Rooma perustettiin tarun mukaan vuonna 753 eaa 21.4 eli tänään juhlimme Rooman syntymäpäivää.
Roomalaisessa historiankirjoituksessa roomalaiset esitettiin muualta tulleina muukalaisina. Livius kertoo, kuinka vastasyntyneet Romulus ja Remus ajautuivat kaukalossa Tiber-joen rantaan. Heidän esi-isänsä Aeneas oli tullut pakolaisena Troijasta ja asettunut Latiumiin. Pian Rooman perustamisen jälkeen – tarinan mukaan – Romulus kaipaili kaupunkiin lisää asukkaita ja määräsi turvapaikkaoikeuden kaikille Roomaan tuleville muukalaisille.
Kaikki tämä on tarua, mutta kertoo roomalaisten käsityksistä omasta menneisyydestään. Kaupungin katsottiin kasvaneen muualta muuttaneista.
Aivan toisenlainen käsitys kaupunkinsa alkuperästä oli ateenalaisilla. Ateenan syntytaruissa kerrottiin, että alunperin ateenalaiset olivat autoktoonisia eli syntyneet maasta: esimerkiksi Ateenan myyttinen kuningas Erikhthonios syntyi maasta.
Eräs ateenalainen kirjoittaja mm. esitti, että – toisin kuin useimmat muut kansat – ateenalaiset asuttivat laillisesti sitä maata, jossa he asuivat, koska heidän maansa oli sekä heidän äitinsä että isänmaansa.
Pitkäperjantain ja tulevan pääsiäisen kunniaksi kierrätetään blogaus vuodelta 2007. Kevätpäiväntasauksen aikoihin eli 15.-25. maaliskuuta vietettiin Rooman keisariaikana suuria juhlia Magna Mater -jumalattaren ja Attis-jumalan kunniaksi. Juhlinta, johon liittyi paastoamista ja kulkueita, huipentui Veren päivään (Dies Sanguinis) ja Ilon juhlaan (Hilaria). Veren päivänä surtiin Attiksen kuolemaa, mutta seuraavana päivänä iloittiin hänen ylösnousemustaan.
Firmicus Maternus kuvaa suremisrituaalia seuraavasti: “ … jumalankuva laitetaan sänkyyn makaamaan ja sitä valitetaan rytmisellä itkulaululla. Sitten, kun he saaneet kuvitteellisesta surustaan tarpeekseen, sisään tuodaan valo. Silloin pappi voitelee kaikkien valitusta laulaneiden suut. Pappi kuiskaa hiljaisella äänellä näin:
‘Iloitkaa, te mysteeriin vihityt: jumala on pelastunut; myös me saamme pelastuksen kärsimyksistämme’.”
(Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1)
Kristityille kirjoittajille samankaltaisuudet kristillisten pitkäperjantain ja pääsiäisen kanssa olivat kiusallisia. Firmicus Maternus halusi selostaa edellä kuvatun rituaalin, ”jotta saastuneen ajattelun rikokset paljastuisivat” ja jotta kaikille olisi selvää, että kyse oli paholaismaisesta matkimisesta (Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1).
Magna Materin ja Attiksen kunniaksi vietetyt juhlallisuudet ärsyttivät myös Augustinusta. Hän halusi selittää samankaltaisuuden demonien juonella: pakanoiden menot olivat väärennnöksiä ja väännöksiä kristittyjen tosi rituaaleista. Pakanoiden rituaalit olivat vanhempia kuin kristittyjen ja silti väärennettyjä: tähän oli syynä se, että demonit tiesivät jo ennalta Kristuksen tulosta maailmaan ja halusivat matkia Kristusta johtaakseen ihmisiä harhaan (Augustinus, Tractatus in evangelium Iohannis 7.6).
Vaikka tänään on aprillipäivä, podcast Antiikki nyt! on totisinta totta.
Tänään siis aloitan podcast-sarjan Antiikki nyt! jossa keskustelen tutkijoiden ja kääntäjien antiikin Kreikasta ja Roomasta, kirjallisuudesta ja historiasta.
