lausuntaa ja laulua. Sommitelmassa tytöt oli laitettu toimimaan porukkana takana (liehumaan sievästi huivien kanssa) ja yksi poika esiintymään yksilönä etualalla. Niinpä. Näitä asetelmia luovat naiset itse – tässä tapauksessa päiväkodin lastentarhaopettajanaiset.
En tarkoita, että poikaa ei voi laittaa esiintymään yksin. Se tekisi vääryyttä häntä kohtaan yksilönä. Jokainen lapsi pitää ottaa yksilönä. Samoin jokaista tutkijaa pitää tarkastella ja arvottaa yksilönä. Ei ketään tarvitse tasa-arvon edistämishuumassa rangaista siitä, että sattuu olemaan mies. Kun ottaa ihmisen yksilönä, pitää olla koko ajan varuillaan omien salaisten ennakkoasenteidensa takia – puoleen ja toiseen – arvostellessaan tenttejä, esseitä, opinnäytteitä tai kirjoittaessaan tutkijasta lausuntoja.
Menu