Viime viikonloppuna kävin puhumassa kirjastani Rooman viimeiset päivät Lieksan kaupunginkirjastossa. Erityisen tunteikkaaksi ja tärkeäksi luentovierailun teki se, että Lieksa on vanha kotikaupunkini, jossa kasvoin ja kävin kouluni. Oli hauskaa tavata vanhoja tuttuja vuosien takaa.
Koska edellisestä käynnistä oli ehtinyt kulua joitakin vuosia – no, vuosikymmeniä – oli myös vanhojen paikkojen näkeminen melkoista tunnekuohua. Paljon on muuttunut. Kahdeksankymmentäluvun jälkeen kaupungin väkiluku on puolittunut. Väen väheneminen näkyy mm. siinä, että kouluja on yhdistetty. Vanha (ei niin rakas) yläasteeni oli tyhjänä. Lieksan yksi tunnusmerkki, kaarisilta on vielä toistaiseksi paikoillaan:
Yllättävän paljon oli tuttua ja edelleen entisillä paikoillaan, kuten vanha ala-asteen kouluni. Koulun yhteydessä oli myös elämäni ensimmäinen kirjasto, jossa viihdyin aina koulun jälkeen. Monet muutkin ovat varmasti kokeneet saman tuntemuksen kuin minäkin: miten ennen valtavat pihat ja talot ovat kutistuneet mitättömän pieniksi tilkuiksi ja mökeiksi. Koulun piha oli kumman pieni:
Kutistuneita pihoja ja taloja oli myös Mähköllä, kaupunginosassa, jossa vietin lapsuuteni – ehdin asua Mähköntien molemmilla puolilla. Heikkilän urheilukenttäkin oli pienempi kuin muistin. Käynti lapsuuden nurkilla oli nostalgista, mutta jotain siinä myös menettää, kun katselee vanhoja paikkoja aikuisen silmin. Jokin taikuus häviää (Entzauberung, sanovat saksalaiset kulttuurintutkijat).
En muistanut tätä lapsuudesta, mutta kuulin juuri, että Mähkön taivutuksessa on tärkeä ero. Mähköllä asutaan, mutta kun ollaan Mähkössä, ollaan Mähkön hautausmaalla. Vietin siis lapsuuteni Mähköllä. Mutta kaikki lopulta päädymme Mähköön.
Menu
