Keskustelen Rooman tuhosta Tuomo Nuorluodon kanssa Parlatorio-podcastissa. Parlatorio on Suomen Rooman instituutin Villan Lanten oman podcast-sarja, jossa vierailijat kertovat yleistajuisesti omasta tutkimuksestaan tai taiteen tekemistään.
”Parlatorion uusimmassa jaksossa palataan Rooman valtakunnan viimeisiin vuosisatoihin ja myöhäisantiikin ratkaiseviin käännekohtiin yhdessä dosentti Maijastina Kahloksen kanssa. Millaista elämä oli muuttuvassa Roomassa, jossa kristinusko haastoi vanhat jumalat ja keisarit menettivät otteensa? Miksi valtakunta romahti lännessä, mutta jatkoi olemassaoloaan idässä? Entä mikä oli 200-luvun kriisi ja miten Rooma selvisi siitä?”
Minulla on ristiriitaisia tunteita kuuluisaa Jerónimoksen luostaria (Mosteiro dos Jerónimos) kohtaan. Jéronimos on Belémin tunnetuimpia nähtävyyksiä Lissabonissa, manuelismin tyylisuunnan yksi pompöösein saavutus. Belém on mukavan kävelymatkan päässä Ajudasta. Belém on lähes aina tuskallisen täynnä turisteja, oli vuodenaika mikä tahansa. Olen uhonnut, että käyn Jerónimoksessa vasta sitten, kun Museu Nacional de Arqueologia joskus vihdoin avataan pitkällisten uudistustöiden jälkeen (ehkä vuonna 2027?). Sen arkeologisessa osastossa ovat nimittäin antiikin kokoelmat.
Nyt ilokseni näin, että osa antiikin kokoelmista (tosin hyvin pieni osa …) oli esillä naapurimuseossa MAAT:ssa eli Museu de Arte, Arquitetura e Tecnologiassa. MAAT sijaitsee kahdessa rakennuksessa, joista toinen on moderni ja toinen vanha sähkövoimalaitos. Varsin kekseliäästi viritetyssä näyttelyssä ”Exposição Energias. Perpétuo Movimento” on yhdistetty uudempi tekniikan historia ja roomalaisen antiikin teknologia.
Niinpä näyttelyssä voi katsastaa vierekkäin antiikin seppäjumalan Vulcanuksen (Kreikan Hefaistos) pienoispatsasta ja asetelmaa lähihistorian vulcanuksista työssään.
Näyttelyssä esitellään eri energiamuotojen käyttöä ja historiaa. Voi ihailla roomalaisesta huvilasta (Santa Vitória do Ameixial, Estremoz) löydettyä mosaiikkia, joka esittää tuulenjumalaa (blogin aloituskuvassa), ja samalla pohtia tuulimyllyjä, vesivoiman valjastamista ja sitä, miten vuorovesiä on yritetty hyödyntää. Voi myös ihmetellä roomalaisia vesijohtoja, kuten tätä valtavaa pronssista liitoskohtaa (Monte de Ribeira, Redondo):
Satojen turvaaminen on ollut elämän ja kuolemankysymys kautta aikojen. Tässä podcastjaksossa kerron antiikin ihmisten yrityksistä hallita säitä, sateita, tuulia ja myrskyjä. Suotuisat tuulet ja myrskyiltä välttyminen oli elintärkeää maanviljelyn lisäksi myös purjehduksessa. Keitä olivat tempestariukset? Mikä oli salaperäinen Magonian valtakunta? Kuljetan tarinaa menneisyyden ihmisistä säiden armoilla läpi vuosisatojen, kreikkalaisesta mytologiasta aina myöhäisantiikkiin ja varhaiskeskiajalle saakka.
Otsikkokuvan mosaiikissa puhaltaa Eurus eli itätuuli. Se on osa 300-luvun roomalaisesta villasta löytynyttä Odysseus-mosaiikkia (Santa Vitória do Ameixial, Estremoz, Portugali) ja esillä Museu de Arte, Arquitetura e Tecnologia, Lissabon.