Antiikki nyt! käynnistyy Cicerolla, Rooman kirjallisuuden tunnetuimmalla kirjoittajalla. Kanssani on keskustelemassa kaksi Cicero-tutkijaa, Veli-Matti Rissanen, tunnettu Ciceron teosten suomentaja, jonka suomentama Ciceron Kirjeitä ilmestyi Gaudeamuksen kustantamana viime vuonna, ja Marja-Leena Hänninen, dosentti ja antiikin historian tutkija, joka on tutkinut Ciceron aikakautta, Rooman myöhäistä tasavaltaa ja jonka tutkimuksissa Cicerolla on tärkeä osa.
Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.) oli aktiivisesti mukana oman aikansa poliittisessa elämässä ja myllerryksissä. Hänen kirjeistään voi seurata poliittisen tilanteen kiristymistä ja tasavaltalaisen valtion myrskyistä loppua. Kirjeet tuovat esiin hyvin tunteikkaan Ciceron. Pohdimme Ciceron luonteen vahvuuksia ja varsinkin heikkouksia, hänen perhettään ja ystäviään, hänen epätoivoista yritystään pysytellä puolueettomana Julius Caesarin ja Pompeiuksen valtataistelussa. No, eihän siinä hyvin käynyt.
Antiikki nyt! -podcast-sarja on saanut tukea Tieteen tiedotus ry:ltä.
Kesään on vielä pitkä aika, mutta odotukset omenapuun kukkimisesta ja omenasadosta ovat suuret.
Kreikankielisessä papyruksessa (Egypti, 1. vuosisadalta) säilynyt ohje neuvoo seuraavan loitsun omenasta:
”Kolme kertaa (lausu tämä): Heitän omenoita … annan tämän aineen (farmakon), aina oikealla hetkellä syötävän kuolevaisille ihmisille ja kuolemattomille jumalille. Kenelle tahansa naiselle annan tai heitän omenan tai isken sillä, hän – luopuen kaikesta – olkoon hulluna rakkaudesta minuun. Hän ottaa sen käteensä ja syö sen … tai hän asettaa sen rinnoilleen – eikä hän lakkaa rakastamasta minua. Oi Kypros-syntyinen valtiatar, tee täydelliseksi tämä täydellinen loitsu.”
Kypros-syntyinen valtiatar on tietenkin Afrodite, rakkauden jumalatar. Farmakon, jonka käänsin tässä tarkoituksella neutraalisti ‘aineeksi’, saattoi tarkoittaa lääkettä, myrkkyä tai taikajuomaa.
Omenaan liittyy myös Ovidiuksen Heroides-teoksessa kertoma kepeä rakkaustarina. Nuorukainen nimeltä Acontius kosiskelee Cydippaa ja heittää tälle omenan, johon on kaiverrettu jotain. Neito nostaa omenan maasta ja uteliaisuuttaan lukee sanat ääneen. Sanat ovat avioliittolupaus. Koska Cydippa on Dianan temppelissä, sanoilla on pyhäkössä ääneen lausuttuina voimallinen ja sitova, siis maaginen, vaikutus. Cydippa ei voi muuta kuin avioitua Acontiuksen kanssa lupauksensa mukaan. Tai ainakin tämä on se versio, jolla Cydippan vanhemmat suostutellaan avioliittoon. Jos vanhemmat eivät suostuisi, olisi heidän kohdattava jumalattaren viha.
Ovidiuksen tarina heijastelee hyvin antiikin perhe-elämää, jossa vanhemmat periaatteessa päättivät lastensa avioliitoista ja jossa sosiaaliset hierarkiat vaikuttivat siihen, kuka sai naida ja kenet.
Lukianoksen sepittämissä keskusteluissa Ilotyttöjen rupatteluja esiityy eräs kurtisaani, joka valittaa rakastajansa menettämistä kilpailevalle naiselle. Hän kertoo, kuinka rakastaja flirttaileekin toisen naisen kanssa ja heittää tälle omenan. Nainen ilahtuu ja kätkee omenan rintojensa väliin. Joku ehkä piti omenan heittämistä magiana, toinen kosiskeluna. Miten tehdä ero liehittelyn ja magian välillä? Yhden silmäyksen saattoi tulkita flirtiksi tai sitten lemmenmagian osaksi. Joka tapauksessa kannattaa varoa omenoita!
