Tekijä: maijastina

Kansallisoopperassa esitetään Händelin oopperaa Giulio Cesare in Egitto, joka kertoo Julius Caesarin seikkailuista Kleopatran kanssa. Teoksella on varsin väljästi jotakin tekemistä historiallisen Caesarin Egyptin-retken kanssa: olihan siellä Kleopatra, ja Pompeiukseltakin lähti pää, jne. Muuten libretisti ja säveltäjä ovat luovasti pistäneet omiaan.
Aikakaudet sekoittuvat mukavaksi sopaksi. Kyse on barokin ajan tulkinnasta antiikin Caesarista. Kansallisoopperan produktiossa on lisätty vielä viittauksia nykyaikaan ja Lähi-idän selkkauksiin. (Usein vähän turhankin osoittelevasti, katsoja saattaa jopa ymmärtää vähemmästäkin).
Kansallisoopperan tulkinnassa oli paljon kiinnostavia oivalluksia (mm. pelkällä valaistuksella luodaan sodan maisema). Mutta on aivan liikaa kaikkea, tehokeinoja ja näppäryyksiä (jopa Asterix ja Obelix vierailevat näyttämöllä). Nokkeluudet vievät huomiota musiikilta.

Vuonna 582 (Itä)-Rooman keisariksi nousi Mauricius (kreikkalaisittain Maurikios, 582–602), joka oli kunnostautunut sotapäälikkönä sodassa Persiaa vastaan. Mauricius joutui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin, eikä hänellä ei ollut maksaa sotilaille palkkoja. Talveksi 602 Traakiaan sijoitetut joukot alkoivat kapinoida ja nostivat keisariksi Fokas-nimisen upseerin.
Seurasi valtataistelu, jossa aktiivisena osapuolena olivat Fokaan kannattajat, Mauriciuksen poika Theodosius ja tämän appi Germanus sekä Konstantinopolin circuksen kilpa-ajojen kannattajaryhmät Siniset ja Vihreät. Circuksen kilpa-ajopuolueet olivat merkittävä poliittinen voima myöhäisantiikin Roomassa ja Konstantinopolissa.
Fokas joukkoineen asettui Konstantinopolin ulkopuolelle. Mauricius haki Vihreiden ja Sinisten suosiota järjestämällä kilpa-ajoja kaupungissa. Vihreiden ja Sinisten aktiivit vartioivat Konstantinopolin muureilla. Fokas kävi neuvotteluja Mauriciuksen pojan Theodosiuksen ja tämän apen Germanuksen kanssa. Kun Mauricius sai tietää vehkeilystä selkänsä takana, hän painosti Germanusta tekemään itsemurhan. Germanus kuitenkin pakeni ja asettui kannattajineen Hagia Sofiaan. Kansanjoukot kokoontuivat kirkon ulkopuolelle tukemaan Germanusta ja herjaamaan Mauriciusta. Vihreiden ja Sinisten kannattajat liittyivät kansanjoukkoihin, eikä keisarin auttanut muu kuin paeta. Jäljelle jääneet vallantavoittelijat olivat nyt Germanus ja Fokas.
Vihreät olivat vaa’ankieliasemassa ja valitsivat Fokaan keisariksi (602–610).

Seksiä ja väkivaltaa tihkuva kirja-arvosteluni julkaistiin tämän päivän Hesarissa. On tietysti aina syytä muistuttaa, että antiikki on muutakin …