Tomarin kaupunki on kuuluisa mahtavasta temppeliherrojen linnasta. Linna on korkealla vuorella ja hallitsee kaupunkikuvaa. Sinne oli melkoinen kiipeäminen, mutta linna on raunioromanttinen unelma (kuten blogin otsikkokuvasta näkyy) ja näkymät ovat upeat, vaikka ampuma-aukosta katsoen:
Mutta ennen temppeliherroja seudulla pitivät valtaa maurit, ja ennen maureja visigootit, ja ennen visigootteja roomalaiset. Roomalaisten valloittamaa väestöä kutsutaan yleisnimellä keltibeerit.
Kaupungin nimi Tomar, ennen muodossa Thomar, on luultavasti keltibeeristä perua. Kaupungin joki Nabão on entiseltä nimeltä Rio Thomar, jonka taustalla on nimi Thamari. Joen läheltä kaivettiin 2004-2005 esiin keltibeerinen rakenne, jonka arkeologit ovat tulkinneet pyhäköksi. Paikalla on ollut lähteitä, joiden vedellä uskottiin olevan parantavia vaikutuksia. Roomalaisena aikana pyhäkköä rakennettiin uusiksi eräänlaiseksi terveyskylpyläksi, ja vielä keskiajallakin lähteet olivat edelleen käytössä. Rakenteet ovat kadulta katsottavissa, mutta pölyisen lasin alla, joten kuva ei ole kummoinen:
Roomalainen kaupunki oli nimeltään Sellium (esiintyy myös muodossa Seilium), ja se kasvoi ensimmäisellä vuosisadalla roomalaisen tien varteen. Tie yhdisti Olisipon (nyk. Lissabon) ja Bracaran (nyk. Braga) kaupungit. Tomarista on kaivettu esiin myös roomalainen forum, ja paikalle ollaan rakentamassa komeaa museota. Mutta jostakin syystä museohanke on keskeytynyt vuosikausiksi. Paikallisista uutisista luen, että puhutaan viivästyksistä, lisärahoituksesta, työntekijöiden sairaslomista, jne. Mutta mielikuvitus alkaa laukata Indiana Jonesin tyyliin: entäpä jos kaivauksissa onkin löytynyt jotakin, jota ei haluta päivänvaloon? Ehkä se temppeliherrojen kätketty aarre, josta on huhuttu vuosisatoja?
Paikallisessa museossa kerrotaan, että visigoottien aikana kaupunkimainen asutus katosi ja ihmiset asuivat hajallaan pienissä kylissä. Kylpylöiden ja forumin tilalle tuli kirkkoja. Paljon parjatut visigootit! 700-luvun alkupuolelta maurit toivat kastelujärjestelmiään ja rakensivat 800/900-luvulla linnan. Hieman epäselvästi museon esitteissä vihjataan, että joiden arvioiden mukaan linna oli ehkä samalla paikalla, jonne temppeliherrat rakensivat kuuluisan linnansa, kun olivat saaneet Tomarin seudun läänityksenä kuningas Afonso Henriquesiltä (v. 1147). Temppeliherrojen suurmestari oli Gualdin Pais (jonka hautakin on Tomarissa – olisiko temppeliherrojen aarre hänen haudassaan?). Pais antoi kylälle kaupunkioikeudet, ja siksi Tomarin kaupunki laskee perustamisensa vuoteen 1162.