Antiikin kirjallisuuden kuuluisin on tietysti Pariksen omena. Eripuraisuuden jumalatar Eris oli loukkaantunut, kun häntä ei kutsuttu Thetiksen ja Peleuksen häihin. (Kuka haluaisi kutsua Eripuraisuutta mihinkään juhliin?) Niinpä hän kosti heittämällä juhlaväen keskelle kultaisen omenan, jossa luki “Kauneimmalle”. Jumalattaret alkoivat kiistellä, kuka oli kaunein. Lopulta kiistelemään jäivät Hera, Athene ja Afrodite. Kun kukaan jumalista ei uskaltanut ottaa kantaa, valittiin kauneustuomariksi kuolevainen Troijan kuninkaan poika Paris. Tässäkin tarinassa omenalla on selkeästi eroottinen vivahde. Paris antoi omenan Afroditelle, tunnetuin seurauksin: Hera ja Afrodite suuttuivat niin, että päättivät tuhota Pariksen ja koko hänen sukunsa ja Troijan kaupungin. Tässäkin tapauksessa omenaa olisi kannattanut varoa.
Kuuluisia omenoita historiassa ja kirjallisuudessa riittää. Tarinan mukaan Isaac Newton lähti kehittelemään teoriaa painovoimasta nähtyään omenan putoavan puusta. Newtonin omenapuun jälkeläisiä esitellään siellä täällä. Cambridgessä Trinity Collegen edustalla näytetään turisteille Newtonin omenapuuta. Samoin Cambridgen yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa oli Newtonin omenapuu, joka tosin kaatui muutama viikko sitten hirmuisessa Eunice-myrskyssä.
The story ofSlavery in the Late Antique World, 150 – 700 CE (eds. Chris de Wet, Maijastina Kahlos & Ville Vuolanto), which just came out from Cambridge University Press, started in 2016. We organised the XXIV Finnish Symposium on Late Antiquity in Tvärminne and after the splendid conference we decided to prepare a volume on late antique slavery. Finally, after years’ work, the volume is out. Many thanks to the writers and to my co-editors!
The content:
Introduction: Late Antique Studies and the New Polyphony for Slave Studies – Chris L. de Wet Part I Moral and Symbolic Values of Slavery 1 Masters and Slaves in Early Christian Discourse – Pieter J. J. Botha 2 Slavery and Religion in Late Antiquity: Their Relation to Asceticism and Justice in Christianity and Judaism – Ilaria L. E. Ramelli 3 (Il)Legal Freedom: Christ as Liberator from Satanic Debt Bondage in Greek Homilies and Hymns of Late Antiquity – Arkadiy Avdokhin 4 Late Roman Ideas of Ethnicity and Enslavement – Maijastina Kahlos Part II Slavery, Cultural Discourses, and Identity 5 Slavery in Euphemia and the Goth – Chris L. de Wet 6 What Was Jewish about Jewish Slavery in Late Antiquity? – Catherine Hezser 7 Divining Slavery in Late Ancient Egypt: Doulology in the Monastic Works of Paul of Tamma and Shenoute – Christine Luckritz Marquis 8 Rural Slavery in Late Roman Gaul: Literary Genres, Theoretical Frames, and NarrativesUiran – Gebara da Silva Part III Slavery, Social History, and the Papyrological and Epigraphical Sources 9 Slaves in Sixth-Century Palestine in the Light of Papyrological Evidence – Marja Vierros 10 Enslaved Children in Roman Egypt: Experiences from the Papyri – April Pudsey and Ville Vuolanto 11 Late Antique Slavery in Epigraphic Evidence – Mariana Bodnaruk Part IV Social and Religious Histories of Slavery on the Borders of the Empire and Beyond 12 Slavery among the Visigoths – Noel Lenski 13 Sinner, Slave, Bishop, Saint: The Social and Religious Vicissitudes of St Patrick – Judith Evans Grubbs 14 Slave Boys in Paradise? The Text of the Quran and Its Later Exegetes – Ilkka Lindstedt
Opiskeletko latinaa tai kreikkaa? Ahdistaako tulevaisuus? Mietitkö kuumeisesti mitä tehdä opintojen jälkeen? Ryhdy pääministeriksi!