Jean Rouaud’n romaaneissa minua miellyttää niiden melankolinen tunnelma, sateinen Ranska ja rönsyilevä tyyli. Rouaud kirjoittaa jotenkin pakottoman oloisesti, aivan kuin hän vain puhelisi mukavia (heittäen sitten väliin sulkuihin ironisia mutta ymmärtäväisiä välihuomautuksia), ja viljelee kaikenlaisia herkullisia yksityiskohtia ihmisten heikkouksista ja päähänpinttymistä.
Romaanit ovat kaiketi jollain tapaa omaelämäkerrallisia. Kunnian kentät (Les Champs d’honneur, 1990, suom. Annikki Suni) kertoo ennen kaikkea isovanhempien sukupolvesta, isoisästä, isoäidistä ja isotäti Mariesta. Kuuluisia miehiä (Des Hommes illustres, 1993, suom. Annikki Suni) on vanhempien ja erityisesti ennen aikojaan kuolleen isän muotokuva. Isovanhempien ja vanhempien elämä kuvastuu lapsen näkökulmasta aika merkillisenä maailmana. Kolmannessa romaanissa Maailma, likimain (Le Monde à peu près, 1996, suom. Erkki Jukarainen) ollaan jo kertojan omassa nuoruudessa.
En osaa päättää, mikä näistä kolmesta oli paras. Luin ensin Kuuluisia miehiä ja innostuin lukemaan lisää. Maailma, likimain on surkuhupaisa kuvaus tuskailuista nunnien pitämässä poikakoulussa ja toilailuista 1970-luvun alun opiskelijapiireissä. Ehkä sitten kumminkin Kunnian kentät. Ensin olen hykerrellyt vanhalle opettajaneiti Marielle:

Lahjomaton täti. Hänen mielestään kuulakärkikynä avasi rappion aikakauden, jolloin hylättäisiin varjoviivat ja hiusviivat. Täti pelkäsi pahoin että samalla menisivät partisiipin taivutukset ja aikaluokkien riippuvuudet, menisivät poikkeukset ja sirkumfleksiaksentit ja kaikki verbien pyörryttävät kauneusarvot, joita täti oli paukuttanut lorujen avulla. Kuulakärkikynä oli Troijan hevonen jonka vatsassa piileksivät kaikki Ilmestyskirjan ratsastajat, se oli lopullinen Baabelin sekoitus johon kieli ja maailma tuhoutuisivat. (Jean Rouaud, Kunnian kentät 1992, s. 81, suom. Annikki Suni).

Sitten kirjan loppua kohti Marie-tädin kuvaan tulee traagisempi valotus. Hän on menettänyt kaksi veljeään maailmansodan taisteluhautoihin.
Luulin lukevani romaanitrilogiaa. Nyt huomasinkin, että Rouaud’lta on ilmestynyt vielä kaksi romaania.

Huomenna vietetään loppiaista, joulun juhlakauden lopettajaisia. Kristillisessä kalenterissa loppiainen juhlistaa itämaan tietäjien vierailua Jeesus-lapsen luona.
Matteuksen evankeliumin 2. luvussa kerrotaan tästä vierailusta. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan vierailijoista termillä magoi. Antiikin aikana sanalla magos viitattiin aluksi persialaisen uskonnon pappiin ja sitten yhä useammin tietäjään, taikuriin, loitsijaan, velhoon, noitaan jne., useimmiten negatiivisessa merkityksessä. Molemmat merkitykset esiintyvät aina myöhäisantiikkiin saakka, mutta voittopuolisesti sana liitettiin noituuteen. Kreikan sana lainautui myös latinaan muodossa magus.
Varhaiskristillisille kirjoittajille kertomus Jeesuksen luona vierailevista maageista tuotti jonkin verran päänvaivaa ja erilaisia selityksiä. Esimerkiksi Origenes (n. 185-254) selitti, että Jeesuksen syntymä teki demonit voimattomiksi ja siten maagien tavanomaiset loitsut ja temput tehottomiksi. Selvittääkseen asian nämä sitten lähtivät seuraamaan jumalallista merkkiä ja löysivät Jeesuksen.
Samoin tarinassa esiintyvä tähtien tulkitseminen oli monille varhaiskristillisille kirjoittajille ongelmallinen. Useat arvovaltaiset kristityt tuomitsivat tähdistä ennustamisen kaiken muun ennustustoiminnan ohella. Klemens Aleksandrialainen (n. 150-n.215) kuitenkin kehaisee maageja, jotka ennustivat Jeesuksen syntymän ja saapuivat Juudeaan tähden johdattamina.
Raamatun käännöksissä puhutaan yleensä tietäjistä ja idän viisaista miehistä. Onko sanan magoi antiikin merkitys velhoina, loitsijoina ja taikureina niin kiusallinen, ettei sitä voida käyttää?
 
