Kategoria: Blogi

Nostalgiaa! Verkossa ilmestyvä Ennen ja nyt -lehti julkaisee tämän kesän erikoisnumerossaan 3/2025 uudestaan kahden vuosikymmenen takaisin artikkeleita. Kyse on Historiallisen Yhdistyksen luotsaamassa Historiallisia Papereita -verkkosarjasta vuosilta 1999–2003. Oma artikkelini ” Uskonnoista uskontoon: Pakanat ja kristityt myöhäisantiikin murroksessa” on vuodelta 1999, ja sen pohjana oli Historiallisen Yhdistyksen seminaarissa pidetty esitelmä. Mahtavaa, että vuosikymmenien takaiset verkkojulkaisut saavat uuden elämän. Toinen asia tietenkin on oma suhtautuminen vanhaan tuotokseen: siinä on paljon hyvää, mutta monta asiaa ilmaisisin nyt toisin.

Tässä samalla mainostan muutamaa tänä keväänä ja jokin aika sitten ilmestynyttä kirja-arviotani. Alkuvuodesta kirjoitin arvion Journal of Roman Studiesiin kahdesta upeasta kirjasta, jotka käsittelevät myöhäisantiikin käsityksiä tiedosta ja tietämisestä, The Intellectual World of Late Antique Christianity (toim. Lewis Ayres, Michael W. Champion ja Matthew R. Crawford) ja Mark Letteneyn The Christianization of Knowledge in Late Antiquity. Luku-urakka oli melkoinen, yhteensä reippaasti yli tuhat sivua …

Viime vuonna arvioin, myös erinomaisen, Georgia Frankin kirjan Unfinished Christians, myöhäisantiikin tavallisia kristittyjä: arvio on ilmestynyt italialaisessa myöhäisantiikkiin erikoistuneessa aikakauskirjassa Koinoniassa (48 (2024). Erityisen antoisa urakka oli pari vuotta sitten, kun osallistuin Zeitschrift für antikes Christentumin kollektiiviarvioon Peter Brownin muistelmista Journeys of the Mind. Kukin arvioija pohti teosta omasta näkökulmastaan, hyvä niin, sillä tässä tiiliskivessä oli luettavaa yli 700 sivua. Oma osuuteni käsitteli myöhäisantiikin tutkimuksen nousua (“And what an Age!”: Peter Brown and Magical Late Antiquity).

Tämä kevät on ollut intensiivisen kirjoittamisen aikaa. Yhden työlään artikkelin korjaukset lähtivät matkaan, samoin saimme vihdoin lähetettyä korjatun version artikkelikokoelmasta Women in Late Antiquity and the Early Middle Ages kustantajalle, ja kesän alussa sain vihonviimeisen (?) version barbaarikirjasta lähtemään. Näistä lisää, kun niiden aika on. Keskittyminen ja heittäytyminen on nautinnollista. Kirjoittaminen on tuskallista, mutta tuottaa aika ajoin suurta iloa. Ja silloin muistaa taas, miksi tutkiminen ja kirjoittaminen on juuri itselle ominta, minulle lajityypillistä ja luontevaa toimintaa. Vastapainoksi on myönnettävä, että aina ei ihan tunnu tältä, vaan epäilyksiä hiipii mieleen: sovinko minä tähän? miksi tätä teen? jospa tekisin jotain ihan muuta? Mutta juuri viime aikoina on tuntunut siltä, että tätä juuri haluan tehdä edelleen. Kun on lähettänyt tekstinsä kustantajalle ja teksti lähtee eteenpäin kustantajan prosesseihin ja kansikuvakin on tilattu, olo on tyhjentynyt. Mutta ulkomaailmassa on kesä!

Minulla on ristiriitaisia tunteita kuuluisaa Jerónimoksen luostaria (Mosteiro dos Jerónimos) kohtaan. Jéronimos on Belémin tunnetuimpia nähtävyyksiä Lissabonissa, manuelismin tyylisuunnan yksi pompöösein saavutus. Belém on mukavan kävelymatkan päässä Ajudasta. Belém on lähes aina tuskallisen täynnä turisteja, oli vuodenaika mikä tahansa. Olen uhonnut, että käyn Jerónimoksessa vasta sitten, kun Museu Nacional de Arqueologia joskus vihdoin avataan pitkällisten uudistustöiden jälkeen (ehkä vuonna 2027?). Sen arkeologisessa osastossa ovat nimittäin antiikin kokoelmat.

