Tekijä: maijastina

Debate & Dialogue on nyt kirjoissa ja kansissa. Siinä se on, mutta ei tunnu paljon miltään. Kirjan tulemisen kanssa kestää yleensä liian kauan niin, että ajatukset on ehditty jo suunnata jonnekin muualle, kauas. Nyt on jo toiset kuviot mielessä.
Tuttu tunne kaikille gradun ja väitöskirjan ja muiden tuotteiden jättäneille on myös se, että tuota pökälettä ei kestä edes nähdä silmissään. Ajan mittaan tunne tasaantuu ja tuotteeseen voi suhtautua asiallisemmin. Lapsi on heitetty maailmalle, eikä se ole enää minun.

Eläimellinen meno ei viittaa tulevaan vappuun, vaan Ateneumin näyttelyyn Eläinten aika, jonka kävimme tänään katsastamassa. Näyttely on saanut paljon huomiota osakseen eikä syyttä suotta. Eläinten aika on sen verran massiivinen, että kaikkea ei ehdi edes vilkaista. Yleensä pidänkin enemmän pienistä näyttelyistä, joissa voi keskittyä kunnolla vain niihin muutamaan teokseen. Mutta Eläinten ajassa saattoi ihmetellä ihmisten suhdetta eläimiin monen vuosisadan ajalta.
Eniten pidin Kaarina Kaikkosen Kykeninkö lentämään – valtavasta sulasta, joka on rakennettu solmioista. Yhteen teokseen sai kävellä sisälle, nimittäin Kasvatuslaitokseen eläytymään miltä häkkieläimestä tuntuu. Nykykeskustelua seuraavalle ihmiselle se tuntui kyllä jo turhan osoittelevalta. En jaksa innostua liiasta saarnaamisesta, vaikka turkistarhaus ja häkkikanalat saisivat kadota maan päältä – mutta taidan kohta ruveta itse saarnaamaan 🙂
Kissaveistoksissa oli onnistuttu tavoittamaan kissojen kissamaisuus. Oli myös hauska bongata näyttelystä ne monet eri ilvekset veistoksina ja maalauksina. Lapsia varten oli rakennettu Satumetsä -tila, jossa sai istua suuressa linnunpesässä. Tämä oli Likan mielestä paras teos.

Tässä aiheessa ei ole mitään uutta. UPJ:sta on Blogistanisssakin kirjoitettu laajalti. Minulle on uutta se, että joudun projektin vetäjänä tekemään uupeejiit ryhmän tutkijoille. Se vasta on mutkikasta touhua.
Kaikki uupeejiin läpikäyneet – niin työntekijät kuin ns. esimiehet – tietävät, miten paljon aikaa siihen tuhrautuu. Olen selaillut sellaiset 50 sivua ohjeita, sompaillut UPJ-web-ohjelman kanssa, sotkenut tekemällä ylimääräisiä tehtävänkuvauksia ja laskelmoinut ryhmäläisille sopivan tehtävänkuvauksen ja tason, jotta saamme palkat ja annetut määrärahat täsmäämään.
Tätä puuhatessani olen kokenut suuren valaistumisen. Minulle on lopultakin selvinnyt, että minulla (ja muilla tutkijoilla ja opettajilla) on tarkoitus tässä universitaksessa (jos nyt ei sentään universumissa). Ei, kyse ei ole niistä kuuluisista kolmesta tehtävästä – tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tutkijat ja opettajat ja tietysti opiskelijat, me kaikki olemme yliopistossa hallintoa varten. Ilman meitä hallintokoneiston olemassaoloa olisi vaikea perustella 🙂
Sitten vakavammin: uupeejii-touhuilusta nauttivat palkansaajat. Tämän nurinan keskellä on syytä muistaa, että häpeällisen monet tutkijat ja taiteilijat putoavat palkkajärjestelmän ja sen sosiaaliturvan ulkopuolelle.