 

Vuoden viimeisenä päivänä sain päätökseen ison luku-urakan, Vilhelm Mobergin neliosaisen eepoksen Maastamuuttajat (1949-1959). Romaanisarja kertoo ruotsalaisista uudisasukkaista, jotka 1850-luvulla muuttivat Smoolannista Pohjois-Amerikkaan, alueelle, josta muodostui Minnesotan osavaltio.
Muistan lapsuudestani, että televisiossa näytettiin sarjaa Maastamuuttajat. Se oli ilmeisesti muokattu kahdesta Jan Troellin elokuvasta (1971 ja 1972). Sarjasta muistan hämärästi pelon ja liikutuksen hetkiä.
Romaanit olivat nyt vähintään yhtä vaikuttavia. Ensimmäisen osan (Utvandrarna) kuvaus nälästä ja pienen Annan kuolemasta oli riipaisevaa luettavaa. Samoin viimeisen osan (Sista brevet till Sverige) astrakaaniomenoiden kypsyminen ja Karl-Oskar Kristiinan tautivuoteella.
Ei Moberg pelkkä kurjuuden kuvaaja ole. Mukana on lämpöä ja ymmärtämystä ihmisten tyhmyydestä ja tietämättömyydestä huolimatta. Västergöhlin Ulrika sinnikkyydessään on suosikkini. Teossarja herätti pahennusta oman aikansa Ruotsissa kielenkäyttönsä ja roisin huumorinsa takia. Sittemmin Maastamuuttajat on vakiinnuttanut asemansa Ruotsin kansankodissa. Duvemålan Kristinalle ja Korpamoenin Karl Oskarille on pystytetty patsaskin.

Joulukuun 25. päivää juhlitaan nykyään Jeesuksen syntymäpäivänä. Varhaisen kristinuskon piirissä ei useampaan vuosisataan nähtävästi pahemmin mietitty  Jeesuksen syntymän ajankohtaa. (Hänen kuolemansa oli varhaisille kristityille paljon merkittävämpi asia).
Muutamat kristityt kirjoittajat 200-luvulla pohtivat Jeesuksen syntymän ajankohtaa ja sijoittivat sen varhaiskevääseen. Klemens Aleksandrialainen ehdotti toukokuun 20. päivää ja nimeltä tuntematon De pascha computus -teoksen kirjoittaja maaliskuun 28. päivää.
Joulukuun 25. päivä ilmestyy kuvioihin 300-luvulla. Ensimmäinen tunnettu maininta esiintyy vuoden 354 kalenterissa (nk. Chronographus anni CCCLIIII eli Filocaluksen kalenteri). Siinä esiintyvässä luettelossa todetaan: ”VIII kal. Ian. natus Christus in Betleem Iudeae” eli ”8. päivänä ennen Ianuarius-kuukauden Kalendae-päivää [=25.12] Kristus syntyi Betlehemissä Juudeassa”.
Tämän jälkeen tietoja joulukuun 25. päivästä Jeesuksen syntymäjuhlana alkaa esiintyä kristittyjen piispojen saarnoissa 380-luvulla.
Samaisessa vuoden 354 kalenterissa esiintyy myös toinen maininta joulukuun 25. päivän kohdalla: ”N[atalis] Invicti, c[ircenses] m[issus] XXX”. Kyse on Voittamattoman Auringon syntymäpäivästä, jota juhlistettiin 30 kilpa-ajolla.
On mielenkiintoista ja jännittävää, että 300-luvun puolivälissä joulukuun 25. päivä merkitsi monenlaisia asioita eri ihmisille: talvipäivän seisauksen aikaa (bruma), Voittamattoman Auringon syntymää, Jeesuksen syntymää, vanhaa roomalaista karnevaalia Saturnaliaa, kilpa-ajoja …
Vähintään yhtä kirjava määrä merkityksiä liittyy joulukuun 25. päivään nykyäänkin. Iloista juhlaa kaikille!
 

