Kategoria: Blogi

I am happy to announce that the volume Early Christian Writers in the West and the Classical Literary Tradition: Stylistic and Literary Perspectives has just been published by De Gruyter. The editors Sophia Papaioannou and Thomas Tsartsidis have done excellent job! The idea of the volume was to collect research on early Christian writers from the literary and stylistic perspective.

The rationale of the volume: ”Early Christian prose writers of the Latin West (2^nd–5^th c. AD) have long been studied predominantly from theological and historical perspectives. Hence, there is a conspicuous scarcity of comprehensive studies approaching these texts from stylistic and literary angles. This volume will be an important step towards filling this substantial gap in recent scholarship. It will include chapters on selected Latin Christian writers such as Tertullian, Arnobius, Lactantius, Firmicus Maternus, Ambrose, Jerome, and Augustine. It aims at investigating, on the one hand, ways in which these texts can be appreciated as literary texts in their own right, by exploring the style and imagery employed in them; and, on the other, the intricate and meaningful modes in which these writers interact, develop, and transform phraseology, topoi, concepts, and techniques found in Classical literature. This volume will offer a paradigmatic overview as to the usefulness of approaching early Christian writers through a literary lens, thus opening up new paths of research across various disciplines including Classics, Literary Studies, Theology, and (Social) History.”

My own contribution is on Firmicus Maternus: ”Stylistic and Rhetorical Techniques in Firmicus Maternus’ De errore profanarum religionum”. The abstract of my article: ”In his polemical and apologetic work De errore profanarum religionum (c. 343–350), Firmicus Maternus both attacks polytheistic religions and propagates Christianity. Was Firmicus a recent convert to Christianity, as earlier research has found him to be? What were the stylistic and rhetorical means by which he rejected the polytheistic cults and beliefs, and justified Christian teachings? This article analyses representative examples of these means, calling attention to Firmicus’ literary sensibilities which to date have attracted less attention than they deserve.”

Posti toi minullekin tekijänkappaleet painotuoreesta kirjasta Antiikki ja me, toimittaneet Marke Ahonen, Mika Perälä & Ville Vuolanto, Gaudeamus 2024. Voin täydellä syyllä julistaa, että Antiikki ja me on tämän syksyn mahtavin kirjauutinen!

Artikkelikokoelma on kollektiivinen ponnistus, joka lähti liikkeelle työnimellä ”Miksi antiikki?”. Kukin kirjoittaja sai pohtia omaa suhdettaan antiikintutkimukseen, ja kokoonnuimme muutaman työpajan merkeissä, osa paikan päällä Helsingissä, osa meistä etänä zoomin välityksellä. Lisäksi kommentoimme toistemme kirjoituksia. Juuri tässä oli antiikintutkimuksen yhteisöllisyys parhaimmillaan. Suuret kiitokset toimittajille kärsivällisestä työstä!

Matkan varrella ideat kirjasta muuttuivat. Koska alussa meitä rohkaistiin hyvinkin omakohtaiseen otteeseen, niin oma artikkelini on nyt sitten varsin henkilökohtainen. (Tosin tällainen vihjailu lähenee jo nykyjournalismin klikkiotsikkotyyliä – ”Kahlos avautuu vaikeasta suhteestaan antiikkiin – lue tästä mikä oli syy siihen.”)

Artikkelissani kerron siitä, miten moniin erilaisiin tarkoituksiin kreikkalais-roomalaista antiikkia on vuosisatojen ajan käytetty. Päätän artikkelini vetoomukseen: tieteellisen tutkimuksen ei tule olla aktivismia, vaan tutkijaa ohjaavat uteliaisuus ja pyrkimys totuuteen sen kaikessa monivivahteisuudessa ja monimutkaisuudessa.

Ohessa kirjan sisällysluettelo:

Tämä blogaus on sarjaa ”Elämäni kirjastot”. Edellisenä vuonna esittelin yhtä Lissabonin kaupunginkirjaston helmeä, vanhaan palatsiin, Palacio Galveiasiin, sijoitettua kirjastoa. Nyt olen löytänyt mukavan kävelymatkan päästä kotoa Alcántaran kaupunginosan kirjaston.

Alcántaran kirjasto on sijoitettu toiseen lissabonilaiseen palatsiin tai kartanoon (palacete), joskin suhteellisen uuteen rakennukseen. Palacete do Conde de Burnay eli Burnayn kreivin kartano rakennettiin 1800-lopun lopulla. Burnayn kreivi (1838 – 1909) oli tunnettu teollisuusmies ja pankkiiri Lissabonissa. Kirjastoksi rakennus kunnostettiin vuonna 2019, ja juuri nyt lokakuussa kirjastossa järjestettiin konsertteja, taidenäyttelyitä ja muita tapahtumia kirjaston viiden vuoden kunniaksi. Kirjastossa on valoisia lukusaleja ja mukava sisäpiha. Täällä on hyvä tehdä kirjoitustöitä.