Tomarin synagogasta mainitaan, että se on Portugalin vanhin säilynyt synagoga. Se rakennettiin 1400-luvun alkupuolella, kun Tomariin muutti huomattava määrä juutalaisia, käsityöläisiä ja kauppiaita, jotka pakenivat Kastiliassa alkaneita vainoja. Kuitenkin myös Portugalissa vuoden 1496 jälkeen alettiin vainota ja pakkokäännyttää juutalaisia ”uusiksi kristityiksi” (cristãos novos). Siksi tarkennuksena tietoon vanhimmasta säilyneestä synagogasta, että synagoga toimi seuraavien vuosisatojen aikana sekalaisesti varastona, vankilana ja kristillisenä luostarina. Vasta 1900-luvulla Samuel Schwarzin (1880-1953) aloitteesta synagoga restauroitiin ja avattiin museona. Nykyään synagoga on taas juutalaisen yhteisön käytössä, vieraillessamme museossa synagogassa oli menossa sapatin aamupalvelus. Kuvasta näkyy, että rakennus on reippaasti restauroitu, on vaikea sanoa mikä siinä on alkuperäistä:
Maaliskuun retki suuntautui Setúbaliin, noin 50 km Lissabonista etelään. Roomalaisten aikaan kaupunki tunnettiin nimellä Caetobriga (myös muodossa Cetobrica ja Caetobrix). Mutta ennen roomalaisia seudulla asui kelttejä, ja tietysti foinikialaisetkin ehtivät tänne. Setúbalin pienessä ja hieman vanhanaikaisessa museossa voi ihmetellä lähinnä roomalaista esineistöä, keramiikkaa ja piirtokirjoituksia, mutta myös varhaisempia löytöjä, esimerkiksi tätä 600-luvulle eaa. ajoitettua foinikialaista kirjoitusta ruukunsirpaleessa:
Roomalaisena aikana Setúbalin seudulla kerättiin suolaa ja säilöttiin kaloja. Ja tehtiin tietenkin garumia eli kalakastiketta. Setúbalin edustalla sijaitsevalla Troian niemimaalla on kaivettu jäänteitä roomalaisesta asutuksesta ja garum-altaista. Museossa on nähtävillä Setúbalin alueelta tehtyjä löytöjä, kuten tämä fragmentti seinämaalauksesta:
Museossa on antiikin esineistön lisäksi kiehtova kansatieteellinen kokoelma, värttinöistä ja kangaspuista auroihin ja viikatteisiin. Kalastusvälineistä ja veneistä selviää, mikä on ollut Setúbalin tärkein elinkeino roomalaisten jälkeenkin. Ennen turismin aikaa Setúbal oli kalasäilyketehtaiden keskittymä.
Museon kiehtovin esine on tämä perinteinen puimalauta. Museon selostuksessa kerrotaan, että se on jatkumoa roomalaisesta tribulum-puimalaudasta. Puiseen lautaan on kiinnitetty teräviä kivenkappaleita, ja sillä on erotettu jyvät viljankorsista. Blogin otsikkokuvassa on yksityiskohta puimalaudan pinnasta.
Tammikuun lopussa kävimme Lagosissa, siis Portugalin Lagosissa, Algarvessa, ei siis Nigerian pääkaupungissa. Lagos on tavattoman kaunis kaupunki, siellä on upeita rantoja ja mielenkiintoisia rakennuksia, ja siksi se on suosittu turistikohde. Meidän matkamme ei tosin ollut huvimatka. Koska tutkin ihmiskauppaa ihmiskunnan historiassa, halusin nähdä, millainen on paikka, jossa käytiin uuden ajan alun varhaisinta orjakauppaa.
Lagos sijaitsee aivan Portugalin lounaisnurkassa Atlantin rannalla. Sopivan sijainnin ansiosta Lagosin merenkulkijat kävivät kauppaa ja toivat 1400-luvulta lähtien Länsi-Afrikasta kultaa, pippuria ja ihmisiä. Orjia tuotiin Portugaliin, mutta myös muualle Eurooppaan. Orjakauppaa oli käyty aikaisemminkin, itse olen tutkinut ennen kaikkea antiikin, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan ihmiskauppaa Välimeren alueella. Orjuutta on ollut kaikkina aikoina ja kaikkialla. Orjakauppa ei hävinnyt mihinkään kristinuskon myötä. Sen sijaan alueet, joista ihmisiä ryöstettiin ja myytiin orjiksi ovat vaihdelleet. Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa Itä-Euroopan suomensukuiset ja slaavilaiset ihmiset olivat orjakaupan kohteina. Uuden ajan alussa eurooppalaiset kiinnostuivat Afrikasta, ja alkoivat kilpailla Afrikan orjamarkkinoista arabikauppiaiden kanssa.
