Kategoria: Blogi

Tuoreita pohdintojani on taas luettavissa Suomen Akatemian verkkolehden blogissa.

This week I’ll make a visit to the University of Granada, Spain. An international workshop ”Conflict and Compromise. The Role of the Bishop in Late Antiquity” will be organised there.
My paper deals with the role of bishops in Late Antique conflicts between polytheists (’pagans’) and Christians. Thus the paper is titled ”Pacifiers and Instigators: Bishops and Interreligious Conflicts in Late Antiquity”. I concentrate in a couple of notorious cases in which Augustine of Hippo was involved.
ABSTRACT
My contribution will deal with the dual role of bishops in religious conflicts in the late fourth and early fifth century. On the one hand, bishops and church councils were keen to ‘lobby’ their views of religious unity at the imperial courts. For example, the Council of Carthage in 401 requested the emperors to proceed towards harsher legislation against the ‘remnants of idols’ that should ‘be eliminated thoroughly all over Africa’. Furthermore, many bishops attempted (often in vain) to influence local landowners who in practice determined whether the imperial decrees were really applied or not. Some bishops were involved in organizing attacks against polytheistic cult places. The most notorious case was the destruction of the Canopus Serapeum in 391 that was machinated by Theophilus of Alexandria. On the other hand, bishops often found themselves in a tricky position between the claims of Christian hardliners and the limits of legality. In conflicts that repeatedly arose in the urban public space between polytheists and Christians, bishops tried to pacify situations that seemed to get out of hand. They attempted to keep situation in their control, restraining the excessive zeal, especially against private property. For instance, Augustine of Hippo had to defend the moderation of the ecclesiastical authorities against the demands of Christian hardliners. He used all his best diplomatic skill, trying to avoid blaming these hard-liners too much but still attempting to restrain excess in violence.

Kirjansidonnan opettajani muinoin varoitti, että on syytä huolestua, jos työt alkavat häiritä harrastuksia. Puuh, tässä muutaman viikon aikana tämä häiriö on näkynyt blogissakin (tai oikeammin näkyy siinä ettei mitään blogauksia ole näkynyt).
Lukemisten jäätyä vähemmälle voi kuitenkin turvautua Pierre Bayardin opukseen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2008). Siinä osoitetaan, että kirjoista voi repostaa asiantuntevasti, vaikka ei olisi kirjaa avannutkaan. Huomasinkin, että lukupiirissä osallistuin antaumuksella keskusteluun Monte Criston kreivistä, joka on edelleen lukematta.
Bayard kirjoittaa: ”Sivistyneisyys ei ole sitä, että on lukenut sen tai sen kirjan, vaan taitoa löytää tiensä kirjojen muodostamassa kokonaisuudessa, sen tietämistä siis, että ne muodostavat kokonaisuuden, ja kykyä antaa kullekin osaselle oma paikkansa suhteessa muihin” (s. 28).
Bayardin periaatteita kunnioittaen: en tietenkään voi lukea hänen kirjaansa aivan kokonaan.

 
 
 
 
 
Lukuvuorossa on ollut Juuli Niemen kolme runokokoelmaa, Yömatkat (2010), Pitkästä ilosta (2005) ja Tara (2003). Kaksi aikaisempaa kokoelmaa on nimetty runotarinoiksi, mutta kyllä minä Yömatkojakin luin tarinana.
Yhteistä kolmelle kokoelmalle ovat tuskaisat ihmissuhteet, mustasukkaisuus, toisten ohi puhuminen, unet ja matkat. Erityisen sattuvia ja satuttavia ovat Taran runot sisarusten välisistä suhteista ja Pitkästä ilosta -kokoelman tarina omistushaluisesta ystävyydestä. Yömatkojen runossa ”Minun lapsuuteni on saari” tiivistetään vaikuttavasti ihmisten kyvyttömyys oikeaan dialogiin.

 
 
 
 
 
 
 
The eagerly waited volume Pagans and Christians in the Roman Empire: The Breaking of a Dialogue (IVth – VIth Century A.D.) has come out. It collects the papers of the Conference held at the monastery of Bose, Italy, in 2008. The book has been edited by Peter Brown and Rita Lizzi Testa and published by LIT Verlag.
The conference was held to celebrate the publication of the Italian translation (1968) of  The Conflict between Paganism and Christianity in the Fourth Century (1963). Therefore, a part of the articles discuss this volume edited by Arnaldo Momigliano.
The articles of Pagans and Christians are published in English, French and Italian. Mine is called ”The importance of being pagan”.