Pääministereiksi päätyneitä klassikkoja on aikain saatossa ollut monia. Nykyään lajia tapaa harvemmin politiikassa, tai ainakin yksilöitä, jotka toisivat latinan ja kreikan opintojaan julkisesti esiin. Iso-Britannian nykyinen pääministeri Boris Johnson on tuonut klassisia opintojaan voimakkaasti esiin, esimerkiksi siteeraamalla Homerosta tai Ciceroa. Toinen tunnettu klassikko on tietysti Edwin Linkomies, Suomen sodanaikainen pääministeri. Molemmat ovat kirjoittaneet keisari Augustuksesta.
Vielä rivikansanedustajana ollessaan Boris Johnson julkaisi kirjan Dream of Rome (2006), jossa hän pamfletinomaisesti kertoo, miten roomalaiset onnistuivat luomaan ’eurooppalaisen patrian’ ja missä sitten mentiin vikaan. Rinnalla kulkee vertailu Euroopan unioniin, ja se taitaakin olla kirjan päätarkoitus. Esimerkiksi: ”In many ways the European Union can be seen as the inheritor of the Roman Empire, an attempt to unite this vast and disparate territory in the way that the Romans did, to create a single market, a single currency, a political union. The difference, of course, is that this time we are not doing it by violence and bloodshed, but by a gentle lure of integration …” Euroopan unionia on useinkin verrattu Rooman imperiumiin. Johnson pilkkaa EU:n johtavien piirien unelmasta yhdistää Eurooppa: ”One mind, one will, one government! When did the Continent last have one mind, one will, one government? Not since the fall of the Roman Empire.” .
Johnson osaa kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, kuten: ”The Roman Empire was like a gigantic Moulinex, swirling soldiers, traders and adventurers from one end to the other” tai ”The Roman Economic Community: Pax Means Tax”. Dream of Rome on täynnä niitä tavanomaisia tarinoita ja anekdootteja antiikista, Octavianuksen noususta valtaan ja Antoniuksen ja Kleopatran tappioon, Teutoburgin ’apokalypsiin’ ja gladiaattoritaisteluihin. Roomalaisten menestys perustui Augustukseen, propagandan mestariin, joka loi koko valtakuntaa yhdistävän keisarikultin. Johnson vertaa jälleen Euroopan unionin toivottomiin yrityksiin luoda yhtenäisyyttä (kuten Beethovenin 9. sinfonia ja Eurooppa-päivä): ”Where are the Euro-rituals? Where is the Euro-religion? Where are the symbols around which the people of the continent could unite?”
Lopuksi Johnson esittää, mikä Roomassa meni mönkään. Hän seurailee Edward Gibbonin jalanjäljissä maalaten kuvaa siitä, kuinka kristinusko muutti suhtautumista ja lojaalisuutta Rooman valtakuntaa kohtaan. Mutta sitten Johnson yhtäkkiä kääntää kelkkaa ja toteaakin, ”the real cause of the fall of Rome was not inside the empire, but outside it” (s. 196) ja sitten tulevatkin goottien valtaisat invaasiot ja synkkä toteamus ”You can be taking an active part in your own decline and fall and not be aware what it is going on”.
Viime syksynä antamissaan haastatteluissa pääministeri Johnson valjasti Rooman tuhon uudestaan käyttöön: “When the Roman empire fell, it was largely as a result of uncontrolled immigration. The empire could no longer control its borders, people came in from the east, all over the place, and we went into a dark ages, Europe went into a dark ages that lasted a very long time. The point of that is to say it can happen again.”
Voisi toivoa, että osana klassisten kielten opintojaan Johnson olisi käynyt myös kursseilla, joissa jo hänen opiskeluaikanaan arvioitiin aivan uusiksi myöhäisantiikin historia, Rooman tuho ja kansainvaellukset. Voi tietysti olla, että hänen lausumansa ovat tietoisia heittoja, onko tässä propagandan oppimestarina Augustus?