Nyt ilokseni näin, että osa antiikin kokoelmista (tosin hyvin pieni osa …) oli esillä naapurimuseossa MAAT:ssa eli Museu de Arte, Arquitetura e Tecnologiassa. MAAT sijaitsee kahdessa rakennuksessa, joista toinen on moderni ja toinen vanha sähkövoimalaitos. Varsin kekseliäästi viritetyssä näyttelyssä ”Exposição Energias. Perpétuo Movimento” on yhdistetty uudempi tekniikan historia ja roomalaisen antiikin teknologia.

Niinpä näyttelyssä voi katsastaa vierekkäin antiikin seppäjumalan Vulcanuksen (Kreikan Hefaistos) pienoispatsasta ja asetelmaa lähihistorian vulcanuksista työssään.

Näyttelyssä esitellään eri energiamuotojen käyttöä ja historiaa. Voi ihailla roomalaisesta huvilasta (Santa Vitória do Ameixial, Estremoz) löydettyä mosaiikkia, joka esittää tuulenjumalaa (blogin aloituskuvassa), ja samalla pohtia tuulimyllyjä, vesivoiman valjastamista ja sitä, miten vuorovesiä on yritetty hyödyntää. Voi myös ihmetellä roomalaisia vesijohtoja, kuten tätä valtavaa pronssista liitoskohtaa (Monte de Ribeira, Redondo):

Tomarin kaupunki on kuuluisa mahtavasta temppeliherrojen linnasta. Linna on korkealla vuorella ja hallitsee kaupunkikuvaa. Sinne oli melkoinen kiipeäminen, mutta linna on raunioromanttinen unelma (kuten blogin otsikkokuvasta näkyy) ja näkymät ovat upeat, vaikka ampuma-aukosta katsoen:

Mutta ennen temppeliherroja seudulla pitivät valtaa maurit, ja ennen maureja visigootit, ja ennen visigootteja roomalaiset. Roomalaisten valloittamaa väestöä kutsutaan yleisnimellä keltibeerit.

Kaupungin nimi Tomar, ennen muodossa Thomar, on luultavasti keltibeeristä perua. Kaupungin joki Nabão on entiseltä nimeltä Rio Thomar, jonka taustalla on nimi Thamari. Joen läheltä kaivettiin 2004-2005 esiin keltibeerinen rakenne, jonka arkeologit ovat tulkinneet pyhäköksi. Paikalla on ollut lähteitä, joiden vedellä uskottiin olevan parantavia vaikutuksia. Roomalaisena aikana pyhäkköä rakennettiin uusiksi eräänlaiseksi terveyskylpyläksi, ja vielä keskiajallakin lähteet olivat edelleen käytössä. Rakenteet ovat kadulta katsottavissa, mutta pölyisen lasin alla, joten kuva ei ole kummoinen:

Roomalainen kaupunki oli nimeltään Sellium (esiintyy myös muodossa Seilium), ja se kasvoi ensimmäisellä vuosisadalla roomalaisen tien varteen. Tie yhdisti Olisipon (nyk. Lissabon) ja Bracaran (nyk. Braga) kaupungit. Tomarista on kaivettu esiin myös roomalainen forum, ja paikalle ollaan rakentamassa komeaa museota. Mutta jostakin syystä museohanke on keskeytynyt vuosikausiksi. Paikallisista uutisista luen, että puhutaan viivästyksistä, lisärahoituksesta, työntekijöiden sairaslomista, jne. Mutta mielikuvitus alkaa laukata Indiana Jonesin tyyliin: entäpä jos kaivauksissa onkin löytynyt jotakin, jota ei haluta päivänvaloon? Ehkä se temppeliherrojen kätketty aarre, josta on huhuttu vuosisatoja?

Paikallisessa museossa kerrotaan, että visigoottien aikana kaupunkimainen asutus katosi ja ihmiset asuivat hajallaan pienissä kylissä. Kylpylöiden ja forumin tilalle tuli kirkkoja. Paljon parjatut visigootit! 700-luvun alkupuolelta maurit toivat kastelujärjestelmiään ja rakensivat 800/900-luvulla linnan. Hieman epäselvästi museon esitteissä vihjataan, että joiden arvioiden mukaan linna oli ehkä samalla paikalla, jonne temppeliherrat rakensivat kuuluisan linnansa, kun olivat saaneet Tomarin seudun läänityksenä kuningas Afonso Henriquesiltä (v. 1147). Temppeliherrojen suurmestari oli Gualdin Pais (jonka hautakin on Tomarissa – olisiko temppeliherrojen aarre hänen haudassaan?). Pais antoi kylälle kaupunkioikeudet, ja siksi Tomarin kaupunki laskee perustamisensa vuoteen 1162.

