Luin Helena Anhavan kolme runokokoelmaa kolmelta eri vuosikymmeneltä: Hidas osa (Otava 1979), Valoa (Otava 1988) ja Maininki ennen aaltoa (Otava 1997). Kokoelmia on tietysti muiltakin vuosikymmeniltä, Anhavan ura on pitkä ja mittava.
Anhavan runot ovat usein aforistisen ytimekkäitä (hän on myös tunnettu aforistikko). Monet runot ovat selkeitä, jotkut ehkä liiankin selkokielisiä ja osoittelevia minun makuuni: ”Mitä lapsi meiltä toivoo? / Väljyyttä / lujuutta – / ristiriitaa. / Oman äänen löytämistä / lähes näkymättömän / tuen varassa.” (Maininki ennen aaltoa s. 11). Tai: ”Toisin kuin lapsena opetettiin / saat välittää myös itsestäsi. / Lopulta saat valita / karttaa mielipahaa / sillä vain sinä tiedät / kuka ja mikä sieluasi kolhii.” (Maininki ennen aaltoa s. 64).
Luontokuvat ovat tiiviitä: ”Tämä hiljaisuuden ihme, / kylmyyteen suostuminen. / Pensaan nukkaiset poronsarvet, / männyissä hilettä. / Omena on unohtunut puuhun talveksi. / Kuiskaus kantaa kauas.” (Valoa s. 26).
Hitaassa osassa Anhava puhuu vanhenemisesta: ”Merkillinen järjestys: / ensin on hyväksyttävä oma katoavaisuutensa, / sitten vasta vanheneminen.” (s. 60). Sitten hän kirjoittaa iän tuomista muutoksista: ”Ja tämäkin, / ikänsä itseään seulonut, / joka kuvitteli joka sopukan / vaan kuinkas kävi: / jokin ammoin kapseloitunut panos / jonka ei sallittu ajallaan räjähtää, / lähti liikkeelle, / osui mielen myrskykeskukseen / maisema erinäköinen. / … / Se on kuin suuren saranan kääntyminen, / ruosteisen, kirskahtavan, / miltei paikoiltaan nyrjähtävän, / tämä ihmisen viimeinen puberteetti, / käynti vanhuuden porstuaan.” (s. 62-63).
Näin Anhava siis vuonna 1979 (jolloin hän oli 54-vuotias). Pari vuosikymmentä myöhemmin, vuoden 1997 kokoelmassa on rauhallisempi sävy: ”Liikut väljässä tilassa / kaikissa vuodenajoissa / lapsi sinussa / opettaa vanhaa. / Vihdoin olet ikäisesi.” (Maininki ennen aaltoja s. 65). Tästäkin on jo pari vuosikymmentä. Tänä vuonna Helena Anhava täyttää 90 vuotta.
Menu