Sain vihdoin luettua Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, joka onkin minulla ollut työn alla aika pitkään. Hennisen, Lihin ja Marsalkan löysäilyä lukiessa jopa tällaiseen velvollisuudentuntoiseen ja ahkeraan ihmiseen leviää sunnuntai-iltapäivän saamattomuus. Eipä tässä mitään kiirettä mihinkään ja miksi mitään, varsinkaan tätä kirjaa, pitäisi saada loppuun …
Sivun 70 tienoilla meinasin väsähtää jätkien vetelyyteen (ja toisaalta kohellukseen). Monta osuvaa ihmis- ja kaupunkikuvausta olisi jäänyt lukematta, jos Pussikaljaromaanin olisi jättänyt kesken. Joskus kannattaa siis ponnistella 🙂
Yksi mehevimmistä on kohta, jossa Henninen, Lihi ja Marsalkka hengailevat kioskilla ja joku yrittäjä-äijä pyytää heitä töihin (!).

– Mä en kyllä tänään, Marsalkka sanoi.
– Se oli huomenna eikä tänään. Yks kerta, autatte yrittäjää mäessä. Sitä paitsi mä maksan ihan reilun palkan eikä siitä mitään veroja tarvii kuoria.
– En kyllä jaksa mäkään, Lihi sanoi.
– Joo ei kyllä tänä kesänä, Henninen sanoi ja rupesi venyttelemään. – Ei millään pahalla.
(Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani, Teos Helsinki 2004, s. 97)

Kohta alkaa pääsiäisloma. Siitä muistuu mieleeni, että kevätpäiväntasauksen aikoihin eli 15.-25. maaliskuuta vietettiin Rooman keisariaikana suuria juhlia Magna Mater -jumalattaren ja Attis-jumalan kunniaksi. Juhlinta, johon liittyi paastoamista ja kulkueita, huipentui Veren päivänä (Dies Sanguinis) ja Ilon juhlassa (Hilaria). Veren päivänä surtiin Attiksen kuolemaa, mutta seuraavana päivänä iloittiin hänen ylösnousemustaan.
Firmicus Maternus kuvaa suremisrituaalia seuraavasti:

“ … jumalankuva laitetaan sänkyyn makaamaan ja sitä valitetaan rytmisellä itkulaululla. Sitten, kun he saaneet kuvitteellisesta surustaan tarpeekseen, sisään tuodaan valo. Silloin pappi voitelee kaikkien valitusta laulaneiden suut. Pappi kuiskaa hiljaisella äänellä näin:

‘Iloitkaa, te mysteeriin vihityt: jumala on pelastunut;
myös me saamme pelastuksen kärsimyksistämme’.”

(Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1)

Kristityille kirjoittajille samankaltaisuudet kristillisten pitkäperjantain ja pääsiäisen kanssa olivat kiusallisia. Firmicus Maternus halusi selostaa edellä kuvatun rituaalin, ”jotta saastuneen ajattelun rikokset paljastuisivat” ja jotta kaikille olisi selvää, että kyse oli paholaismaisesta matkimisesta (Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1).
Magna Materin ja Attiksen kunniaksi vietetyt juhlallisuudet ärsyttivät myös Augustinusta. Hän halusi selittää samankaltaisuuden demonien juonella: pakanoiden menot olivat väärennnöksiä ja väännöksiä kristittyjen tosi rituaaleista. Pakanoiden rituaalit olivat vanhempia kuin kristittyjen ja silti väärennettyjä: tähän oli syynä se, että demonit tiesivät jo ennalta Kristuksen tulosta maailmaan ja halusivat matkia Kristusta johtaakseen ihmisiä harhaan (Augustinus, Tractatus in evangelium Iohannis 7.6).

Luin oivallisen tutkimuksen, Päivi Kososen Isokrateesta Augustinukseen: Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen. Ja tällainen on vielä julkaistu suomeksi!
Luotaukset omaan elämään eivät tosiaankaan ala Augustinuksen Tunnustuksista, vaan Augustinusta edeltää monenkirjava traditio. Kosonen käy läpi antiikin kirjallisuuden omaelämäkerralliset tuotokset oppineesti ja perusteellisesti, mutta jotenkin sulavasti ja sujuvasti. Hän ei tyydy käsittelemään tunnetuimpia tilityksiä, muistelmia ja itsekehuja (kuten Marcus Aureliuksen Itselleni, Caesarin Gallian sotaa ja Augustuksen Res gestae) vaan myös noita vähemmän tunnettuja (kuten Aelius Aristideen Hieroi logoi ja Libanioksen Elämää).
Kirjassa riittää paljon pohdittavaa antiikin ihmisen yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä, omaelämäkertojen totutuista kaavoista ja erilaisista kokeiluista, toden ja keksityn suhteesta (kun kirjoittaja vähän sepittelee ja kaunistelee ja puolustelee tekemisiään). Virkistävää on se, että Kosonen tarkastelee antiikin kirjallisuutta yleisesti kirjallisuustieteen vinkkelistä, eikä vain antiikintutkimuksen näkökulmiin rajoittuen (kuten itselleni liian usein tuppaa käymään …).
Antiikin omaelämäkerrallista kirjallisuutta on mielenkiintoista miettiä nykyisen minä-tekstien buumin aalloilla. Minkälaista blogia Marcus Aurelius olisi kirjoittanut? Tai mitä keisari Julianus olisi tilittänyt käänteistään?