Olen vähitellen asettunut takaisin Lissaboniin. Kotiutuminen yliopistolle sujui suhteellisen helposti, koska kollegat ja kuviot ovat tuttuja. On ollut hauska seurata sivusta, kuinka portugalilaiset opiskelijat viipottavat kampuksella mustine viittoineen. Uusia opiskelijoita vihitään yliopistoelämään erilaisissa seremonioissa, joiden merkitykset eivät sivulliselle avaudu. Varmaan suomalaisten opiskelijoiden vastaavat riitit fuksiaiseen ovat ulkopuolisista yhtä käsittämättömiä.

Olennaista on rakentaa väliaikaista residenssiä kodiksi, ja siksi olemme tehneet hankintoja tiskiharjoista leikkuulautoihin. Kaupassa hätkähdin kun kodin tarvikkeiden osasto oli nimetty sanalla ”lar”. Kun tarkistin sanan etymologiaa, todellakin, portugalin lar tulee latinan sanasta lar (mon. lares), joka tarkoittaa roomalaisen uskonnollisessa maailmassa kodinhaltijaa. Portugalin lar on tunneperäinen sana, joka eroaa arkisemmasta koti-sanasta casa.

Kodinhaltijoiden lisäksi on tärkeää saada järjestettyä mahdollisuudet kuntoiluun. Lissabonin yliopiston liikuntakeskuksissa pääsen uimaan (yliopistolla on oma uimahalli!) ja kuntosalille. Tärkeämpää kuin halu voittaa on rohkeus aloittaa, sanotaan kuntosalin seinällä:

Kävelymatkan päässä kotoa on Ajudan kasvitieteellinen puutarha. Sen historiaa ulottuu v. 1755 maanjäristyksen jälkeiseen aikaan. Kuningas Josélle rakennettiin Ajudaan puinen palatsi, koska kuningas ei uskaltanut maanjäristysten pelossa asua enää kivirakennuksessa. Kuninkaan pääministeri, Pombalin markiisi, josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin, perusti palatsin alueelle valtavan kuninkaallisen puutarhan. Kasvitieteellisestä puutarhasta on ihmeellinen näkymä Tajojoelle (otsikkokuvassa). Siellä on mm. tämä ihmeellinen puu, jonka varjossa voi lukea:

Sitten muistutus itselleni: ei ehkä kannata tehdä muuttoa uuteen paikkaan samaan aikaan, kun intensiivisesti viimeistelee kirjan käsikirjoitusta. Mutta nyt on kirjan käsikirjoitus lähetetty, ja voi taas mennä muissa asioissa eteenpäin. Toisaalta tässä muutamankin kirjan julkaisseena tiedän, että kirjan prosessi vertaisarviointeineen on pitkä ja palaan tekstiäni muokkaamaan vielä monta kertaa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan eli tutkijan nomadielämä jatkuu Lissabonin yliopistossa. Tällä kertaa palaan tuttuun paikkaan eli Centro de estudos clássicosiin. Portugalin kielen alkeet, joita yritin edellisellä kerralla opiskella, ovat tainneet painua unhoon. Mutta vähitellen jotakin opittua alkaa vähitellen palautua mieleen, kohteliaisuussanat, ruoka ja muu oleellinen.

Lissabon on tuttu, mutta nyt asetuimme uuteen yliopiston residenssiin. Kun kiipeää Monsanton luonnonpuistoon, voi ihailla Tejo-jokea ja sen yli kulkevaa jättisiltaa. Ponte 25 de Abril on nimetty neilikkavallankumouksen mukaan, joka alkoi 25.4 viisikymmentä vuotta sitten. Tejo on tosiaan oikeasti joki, vaikka se on niin valtava, että se näyttää aivan mereltä. Atlantti alkaa kuitenkin vasta muutaman kilometrin päässä.