Tomarin synagogasta mainitaan, että se on Portugalin vanhin säilynyt synagoga. Se rakennettiin 1400-luvun alkupuolella, kun Tomariin muutti huomattava määrä juutalaisia, käsityöläisiä ja kauppiaita, jotka pakenivat Kastiliassa alkaneita vainoja. Kuitenkin myös Portugalissa vuoden 1496 jälkeen alettiin vainota ja pakkokäännyttää juutalaisia ”uusiksi kristityiksi” (cristãos novos). Siksi tarkennuksena tietoon vanhimmasta säilyneestä synagogasta, että synagoga toimi seuraavien vuosisatojen aikana sekalaisesti varastona, vankilana ja kristillisenä luostarina. Vasta 1900-luvulla Samuel Schwarzin (1880-1953) aloitteesta synagoga restauroitiin ja avattiin museona. Nykyään synagoga on taas juutalaisen yhteisön käytössä, vieraillessamme museossa synagogassa oli menossa sapatin aamupalvelus. Kuvasta näkyy, että rakennus on reippaasti restauroitu, on vaikea sanoa mikä siinä on alkuperäistä:

Maaliskuun retki suuntautui Setúbaliin, noin 50 km Lissabonista etelään. Roomalaisten aikaan kaupunki tunnettiin nimellä Caetobriga (myös muodossa Cetobrica ja Caetobrix). Mutta ennen roomalaisia seudulla asui kelttejä, ja tietysti foinikialaisetkin ehtivät tänne. Setúbalin pienessä ja hieman vanhanaikaisessa museossa voi ihmetellä lähinnä roomalaista esineistöä, keramiikkaa ja piirtokirjoituksia, mutta myös varhaisempia löytöjä, esimerkiksi tätä 600-luvulle eaa. ajoitettua foinikialaista kirjoitusta ruukunsirpaleessa:

Roomalaisena aikana Setúbalin seudulla kerättiin suolaa ja säilöttiin kaloja. Ja tehtiin tietenkin garumia eli kalakastiketta. Setúbalin edustalla sijaitsevalla Troian niemimaalla on kaivettu jäänteitä roomalaisesta asutuksesta ja garum-altaista. Museossa on nähtävillä Setúbalin alueelta tehtyjä löytöjä, kuten tämä fragmentti seinämaalauksesta:

Museossa on antiikin esineistön lisäksi kiehtova kansatieteellinen kokoelma, värttinöistä ja kangaspuista auroihin ja viikatteisiin. Kalastusvälineistä ja veneistä selviää, mikä on ollut Setúbalin tärkein elinkeino roomalaisten jälkeenkin. Ennen turismin aikaa Setúbal oli kalasäilyketehtaiden keskittymä.

Museon kiehtovin esine on tämä perinteinen puimalauta. Museon selostuksessa kerrotaan, että se on jatkumoa roomalaisesta tribulum-puimalaudasta. Puiseen lautaan on kiinnitetty teräviä kivenkappaleita, ja sillä on erotettu jyvät viljankorsista. Blogin otsikkokuvassa on yksityiskohta puimalaudan pinnasta.

Tammikuun lopussa kävimme Lagosissa, siis Portugalin Lagosissa, Algarvessa, ei siis Nigerian pääkaupungissa. Lagos on tavattoman kaunis kaupunki, siellä on upeita rantoja ja mielenkiintoisia rakennuksia, ja siksi se on suosittu turistikohde. Meidän matkamme ei tosin ollut huvimatka. Koska tutkin ihmiskauppaa ihmiskunnan historiassa, halusin nähdä, millainen on paikka, jossa käytiin uuden ajan alun varhaisinta orjakauppaa.