 

Eilen vihdoin ehdin Korjaamolle yhteen Stage – teatterifestivaalin esitykseen. Se oli Ljubljanan Mladinsko-teatterin esitys Kirottu olkoon isänmaansa petturi!
Esitteessä mainitaan, että tämä Oliver Frljicin näytelmä kuvaa kyynisesti poliittista teatteria. Sitä se tekeekin, mutta myös kuvaa entisen Jugoslavian alueen ihmisten keskinäisiä ongelmia, kieleen ja kansallisuuteen liittyvää ikuista vääntöä.
Vaikuttavin kohtaus tulee lopussa, kun näyttelijät kiistelevät yhden laulun esittämisestä – mitä politiikkaa siihen liittyi ja miten se voidaan tulkita, milloin miksikin – sodanvastaiseksi vai ei.
Näytelmän käsikirjoitus perustuu näyttelijöiden improvisointiin, ja näyttelijät esittävät itseään. Onnistunut veto, lukuun ottamatta liikaa pyssyn paukuttelua, joka muutaman toiston jälkeen menetti tehonsa.

 
 
 
Next week I’ll take part in the sixteenth international conference on patristic studies. The whole week is full of short and longer presentations and workshops, quite a work to do!
Personally, I don’t like the term patristics – it reminds me of Freudian studies rather than research on ancient Christian  writers. I would simply prefer the term Early Christian studies.
My paper will discuss Late Antique ideas of divine wrath and divine favour. It will be part of the workshop ”Late Antique Rome as a Cultural Icon” organised by Chiara Tommasi.
The Conference publishes its own blog.

Tampereen taidemuseon 80-vuotisvuotisjuhlanäyttely on mahtava! Kirjailija Johanna Sinisalo on tehnyt näyttelyn käsikirjoituksen, jossa yhdistellään historiaa, kuvitteellista vaihtoehtohistoriaa ja tulevaisuuden visioita.
Näyttelyn teokset eri vuosikymmeniltä on koottu tarinan ympärille. Tarinan mukana ne aukeavat aivan uudella tavalla. Juuri tällaista, uusia katseita avaavaa, uusia oivalluksia herättävää näyttelyiden pitää olla.

 
 
 
Kiinnostava kirjoittaja kirvoittaa monenlaista käännöstä ja tulkintaa vielä vuosikymmeniä oman aikansa jälkeen. Tässä pari näytettä Eino Leinon jälkivaikutuksesta.
Leevi Lehto ”kääntää” Nocturnen alkusäkeitä 50-luvun vapaamittaisen runon kielelle näin:

Kuulen ruislinnun laulavan / näen kypsän kuun viljavainion yllä. / Tämän kesäyön onni on minun yksin: / kaskien savulta en saata nähdä laaksoja ympärilläni.  (Leevi Lehto, Alussa oli kääntäminen, Savukeidas 2008, 15).

Tuomo Pekkanen kääntää Nocturnen alkua tähän tapaan:

Supra spicas – cantat philomena – / pendet caelo luna lucida, / fert felicitatem nox serena, / fit convallis rore humida. (Eino Leino, Carmina sacra, in Latinum vertit Tuomo Pekkanen, Artipictura 2003, 318).

 

 
 
 
Mökillä laitan usein ruokaa periaatteella mitä-kaapista-löytyy. Syntyy mielenkiintoisia yhdistelmiä. Maalla luen usein myös samalla periaatteella, mitä kirjakaapista löytyy.
Nyt päädyin kolmeen runoilijaan eri vuosikymmeniltä. Ensin kävin kiinni Aila Meriluodon Lasimaalaukseen (1946), josta tuli sotien jälkeinen suuri kulttiteos. Lukemani kappale oli yhdestoista painos vuodelta 1960. Vaikka runojen muoto on minulle vieras, on Kivisessä Jumalassa ja Rauniouruissa hetkensä.
Toisenlaista muotoa on Tiina Kailan (nyk. Krohn) Talven valossa (1978). Kailan runoissa on kaupungin katua, ratikoita, kerrostaloja ja niiden asukkeja. Tässä näyte tiiviistä ilmaisusta:

Hirvittävän suuren lintuparven muodossa / minut äkkiä noiduttiin lentoon. / Miten kauaksi ne saavat lentää / erilleen, / miten pitkä kaukaisimpien lintujen / välimatka saa olla, / että minä yhä olen minä.   (Talven valossa s. 57).

Uusin on Pauliina Haasjoelta, Epäilyttävät puut (2005). Minulle on suuri elämys  huomata, että luontorunoutta voi kirjoittaa (ja siis tulkita) omaperäisellä ja vinolla tavalla. Paras osio on ”Puu ja epäily”, jonka runoja yhdistää motto Martti Haavion artikkelista ”Pyhät puut” (1951). Haavio viittaa vuoden 1746 pitäjänkokoukseen, jossa määrättiin hakkaamaan maahan ja polttamaan ”epäilyttävät puut”.