Tekijä: maijastina

Huomenna vietetään loppiaista, joulun juhlakauden lopettajaisia. Kristillisessä kalenterissa loppiainen juhlistaa itämaan tietäjien vierailua Jeesus-lapsen luona.
Matteuksen evankeliumin 2. luvussa kerrotaan tästä vierailusta. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan vierailijoista termillä magoi. Antiikin aikana sanalla magos viitattiin aluksi persialaisen uskonnon pappiin ja sitten yhä useammin tietäjään, taikuriin, loitsijaan, velhoon, noitaan jne., useimmiten negatiivisessa merkityksessä. Molemmat merkitykset esiintyvät aina myöhäisantiikkiin saakka, mutta voittopuolisesti sana liitettiin noituuteen. Kreikan sana lainautui myös latinaan muodossa magus.
Varhaiskristillisille kirjoittajille kertomus Jeesuksen luona vierailevista maageista tuotti jonkin verran päänvaivaa ja erilaisia selityksiä. Esimerkiksi Origenes (n. 185-254) selitti, että Jeesuksen syntymä teki demonit voimattomiksi ja siten maagien tavanomaiset loitsut ja temput tehottomiksi. Selvittääkseen asian nämä sitten lähtivät seuraamaan jumalallista merkkiä ja löysivät Jeesuksen.
Samoin tarinassa esiintyvä tähtien tulkitseminen oli monille varhaiskristillisille kirjoittajille ongelmallinen. Useat arvovaltaiset kristityt tuomitsivat tähdistä ennustamisen kaiken muun ennustustoiminnan ohella. Klemens Aleksandrialainen (n. 150-n.215) kuitenkin kehaisee maageja, jotka ennustivat Jeesuksen syntymän ja saapuivat Juudeaan tähden johdattamina.
Raamatun käännöksissä puhutaan yleensä tietäjistä ja idän viisaista miehistä. Onko sanan magoi antiikin merkitys velhoina, loitsijoina ja taikureina niin kiusallinen, ettei sitä voida käyttää?
 
 

Vuoden viimeisenä päivänä sain päätökseen ison luku-urakan, Vilhelm Mobergin neliosaisen eepoksen Maastamuuttajat (1949-1959). Romaanisarja kertoo ruotsalaisista uudisasukkaista, jotka 1850-luvulla muuttivat Smoolannista Pohjois-Amerikkaan, alueelle, josta muodostui Minnesotan osavaltio.
Muistan lapsuudestani, että televisiossa näytettiin sarjaa Maastamuuttajat. Se oli ilmeisesti muokattu kahdesta Jan Troellin elokuvasta (1971 ja 1972). Sarjasta muistan hämärästi pelon ja liikutuksen hetkiä.
Romaanit olivat nyt vähintään yhtä vaikuttavia. Ensimmäisen osan (Utvandrarna) kuvaus nälästä ja pienen Annan kuolemasta oli riipaisevaa luettavaa. Samoin viimeisen osan (Sista brevet till Sverige) astrakaaniomenoiden kypsyminen ja Karl-Oskar Kristiinan tautivuoteella.
Ei Moberg pelkkä kurjuuden kuvaaja ole. Mukana on lämpöä ja ymmärtämystä ihmisten tyhmyydestä ja tietämättömyydestä huolimatta. Västergöhlin Ulrika sinnikkyydessään on suosikkini. Teossarja herätti pahennusta oman aikansa Ruotsissa kielenkäyttönsä ja roisin huumorinsa takia. Sittemmin Maastamuuttajat on vakiinnuttanut asemansa Ruotsin kansankodissa. Duvemålan Kristinalle ja Korpamoenin Karl Oskarille on pystytetty patsaskin.