Sallustius kirjoitti Catilinan salaliitossa (Coniuratio Catilinae 3), että historiankirjoittaminen on vaikeaa: siitä tämän blogin nimi. Nykytrendin mukaan asioita ei kuulemma saisi enää sanoa vaikeiksi, vaan ne ovat haasteellisia.
Kirjoittaminen on siis haasteellista – ja kustannustoiminta hidasta. Vuosi sitten aloitin tämän blogin ja silloin hihkuin riemusta, kun olin juuri lähettänyt kässärini kustantajalle. On odoteltu ja ihmetelty, vuosi. Vaan nyt ollaan vihdoinkin siinä vaiheessa, että oikovedokset lähtivät matkaan. Sinne menivät!
Mikä tekee kustannustoiminnan niin hitaaksi? Sillä aikaa kun tekstini on tupeksinut Tuhkaportissa, olen ehtinyt jo tehdä Ankanarvoisen kanssa kustannussopimuksen toisesta uudesta kirjasta. Nyt ei enää tarvitse kuin kirjoittaa se, mutta siinä vasta onkin haastetta!

Eilen illalla – kuten ehkä jotkut lukijoistakin huomasivat – omien kotisivujeni tilalle oli ilmestynyt jotain aivan muuta – joku kaupallinen linkkilista. Minulle tuli outo tunne, että joko minä itse tai maailma ympärilläni on tulossa hulluksi. Joku oli vienyt kotisivuni ja blogini – siis identiteettini. Kohta varmaan muuttuisin aasiksi tai joksikin ötökäksi.
Onneksi aamuun mennessä tilanne selvisi. Webbihotellipalvelun tarjoajalle oli sattunut jokin kämmäys, jonka se heti korjasi. Nyt sivut ovat taas omiani.

Katselin eilen Hakaniemessä SAK:n talon julkisivua peittävää valtavaa vaalimainosta, jossa pönöttää tukeva äijä ja jossa todetaan että eiväthän ne duunarit äänestä ja että äänestä nyt kuitenkin. Minä siitä miettimään, että tietysti siinä pönöttää joku SAK:n pomo itse – oman talonsa julkisivussa.
Niin SDP ja sen siiveke SAK kuin Kokoomus rakentavat vaalimainoksissaan jyrkkiä vastakkainasetteluja. Aivan kuin varmuuden vuoksi, että kannattajille ja satunnaisille äänestäjille ei jäisi epäselväksi, mikä on mikäkin puoli. Ilman rautalangasta väännettyä vastakkainasettelua kun mitään eroa on vaikea nähdä.
Ainakin minun on vaikea nähdä eroa yrityspomon ja ay-pomon habituksen ja tavoitteiden välillä. Molempia yhdistää yhteinen ideologia: ikuinen talouskasvu ja kulutus. Ay-liike haluaa lopulta samat asiat kuin yritysjohtajat: kaikille taulutelkkarit ja citymaasturit.
Pakko tehdä anakronistinen vertailu myöhäisantiikkiin: mitä vaikeampi ihmisten oli 300-luvulla tehdä eroa kristittyjen ja ns. pakanoiden välillä, sitä suurempi tarve oli silloisilla mielipidevaikuttajilla rakentaa vastakkainasetteluja. Että ihmiset varmasti olisivat erottaneet, kuka oli kukin ja millä puolella.

Huomenna alkaa luentosarja ”Uskonnot Rooman valtakunnassa” ja torstaina tekstikurssi ”Uskonnot Rooman valtakunnassa: latinankielisiä tekstejä”.
Tarkemmat tiedot ohjelmasta täältä.