 
Olen lupautunut puhumaan huomenna Tampereen yliopiston Klassikkoklubilla aiheesta ”Magialla vyön alle – Magiasyytökset myöhäisantiikin kiistoissa”.
Esityksessäni pohdin erilaisia 300-luvun poliittisia ja kirkollisia kiistoja, joissa vastustaja leimattiin magian harjoittajaksi. Käsittelen esimerkiksi muutamia tapauksia, joissa kerettiläisiksi leimatut kristityt myös samastettiin noituuteen.
Pohdin myös termin ’magia’ käyttöä tutkimuksessa. Tietysti sanaa on käytettävä, kun selittää antiikin ihmisten käsityksiä. Muuten sanan ’magia’ voisi heivata roskikseen.

Halusin päivittää jo pölyttynyttä tietouttani suomalais-ugrilaisista kielistä ja lukaisin Johanna Laakson kirjan Karhunkieli. Pyyhkäisyjä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen (SKS 1999).
Karhunkielessä esitellään hyvin tiiviisti (130 sivussa!) perusasioita suomalais-ugrilaisten kielten historiasta. Laakson ote on varovainen ja järkevä. Kirjoittaja oikoo monenlaisia romanttisia väärinkäsityksiä, joita kielisukulaisuudesta on aikojen saatossa kummunnut. Esimerkiksi:
 

”Tässä siis suomalais-ugrilaisuuden koko kuva: kielten yhteinen alkuperä ja siihen palautuvat ominaisuudet. Mikään muu piirre, nenänmuoto tai DNA-jälki, runomitta, maailmankatsomus tai rakennustapa, ei ole osoitettavissa yleisesti ja ainoastaan suomalais-ugrilaiseksi” (s. 48).

Romanttiset käsitykset heimoveljeydestä ovat olleet osa suomalaisen identiteetin rakentamista. Laakso kuvaa, miten 1800-luvulla unkarilaiset etsivät itselleen suurta sukua. Joillekin unkarilaisille oppineille oli suuri pettymys, kun kielisukulaisuus suomen kielen kanssa jäljitettiin. Suomalaiset kun olivat unkarilaisten silmissä primitiivinen kansa, aikalaisen sanoin:

”joka ei koskaan ole tehnyt urhotöitä, vaan juonut koko elinaikansa hylkeenrasvaa, ja siinä koko hänen historiansa” (s. 108).

 

Olen viime aikoina etsiskellyt uusia tapoja kirjoittaa tutkimustani. Tämän takia päädyin lukemaan artikkelikokoelman Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen (toim. Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma, 2004).
Perinteisessä kirjoitustavassa tutkija yleensä häivyttää oman persoonansa tekstistä. Samoin usein tutkimisen (pitkä ja tuskainen) prosessi pysyy näkymättömissä. Tutkija kertojana -kokoelman artikkeleissa eri alojen tutkijat kirjoittavat oman itsensä näkyviin. Samalla nousee elävästi esiin myös tutkimuksen eteneminen (ja välillä sen paikallaan junnaaminenkin).
Suuri osa kirjoittajista on nykykulttuurin tutkijoita, joiden tutkimuskohteet ovat nyt eläviä ihmisiä. Koska omat tutkimuskohteeni ovat 1600 vuotta sitten eläneitä ihmisiä, itselleni koskettavin artikkeli oli Maarit Leskelä-Kärjen pohdinta omasta tutkimuksestaan. Leskelä-Kärjen tutkimuskohteet, Krohnin sisarukset (Helmi Krohn-Setälä, Aino Kallas ja Aune Krohn) tosin ovat melkein lähihistoriaa, 1900-luvun alusta.
Yhteistä ovat kumminkin Leskelä-Kärjen mietteet siitä, miten mennyttä ihmistä on ylipäätään mahdollista tavoittaa. Ja se, miten historiantutkija painii vierauden ja tuttuuden tunteiden kanssa tutkimiensa menneisyyden ihmisten parissa: ”Läheisyyden ja tuttuuden tunne saattaa aiheuttaa kriittisyyden puutetta ja vivahteisuuden huomiotta jättämistä. Vieraus taas ylikriittisyyttä ja ankaruutta” (s. 323).