Lagos sijaitsee aivan Portugalin lounaisnurkassa Atlantin rannalla. Sopivan sijainnin ansiosta Lagosin merenkulkijat kävivät kauppaa ja toivat 1400-luvulta lähtien Länsi-Afrikasta kultaa, pippuria ja ihmisiä. Orjia tuotiin Portugaliin, mutta myös muualle Eurooppaan. Orjakauppaa oli käyty aikaisemminkin, itse olen tutkinut ennen kaikkea antiikin, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan ihmiskauppaa Välimeren alueella. Orjuutta on ollut kaikkina aikoina ja kaikkialla. Orjakauppa ei hävinnyt mihinkään kristinuskon myötä. Sen sijaan alueet, joista ihmisiä ryöstettiin ja myytiin orjiksi ovat vaihdelleet. Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa Itä-Euroopan suomensukuiset ja slaavilaiset ihmiset olivat orjakaupan kohteina. Uuden ajan alussa eurooppalaiset kiinnostuivat Afrikasta, ja alkoivat kilpailla Afrikan orjamarkkinoista arabikauppiaiden kanssa.

Lagosissa on pieni museo Mercado de Escravos (”Orjamarkkinat”), joka toimii entisessä orjamarkkinarakennuksessa. Museossa orjakaupan historiaa esitellään asiakirjoin, kartoin, piirroksin ja maalauksin. Juuri Lagosissa pidettiin ensimmäinen suuri orjien huutokauppa 8. elokuuta 1443. Tapauksesta on kuuluisa kuvaus Gomes Eanes de Zuraran kronikassa, mainitaan museon esittelytekstissä. Tämän jälkeen laivat toivat lastia vuosittain Lagosiin. Museon orjamarkkinarakennus on 1600-luvulta.

Sitten nykyaikaa: tämä mustekala Lagosin satamassa on tehty tyhjistä muovipulloista:

Dosentti K. kävelee lissabonilaisessa puistossa nauttien vihreistä nurmikoista ja pinjoista. Mutta kesken kaiken hän näkee puiston kartan, jossa lukee anfiteatro – amfiteatteri, vaikka kartan piirroksen rakennelma on teatteri! Samoin dosentti K. iloitsee Monsanton ulkoilualueesta. Mutta kesken kaiken taas kyltti ja karttakin julistavat jostakin amfiteatterista, vaikka rakennelma on enemmänkin teatterin muotoinen.

Dosentti K. lukee suurella mielihyvällä erinomaista kirja-arvostelua uusimmasta Livius-käännöksestä. Mutta kesken kaiken silmään iskee kuvateksti ”Cartagenan kaupungin amfiteatteri Espanjassa”, ja kuvassa on selvästi teatteri.

Dosentti K. ajattelee, ettei tämä ole universumin, eikä edes ihmiskunnan, pahin ongelma, mutta hän alkaa ymmärtää Isaiah Gafnin, Jerusalemin heprealaisen yliopiston historian professorin, pakkomiellettä. Vuosikausia Gafni teki aloitteita, joissa hän vaati Mount Scopuksen kampuksella olevien kylttien ja karttojen korjaamisesta. Mount Scopuksella oleva rakennelma on teatterin, ei amfiteatterin muotoinen! Mutta turhaan, sillä samat virheelliset ’amfiteatterit’ olivat kylteissä ja kartoissa viime keväänä, Dosentti K. huomasi.

Mikä on teatteri ja mikä on amfiteatteri? Teatteri eli kreikaksi theatron on tämä:

Kun kaksi teatteria laitetaan vastakkain, saadaan amfiteatteri, näin:

Sana ’amfiteatteri’ ἀμφιθέατρον juuri viittaa siihen, että siinä on kaksi theatronia, ’molemmin puolin’ (kreikan amfi, ἀμφί ). Theatronissa katsomo on puoliympyrä, amfiteatterissa koko ympyrä tai useimmiten ovaali. Amfiteatteri oli roomalainen innovaatio. Kuuluisin amfiteatteri on Rooman Colosseum, mutta muita hyvin säilyneitä amfiteattereita on esimerkiksi Arlesissa (antiikin Arelate, kuva alla) ja Nîmesissä (antiikin Nemausus, otsikkokuva). Internetin hauilla selviää, että sanaa amfiteatteria käytetään nykyään suruttomasti, vaikka katsomo olisi puoliympyrän muotoinen. Niinpä Tervasaaressa on ”amfiteatteri”, samoin Kirsikkapuistossa. Dosentti K. puuskahtaa, että se on kyllä perhanan väärin! Kaikki kartat ja kyltit vaihtoon!