Heinäkuu on ollut rauhallinen mutta on silti osoittautunut satoisaksi. Mustikoita on kertynyt mukavasti ja sateiden myötä olen löytänyt myös kantarelleja. Minulla oli ilo ja kunnia osallistua legendaariseen Puistofilosofia-tapahtumaan Ikaalisissa. Osa Puistofilosofian esitelmistä pidettiin rankkasateen ja salamoinnin dramatisoimina. Itse ehdin puhua osan aikaa Taikakirjastani auringonpaisteessa. Kun sade alkoi, sain sateenvarjon alleni ja jatkoin sitkeästi. Minulla oli mahtava yleisö, joka sateesta huolimatta pysytteli paikalla puiden suojissa ja vielä keskusteli ja kyseli innokkaasti esitelmän jälkeen. Kulttuuri antaa voimaa!

Heinäkuun satoa on myös juuri ilmestynyt tieteellisen aikakauskirjan AABNER (Advances in Ancient, Biblical and Near Eastern Research) teemanumero ”Roman East” (toimittaneet Raimo Hakola ja Nina Nikki). Mukana on erinomaisia artikkeleita ja myös oma artikkelini ”From Bad Barbarians into Good Romans? Themistius and The Case of The Goths in The Fourth Century”. Kaikki artikkelit ovat avoimesti saatavilla (open access).

Tänään 26.6. on keisari Julianuksen kuolinpäivä. Julianus sai keihään iskusta surmansa sotaretkellä Persiaa vastaan v. 363.

Julianus oli poikkeuksellinen 300-luvun keisareiden joukossa. Konstantinuksesta lähtien keisarit olivat kristittyjä. Kristityksi kasvatettu Julianus kääntyi ”helleeniksi”, kuten hän itse asian ilmaisi.
Julianus oli myös poikkeus 300-luvun sotilaskeisareiden joukossa. Hän piti itseään ennen kaikkea filosofina.

Julianuksen kuolemasta levisi monenmoisia huhuja. Kristilliset historiankirjoittajat tulkitsivat Julianuksen kuoleman jumalalliseksi rangaistukseksi. Julianusta ihailevat tahot vihjailivat, että jonkun oman puolen petturin keihäs oli aiheuttanut keisarin kuoleman. Puolueettomin kommentti tulee Ammianus Marcellinukselta. Hän totesi, että kuolettavan iskun lyöjä jäi tuntemattomaksi.

Minua pyydettiin kirjoittamaan Parnasso-lehden Minun klassikkoni -sarjaan (Parnasso 3/2024). Kaikista odotuksista poiketen en kirjoittanut kreikkalais-roomalaisen antiikin klassikoista, vaan päätin palata vanhan rakkauteni Goethen pariin ja luin Faustin uudelleen. Parnasson jutustani voi lukea avautumisen siitä, miten lukiolaisena sivistää itseäni ja luin maailmankirjallisuuden klassikoita. Kun luin Faustin näin keski-ikäisenä uudestaan, havahduin teoksen mehevään huumoriin. Totiselle nuorelle lukijalle ei tuo huumori tainnut oikein avautua, ei saksankielisen alkuperäisen tekstin eikä suomennosten. Nyt Faustin ensimmäisestä osasta on ilmestynyt Lauri Siparin erinomainen ja sujuva käännös (Aviador 2023). Toivottavasti Sipari suomentaa vielä toisenkin osan. Parnasson artikkelissani kirjoitan molemmista osista; itse asiassa Faustin toinen osa on kaikessa outoudessaan kiehtovampi kuin ensimmäinen osa.

Minun klassikkoni: Goethen Faust

Kun lukiolaisena aloin lukea maailmankirjallisuuden klassikoita, oli suhtautumiseni juhlava ja totinen. Halusin päättäväisenä sivistää itseäni. Goethen Faustiin päädyin luettuani kaikenlaista runoilijan luontosuhteesta ja faustisesta ihmisestä. Lukiolaiselle Faustin ensimmäinen osa oli lähestyttävä, toinen osa vaikeaselkoinen verkosto täynnä viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan.

Nyt keski-ikäisenä klassikkoon voi suhtautua keveämmin ja vähemmällä kunnioituksella. Goethen Faustin ensimmäinen osa paitsi traaginen ja koskettava, myös hauska, ja toinen osa on vauhdikas fantasia, aika villi ja täynnä ironiaa. Mefiston eli Mefistofeleen hahmo on mehevä. Nuorelta lukijalta ironia taisi jäädä huomaamatta.

Paholaisen kanssa sopimuksen tekevä Faust oli suosittu hahmo kirjallisuudessa jo kauan ennen Goethea. Esikuvana on pidetty erilaisia historiallisia henkilöitä, kuten uuden ajan alun intellektuellia Cornelius Agrippaa, mutta myös myöhäisantiikin tarinoiden velhoa Cyprianusta. Yleensä näissä tarinoissa tohtori Faustus tai Faust on 1500-luvulla elävä alkemisti. Myös Goethe esittää Faustin magian harjoittajana, joka manaa henkiä, keittelee eliksiirejä ja tekee sopimus pirun kanssa. Goethe kuvaa magian ja alkemian kautta ihmisen tiedonjanoa ja luonnontieteen kehitystä uudella ajalla.