Lagosissa on pieni museo Mercado de Escravos (”Orjamarkkinat”), joka toimii entisessä orjamarkkinarakennuksessa. Museossa orjakaupan historiaa esitellään asiakirjoin, kartoin, piirroksin ja maalauksin. Juuri Lagosissa pidettiin ensimmäinen suuri orjien huutokauppa 8. elokuuta 1443. Tapauksesta on kuuluisa kuvaus Gomes Eanes de Zuraran kronikassa, mainitaan museon esittelytekstissä. Tämän jälkeen laivat toivat lastia vuosittain Lagosiin. Museon orjamarkkinarakennus on 1600-luvulta.
Sitten nykyaikaa: tämä mustekala Lagosin satamassa on tehty tyhjistä muovipulloista:
Dosentti K. kävelee lissabonilaisessa puistossa nauttien vihreistä nurmikoista ja pinjoista. Mutta kesken kaiken hän näkee puiston kartan, jossa lukee anfiteatro – amfiteatteri, vaikka kartan piirroksen rakennelma on teatteri! Samoin dosentti K. iloitsee Monsanton ulkoilualueesta. Mutta kesken kaiken taas kyltti ja karttakin julistavat jostakin amfiteatterista, vaikka rakennelma on enemmänkin teatterin muotoinen.
Dosentti K. lukee suurella mielihyvällä erinomaista kirja-arvostelua uusimmasta Livius-käännöksestä. Mutta kesken kaiken silmään iskee kuvateksti ”Cartagenan kaupungin amfiteatteri Espanjassa”, ja kuvassa on selvästi teatteri.
Dosentti K. ajattelee, ettei tämä ole universumin, eikä edes ihmiskunnan, pahin ongelma, mutta hän alkaa ymmärtää Isaiah Gafnin, Jerusalemin heprealaisen yliopiston historian professorin, pakkomiellettä. Vuosikausia Gafni teki aloitteita, joissa hän vaati Mount Scopuksen kampuksella olevien kylttien ja karttojen korjaamisesta. Mount Scopuksella oleva rakennelma on teatterin, ei amfiteatterin muotoinen! Mutta turhaan, sillä samat virheelliset ’amfiteatterit’ olivat kylteissä ja kartoissa viime keväänä, Dosentti K. huomasi.
Mikä on teatteri ja mikä on amfiteatteri? Teatteri eli kreikaksi theatron on tämä:
Kun kaksi teatteria laitetaan vastakkain, saadaan amfiteatteri, näin:
Sana ’amfiteatteri’ ἀμφιθέατρον juuri viittaa siihen, että siinä on kaksi theatronia, ’molemmin puolin’ (kreikan amfi, ἀμφί ). Theatronissa katsomo on puoliympyrä, amfiteatterissa koko ympyrä tai useimmiten ovaali. Amfiteatteri oli roomalainen innovaatio. Kuuluisin amfiteatteri on Rooman Colosseum, mutta muita hyvin säilyneitä amfiteattereita on esimerkiksi Arlesissa (antiikin Arelate, kuva alla) ja Nîmesissä (antiikin Nemausus, otsikkokuva). Internetin hauilla selviää, että sanaa amfiteatteria käytetään nykyään suruttomasti, vaikka katsomo olisi puoliympyrän muotoinen. Niinpä Tervasaaressa on ”amfiteatteri”, samoin Kirsikkapuistossa. Dosentti K. puuskahtaa, että se on kyllä perhanan väärin! Kaikki kartat ja kyltit vaihtoon!