Edwin Linkomies (alkuaan Flinck) oli pääministerinä sodan aikana 1943–1944. Nyt tarkoitukseni ole missään muussa mielessä rinnastaa näitä kahta hahmoa, sillä siinä missä Boris Johnson opiskeli kreikkaa ja latinaa koulussa ja pari vuotta yliopistossa, oli Linkomies klassisten kielten tutkija ja professori, siis Johnsoniin verrattuna jättiläinen. Linkomies julkaisi tutkimuksena latinaksi ja saksaksi. Sodan jälkeen hän oli sotasyylliseksi tuomittuna vankilassa 1946–1948 ja tänä aikana hän julkaisi suomenkieliset tietokirjansa antiikista, mm. Keisari Augustus ja Rooman perintö (1946), Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena (1947) ja Homeros (1948). Monet sukupolvet ovat tankanneet hänen latinan kielioppiaan. Mutta Linkomiehestä lisää joskus toiste.
Jos pääministerin tuulinen paikka (Johnsonin lähtölaskenta on alkanut; Linkomies päätyi vankilaan) vieroksuttaa, on muitakin urapolkuja. Juuri äskettäin sain tietää, että Tom Hiddleston opiskeli klassillisia kieliä Cambridgessa (Pembroke College). Kuka ihmeen Tom Hiddleston? Hän esittää Marvel-elokuvissa Lokia!
Kristillisissä pyhimyselämäkerroissa esiintyy pahoja velhoja, jotka taistelevat hyviä kristittyjä vastaan. Ei ole mikään yllätys, että maagit kärsivät aina tappion ja tuhoutuvat tai kääntyvät kristityiksi.
Yksi näistä velhoista on Cyprianus, joka esiintyy pyhimystarinassa Justina-neidosta. Suositusta sadusta liikkui jo 300–400-luvuilla useita versioita. Jopa Itä-Rooman keisarin Theodosius II:n puoliso, oppinut Eudocia (401–460) kirjoitti oman runomuotoisen versionsa Justinan ja Cyprianuksen tarusta. Eudocia oli alkuperäiseltä nimeltään Athenaïs, platonilaisen filosofin Leontioksen tytär, joka mentyään naimisiin keisarin kanssa ja käännyttyään kristinuskoon otti nimen Aelia Eudocia.
Justinan pyhimystarinassa antiokialainen ylimys Aglaides ihastuu kristittyyn neitoon Justinaan. Justina on kuitenkin pyhittäytynyt selibaattiin ja torjuu Aglaideen kosinnan. Tästä Aglaides suuttuu ja hyökkää miesjoukon kanssa Justinan kotiin. Justinan palveluskunta ajaa hyökkääjät ulos, mutta Aglaides itse jatkaa riehumista ja käy Justinaan käsiksi.
Justina ei kuitenkaan ole lainkaan avuton, vaan puolustautuu ripeästi Aglaidesta vastaan. Justina tekee ristinmerkin ja iskee Aglaideen maahan, kynsii tämän hiuksia ja kasvoja ja repii tämän hienon viitan. 300-luvun versiossa kuvataan, miten Justina iskee miestä nyrkein naamaan. Keisarinna Eudocian versiossa 450-luvulta mainitaan, että Justa/Justina nauraa ’kaikelle’ kuten Thekla, 300-luvun versiossa todetaan, että Justina toimi opettajansa eli esikuvansa Theklan tapaan. Thekla on viittaus toiseen, vielä kuuluisampaan pyhimykseen, jonka kerrottiin tarttuneen kosijaansa, repineen tältä viitan ja nakanneen tältä seppeleen päästä.
Tappion jälkeen Aglaides päättää turvautua magiaan ja ottaa yhteyttä maagi Cyprianukseen. Seuraava ottelu käydään siis magian tasolla. Cyprianus kutsuu luokseen demonin, jonka hän lähettää viekoittelemaan Justinaa.
Mutta Justina ei jää neuvottomaksi tässäkään tapauksessa. Kun demoni yöllä saapuu rukoiluun uppoutuneen Justinan kammioon, neito tuntee kivun sisuksissaan, mutta tekee ristinmerkin ja lausuu mahtavan rukouksen. Demoni pakenee. Demoni yrittää uudestaan nuoren naisen valeasussa, mutta Justina tajuaa juonen ja karkottaa demonin rukouksella ja ristinmerkillä. Justina siis antaa Cyprianuksen demonille symbolisesti turpaan.