Goethen Faustin ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1808, toinen osa vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1832. Faust on tragedia, ja ensimmäistä osaa todella esitetäänkin. Siinä on selkeä tarina, joka on paikkaan ja aikaan sidottu, ja tapahtuu ihmisten pienessä maailmassa.

Tutkijankammiossaan kykkivä Faust on elämäänsä kyllästynyt ja on siksi valmis lähtemään Mefiston matkaan:

Olen liian vanha leikkiin,
liian nuori ollakseni toivomatta.
Mitä maailmalla on annettavaa?
Luopumista! Luovu, luovu vain!
…
Joka aamu herään kauhuun,
itken katkeria kyyneliä,
kun kohtaan päivän, joka taaskaan
ei täytä toiveitani, ei ainuttakaan,
jonka pikkumaisuus kutistaa
jokaisen ilon aavistuksen,
….
ja siksi oleminen on vain taakka,
elämä inhottaa, ja toivon kuolemaa. (suom. Sipari)

Faust lähtee Mefiston mukana maailmalle hurvittelemaan. Mefiston avulla Faust viettelee nuoren Gretchenin, mutta häipyy pian viettämään noitasapattia Harzin vuoristoon. Sillä aikaa Gretchen synnyttää lapsen ja mielenvikaisena surmaa tämän, ja hänet mestataan lapsenmurhaajana.

Sen sijaan Faustin toinen osa on yhtä fantasiaa abstraktissa, jumalien ja allegorioiden suuressa maailmassa, jossa siirrytään ajasta ja paikasta toiseen. Toisen osan pituus – suomennoksena yli 300 sivua – tekee siitä pikemminkin ns. lukudraaman.

Faust ja Mefisto esittelevät taikojaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hovissa, loihtivat paikalle Troijan Helenan ja tämän rakastajan Pariksen. Faust saa päähänsä tavoitella Helenaa, kaiken naiseuden ja kauneuden ihannetta. Helenan etsintä vie Faustin kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin, jossa vilisee joen jumalia, aarnikotkia, seireeneitä, kentaureja, sfinksejä, antiikin filosofeja, Thessalian noitanaisia ja merenneitoja. Antiikintutkijana minusta on kiinnostavaa, että keskiajan piru Mefisto vierastaa antiikkia, koska se on liian eläväistä.

Faustin ja Helenan liitto on tulkittu keskiajan ja antiikin, pohjoisen ja Välimeren kulttuurien yhtymiseksi, jossa kaikki maailmat koskettavat toisiaan, tai oikeastaan haaveeksi synteesistä. Sillä liitosta syntynyt Euphorion nousee siivilleen mutta syöksyy maahan ja kuolee. Helena itse katoaa, ja hänestä jää jäljelle vain puku ja huntu, mutta siihenkin muistoon antiikin kauneudesta on syytä tarrata kiinni.

Ensimmäisestä osasta on jopa kolme suomennosta, Kaarlo Forsmanin (1884), Valter Juvan (1916) ja Lauri Siparin (2023). Toisen osan on kääntänyt Otto Manninen (1934). Nuorena lukijana vieroksuin Juvan ja Mannisen suomennosten vanhahtavuutta. Jopa lukiolaisen saksan taidolla Goethen oma kieli tuntui paljon elävämmältä. Nyt myöhemmin huomaan, että vanhoissa Juvan ja Mannisen käännöksissä on oma hauskuutensa, joskin osa siitä on tahatonta koomisuutta, kun kieli on vanhahtavaa, mittaan ja loppusointuihin pakotettua. Sipari ei ole tuoreessa suomennoksessa pyrkinyt mittaan eikä loppusointuun; ratkaisu toimii, suomennos on raikas ja tuo esiin Goethen huumorin.