Antiikki nyt! podcastsarja jatkuu. Tämän jakson aiheena on tekstiilien taika eli tekstiilitöihin liitetyt uskomukset, kehräämiseen, kutomiseen ja solmimiseen liittyvä magia antiikissa ja myöhäisantiikissa ja keskiajallakin. Värttinä viuhuu huimaa vauhtia kreikkalaisesta mytologiasta aina merovingiaikaan ja Prinsessa Ruusunenkin mainitaan.
Yllä olevan kuvan tekstiilityöt eivät liity mitenkään antiikin maagisiin tapauksiin! Otsikkokuvassa kehräävä nainen on attikalaisesta punakuvioisesta lekythoksesta, 480–470 eaa. Palermon Museo Archeologico Regionale Antonino Salinas. Lähde: wikicommons.
Joululahjaksi olen äänittänyt uuden Antiikki nyt! podcastjakson. Tässä jaksossa pohdin Faustan, keisari Konstantinuksen puoliso elämää ja kohtaloa.
Vuonna 326 Konstantinus teloitutti poikansa Crispuksen. Pian tämän jälkeen Konstantinuksen vaimo Fausta katoaa lähteistä eli siis julkisuudesta. Mitä keisarinna Faustalle tapahtui? Minne katosi Fausta, keisari Konstantinuksen puoliso?
Fausta esiintyy usein näkyvästi Konstantinuksen hallinnon lyöttämissä rahoissa (esimerkiksi otsikkokuvan rahassa, kääntöpuolella teksti SPES REI PUBLICAE, ”valtion hyvinvointi”, kuvan lähde wikicommons), mutta vuoden 326 jälkeen hän katoaa rahoista. Kerron myös kiinnostavasta piirtokirjoituksesta (CIL X 678), jossa Faustan nimi raaputettiin pois, mutta oli vielä CIL X:n ediittoreille nähtävissä (kuva CIL X:n sivulta):
I am happy to announce that the volume Early Christian Writers in the West and the Classical Literary Tradition: Stylistic and Literary Perspectives has just been published by De Gruyter. The editors Sophia Papaioannou and Thomas Tsartsidis have done excellent job! The idea of the volume was to collect research on early Christian writers from the literary and stylistic perspective.
The rationale of the volume: ”Early Christian prose writers of the Latin West (2nd–5th c. AD) have long been studied predominantly from theological and historical perspectives. Hence, there is a conspicuous scarcity of comprehensive studies approaching these texts from stylistic and literary angles. This volume will be an important step towards filling this substantial gap in recent scholarship. It will include chapters on selected Latin Christian writers such as Tertullian, Arnobius, Lactantius, Firmicus Maternus, Ambrose, Jerome, and Augustine. It aims at investigating, on the one hand, ways in which these texts can be appreciated as literary texts in their own right, by exploring the style and imagery employed in them; and, on the other, the intricate and meaningful modes in which these writers interact, develop, and transform phraseology, topoi, concepts, and techniques found in Classical literature. This volume will offer a paradigmatic overview as to the usefulness of approaching early Christian writers through a literary lens, thus opening up new paths of research across various disciplines including Classics, Literary Studies, Theology, and (Social) History.”
My own contribution is on Firmicus Maternus: ”Stylistic and Rhetorical Techniques in Firmicus Maternus’ De errore profanarum religionum”. The abstract of my article: ”In his polemical and apologetic work De errore profanarum religionum (c. 343–350), Firmicus Maternus both attacks polytheistic religions and propagates Christianity. Was Firmicus a recent convert to Christianity, as earlier research has found him to be? What were the stylistic and rhetorical means by which he rejected the polytheistic cults and beliefs, and justified Christian teachings? This article analyses representative examples of these means, calling attention to Firmicus’ literary sensibilities which to date have attracted less attention than they deserve.”