Justinan kristillinen vastamagia on siis osoittautunut Cyprianuksen magiaa voimakkaammaksi. Cyprianus on niin vaikuttunut, että polttaa taikakirjansa ja kääntyy kristityksi; myöhemmin hänestä tulee piispa.
Justinan ja Cyprianuksen tarina oli huippusuosittu keskiajalla ja uuden ajan alussa. Myöhemmissä versioissa Cyprianus on sekä ahdistelija että maagi. Cyprianusta on myös pidetty tohtori Faustuksen esikuvana.
Varsinaisten tutkimusteni (roomalaiset ja barbaarit) ohessa kirjoitan suomenkielistä kirjaa magiasta antiikin Kreikassa ja Roomassa. Cyprianuksesta ja ja muista antiikin velhoista voi lukea lisää tulevasta kirjastani.
I just my author’s copy of this great volume edited by Geoffrey D. Dunn and Christine Shepardson: Dealing with Difference: Christian Patterns of Response to Religious Rivalry in Late Antiquity and Beyond, published by Mohr Siebeck.
The prehistory of this volume is the 17th International Conference on Patristic Studies held in Oxford 2015 and the workshops organised there. The volume, as the editors write, these articles, ”individually and collectively, add something original to what we know of religious rivalry within Christianity in late antiquity and beyond and between Christians and others, whether in the religious or political spheres.”
I am so proud to be in this volume. My contribution is ”Heresy Test and the Barbarian Other”, looking at the different ways in which mainstream church leaders dealt with the notion that Goths were Christians but not the Christian version that these church leaders represented.
The contents:
Part One: Strategies of De-escalation
Silke-Petra Bergjan: From Rivalry to Marginalisation: Tomus ad Antiochenos and the Paulinus Group in Antioch Maijastina Kahlos: Heresy Test and the Barbarian Other Jesse A. Hoover: »A City Founded in a Brother’s Blood«: Connecting Augustine and the Donatist Church Geoffrey D. Dunn: Ecclesiastical Rivalry between Rome and Constantinople in the Early Fifth Century: Boniface I’s Diplomatic Efforts to De-escalate the Competition and Conflict about Perigenes of Corinth Wendy Mayer: Using the Past to Reconcile the Present: The Diplomatic Correspondence Presented in Theodore of Trimithous’ Vita Iohannis Chiara Tommasi: Early Christianity in the Celestial Empire: A Foreign Religion between Acceptance and Competition
Part Two: Strategies of Escalation
Chris L. de Wet: Cain’s Disease: Murder, Medicine, and Pedagogy in John Chrysostom’s Reading of the Cain and Abel Story Pauline Allen: Post-mortem Polemics: The Literary Persecution of Severus of Antioch (512–18) Bronwen Neil: Rivalries in Rome: Damnatio memoriae and Forbidden Books in the Letters of Pope Hormisdas (514–23) Christine Shepardson: Remembering the Saints: John of Ephesus’ Commentarii and the Polarisation of the Chalcedonian Conflict Hajnalka Tamas: Hagiography, Liturgy, and Christian Identity in Aquileia from the Sixth to the Eighth Centuries Alan H. Cadwallader: The Devil’s Rap Sheet: Protean Descriptions in the Story of St Michael of Chonai
Luin suurella innolla Helsingin Sanomien (23.12.2021) joulujutun (”Hyvää saturnaliaa!”). Erityisesti minua ilahdutti Hannu Pesosen jutussa roomalaisten saturnalian vietosta se, että hän mainitsee myöhäisantiikin kirjoittajan Macrobiuksen teoksen Saturnalia. Siinä keskustelevat vanhoista roomalaisista tavoista senaattorit ja oppineet. Porukan jutustelua johtaa vanha kunnon Vettius Agorius Praetextatus, josta tein väitöskirjani. Ah, nostalgiaa.
Lukiessani Hesarin joulujuttua jäin kummeksumaan yhtä kohtaa. Keisari Konstantinus Suuresta mainitaan, että “hän antoi myös ensimmäisen julistuksen siitä, että joulua tuli viettää kristittyjen juhlana”. En millään muista mitään tällaista, ja siksi oli pakko ruveta tonkimaan asiaa.