Teoksen molemmissa osissa osa tapahtumista sijoittuu oppineiden maailmaan. Faustin ensimmäinen osa alkaa kuuluisalla elämäänsä turhautuneen tutkijan valituksella:

Nyt olen, ah! siis opiskellut
perin pohjin filosofiaa,
ja lakia ja lääketiedettä,
ja, ikäväkseni, myös teologiaa, … (suom. Sipari)

Ensimmäisessä osassa on kuuluisa, usein kontekstistaan irrallaan siteerattu kohta, jossa Mefisto neuvoo aloittelevaa opiskelijaa alan valinnassa, oikeastaan viettelee tätä paheelliseen elämään:

Harmaata, ystävä, on kaikki teoria,
ja vihreä on elon kultapuu. (suom. Sipari)

Vähemmän tunnettu on toisen osan kohtaus, jossa sama opiskelija, nyt vasta valmistunut baccalaureus, palaa haastamaan Mefistoa ja edeltävää sukupolvea sillä kaiken tietävällä innolla, joka vain nuorilla on. Lukiolaislukijana en tajunnut tämänkään sanailun ironiaa. Kun Mefisto toteaa: ”kaikk’ oman pään se löytöseksi luullaan” ja puhuu kokemuksesta, baccalaureus ilkkuu:

Kokemuspohja! Lörpötystä löyhää!
Se hengen rinnalla on köyhää.
Mit’ ammoisest’ on tietty, työntää
vois tunkiolle, saatte myöntää. (suom. Manninen)

Nuoriso on voittanut puoli maailmaa, ja vanha polvi saa kadota – kolmekymppinen on oikeastaan jo vainaa. Baccalaureus julistaa:

Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, sen minä loin. (suom. Manninen)

Teoksen molempia osia yhdistää vedonlyönti Faustin sielusta. Oikeastaan kyse on kahdesta vedonlyönnistä: alussa Jumala lyö Mefiston kanssa vetoa: kaikista erehdyksistään huolimatta ihminen lopulta kulkee oikeaan. Toinen veto sovitaan Mefiston ja Faustin välillä:

Jos koskaan sanon silmänräpäykselle:
Viivy! olethan niin kaunis!
pistä minut heti kahleisiin,
silloin toivoni on tuho! (suom. Sipari).

Jos Faust voi elämänsä aikana olla hetkenkin tyytyväinen, niin hänen sielunsa kuuluu Mefistolle. Faustinen ihminen ei lepää eikä ikinä tyydy saavuttamaansa. Aina pitää tehdä lisää ja enemmän, juosta ”läpi maailman” (ich bin nur durch die Welt gerannt, kuten Faust elämänsä lopussa toteaa). Tämän levottoman faustisuuden tunnistan itsessäni.

Länsimaista ihmistä kuvataan usein faustisena, ja paljon kirjoitettu faustisen ihmisen aiheuttamasta ekokatastrofista. Faust on kuivattanut merestä maata ja himoaa maata lisää. Kun vanha Faust tekee kuolemaa, neljä harmaata hahmoa tulee Faustin luo: Puute (Mangel), Syyllisyys (Schuld), Huoli (Sorge) ja Hätä (Not). Kuolema lähestyy, ja Suru jää. Silti Faust jatkaa kunnianhimoisten suunnitelmiensa toteuttamista. Mefiston apurit kaivavat jo Faustille hautaa, mutta sokea Faust luulee, että työmiehet ovat toteuttamassa hänen unelmaansa:

Näyn tuon josp’ uljaan nähdä vois:
maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!
Sanoa tuokiolle saisin:
Oi viivy, olet kaunis niin! (suom. Manninen)

Vaikka Mefisto koettaa aivan lopussa napata Faustin sielun, hän ei voita vetoa. Tarkkaan ottaen Faust ei myönnä tyytyväisyyttään, vaan hänen toteamuksensa on ehdollinen: hän haluaisi nähdä (möcht’ ich sehn) ja silloin hän voisi (dürft’ ich sagen). En ole Faust-analyyseissa useinkaan huomannut, että tähän ehdollisuuteen kiinnitettäisiin huomiota. Faust jää edelleen faustisen tyydyttämättömäksi.

Taivaalliset enkelijoukot hakevat Faustin sielun talteen. Goethen Faustia voisi joku luulla hyvinkin kristilliseksi – on Jumalaa, enkeleitä, Maria ja piru. Mutta Goethen fantastisessa sekamelskassa on kreikkalaisia jumalia, kohtalottaria, raivottaria ja ennen kaikkea siellä ovat ”Äidit” (Mütter) tai kuten Manninen kääntää, ”Emot”. Näistä salaperäisistä olennoista ei kerrota enempää kuin että hakiessaan Helenaa Faust tekee mystisen ja kammottavan matkan heidän luokseen. Teoksen lopussa taivaalliset kuorot ylistävät ”armon äitiä pyhää”, jonka voi kristillisesti ymmärtää Mariaksi, mutta jota Goethe kutsuu myös jumalattareksi (Göttin).