Meille on säilynyt kaksi Konstantinuksen määräystä Auringon päivän (Solis dies) eli nykyisen sunnuntain viettämisestä vapaapäivänä (Codex Iustinianus III 12, 2 ja Codex Theodosianus II 8, 1, molemmat vuonna 321). Mutta ei ole säilynyt mitään tietoja siitä, että Konstantinus olisi määrännyt mitään päivää vietettäväksi Jeesuksen syntymäjuhlana.
Tutkailin, mitä Martin Wallraff kirjoittaa massiivisessa tutkimuksessaan antiikin kristityistä ja aurinkokultista (Christ versus Sol. Sonnenverehrung und Christentum in der Spätantike, Münster 2001). Hänen tutkimuksestaan en löydä mainintaa Konstantinuksen määräyksestä.
Ei ole mahdotonta, etteikö 25.12 olisi voinut vakiintua Rooman kaupungissa Jeesuksen syntymäjuhlan ajankohdaksi. (Tässä valtakunnan länsiosan kristityt olivat jonkin aikaa eri linjoilla kuin itäisen osan kristityt, jotka suosivat tammikuun kuudetta). Lähteet 25.12 ajankohdasta Konstantinuksen aikana tosin eivät ole aivan yksiselitteisiä ja vakuuttavia. Depositio episcoporum-lista roomalaisten piispojen hautauksista aloittaa vuoden 25.12 jälkeen; lista alettiin pitää vuodesta 336; onko tämä todiste Jeesuksen syntymäjuhlasta 25.12 on toinen asia. Toinen lähde on 700-luvun kronikka, jonka mukaan 25.12 vietettiin Jeesuksen syntymäjuhlana; tämä lähde on paljon myöhäisempi, joten todistusarvoa voi epäillä.
On toki mahdollista, että Konstantinus olisi antanut määräyksen Jeesuksen syntymäjuhlasta (kuten Auringon päivästä), mutta siitä ei ole meille säilynyt tietoa. Ja lähteet ovat historiantutkijalle kaikki kaikessa.
Museokirjeenvaihtajan retket Laziossa jatkuvat. Käynti Sutrissa oli antoisampi kuin osasimme odottaakaan. Sutri oli roomalaiselta nimeltään Sutrium; antiikissa uskottiin, että Sutrium-nimen takana oli Saturnus-jumala, kaupungin myyttinen perustaja.
Sutrissa on arkeologinen alue, jonka kierros alkaa amfiteatterista. Se on ajoitettu 1. vuosisadalle eaa. Se on osittain rakennettu kaivertaen luonnonkallioon. Vaikka amfiteatteri ei enää ole aivan parhaimmassa kuosissa – tuffikivi on jo paikoitellen hyvin kulunut – on se silti komea. Vaikuttavuutta lisäsi se, että aamupäivällä olimme ainoat ihmiset amfiteatterin areenalla.
Amfiteatterin jälkeen voi ihailla kiveen kaiverrettuja hautoja, jotka on ajoitettu 1. vuosisadalta eaa. aina 300-luvulle jaa.
Saturnuksen lisäksi Sutrissa on muita jumaluuksia. Arkeologisella alueella pääsee seitsemäksi minuutiksi ihailemaan maanalaista pyhäkköä. Antiikin aikana se on ollut mithraeum, Mithran pyhäkkö. Keskiajalla paikalle pyhitettiin kirkko Neitsyt Marialle, Chiesa della Madonna del Parto. Maanalaisen kirkon seinämaalaukset ovat vaikuttavia. Kirkon eteishuoneen maalauksiin on kuvattu pyhiinvaeltajia. Osa maalauksista viittaa arkkienkeli Mikaelin kulttiin Monte Garganossa.
Nykyinen Sutrin kaupunki on pienen kävelymatkan päästä antiikin Sutriumista, ja monien alueen muiden kaupunkien (Mazzano, Calcata, Nepi) tapaan sekin on rakennettu vuoren laelle. Nämä nousut Lazion kaupunkeihin kasvattavat kuntoa!