Joulukuun 25. päivää juhlitaan nykyään Jeesuksen syntymäpäivänä. Varhaisen kristinuskon piirissä ei useampaan vuosisataan nähtävästi pahemmin mietitty  Jeesuksen syntymän ajankohtaa. (Hänen kuolemansa oli varhaisille kristityille paljon merkittävämpi asia).
Muutamat kristityt kirjoittajat 200-luvulla pohtivat Jeesuksen syntymän ajankohtaa ja sijoittivat sen varhaiskevääseen. Klemens Aleksandrialainen ehdotti toukokuun 20. päivää ja nimeltä tuntematon De pascha computus -teoksen kirjoittaja maaliskuun 28. päivää.
Joulukuun 25. päivä ilmestyy kuvioihin 300-luvulla. Ensimmäinen tunnettu maininta esiintyy vuoden 354 kalenterissa (nk. Chronographus anni CCCLIIII eli Filocaluksen kalenteri). Siinä esiintyvässä luettelossa todetaan: ”VIII kal. Ian. natus Christus in Betleem Iudeae” eli ”8. päivänä ennen Ianuarius-kuukauden Kalendae-päivää [=25.12] Kristus syntyi Betlehemissä Juudeassa”.
Tämän jälkeen tietoja joulukuun 25. päivästä Jeesuksen syntymäjuhlana alkaa esiintyä kristittyjen piispojen saarnoissa 380-luvulla.
Samaisessa vuoden 354 kalenterissa esiintyy myös toinen maininta joulukuun 25. päivän kohdalla: ”N[atalis] Invicti, c[ircenses] m[issus] XXX”. Kyse on Voittamattoman Auringon syntymäpäivästä, jota juhlistettiin 30 kilpa-ajolla.
On mielenkiintoista ja jännittävää, että 300-luvun puolivälissä joulukuun 25. päivä merkitsi monenlaisia asioita eri ihmisille: talvipäivän seisauksen aikaa (bruma), Voittamattoman Auringon syntymää, Jeesuksen syntymää, vanhaa roomalaista karnevaalia Saturnaliaa, kilpa-ajoja …
Vähintään yhtä kirjava määrä merkityksiä liittyy joulukuun 25. päivään nykyäänkin. Iloista juhlaa kaikille!
 

 
Olen lupautunut puhumaan huomenna Tampereen yliopiston Klassikkoklubilla aiheesta ”Magialla vyön alle – Magiasyytökset myöhäisantiikin kiistoissa”.
Esityksessäni pohdin erilaisia 300-luvun poliittisia ja kirkollisia kiistoja, joissa vastustaja leimattiin magian harjoittajaksi. Käsittelen esimerkiksi muutamia tapauksia, joissa kerettiläisiksi leimatut kristityt myös samastettiin noituuteen.
Pohdin myös termin ’magia’ käyttöä tutkimuksessa. Tietysti sanaa on käytettävä, kun selittää antiikin ihmisten käsityksiä. Muuten sanan ’magia’ voisi heivata roskikseen.

Halusin päivittää jo pölyttynyttä tietouttani suomalais-ugrilaisista kielistä ja lukaisin Johanna Laakson kirjan Karhunkieli. Pyyhkäisyjä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen (SKS 1999).
Karhunkielessä esitellään hyvin tiiviisti (130 sivussa!) perusasioita suomalais-ugrilaisten kielten historiasta. Laakson ote on varovainen ja järkevä. Kirjoittaja oikoo monenlaisia romanttisia väärinkäsityksiä, joita kielisukulaisuudesta on aikojen saatossa kummunnut. Esimerkiksi:
 

”Tässä siis suomalais-ugrilaisuuden koko kuva: kielten yhteinen alkuperä ja siihen palautuvat ominaisuudet. Mikään muu piirre, nenänmuoto tai DNA-jälki, runomitta, maailmankatsomus tai rakennustapa, ei ole osoitettavissa yleisesti ja ainoastaan suomalais-ugrilaiseksi” (s. 48).

Romanttiset käsitykset heimoveljeydestä ovat olleet osa suomalaisen identiteetin rakentamista. Laakso kuvaa, miten 1800-luvulla unkarilaiset etsivät itselleen suurta sukua. Joillekin unkarilaisille oppineille oli suuri pettymys, kun kielisukulaisuus suomen kielen kanssa jäljitettiin. Suomalaiset kun olivat unkarilaisten silmissä primitiivinen kansa, aikalaisen sanoin:

”joka ei koskaan ole tehnyt urhotöitä, vaan juonut koko elinaikansa hylkeenrasvaa, ja siinä koko hänen historiansa” (s. 108).

 

Olen viime aikoina etsiskellyt uusia tapoja kirjoittaa tutkimustani. Tämän takia päädyin lukemaan artikkelikokoelman Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen (toim. Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma, 2004).
Perinteisessä kirjoitustavassa tutkija yleensä häivyttää oman persoonansa tekstistä. Samoin usein tutkimisen (pitkä ja tuskainen) prosessi pysyy näkymättömissä. Tutkija kertojana -kokoelman artikkeleissa eri alojen tutkijat kirjoittavat oman itsensä näkyviin. Samalla nousee elävästi esiin myös tutkimuksen eteneminen (ja välillä sen paikallaan junnaaminenkin).
Suuri osa kirjoittajista on nykykulttuurin tutkijoita, joiden tutkimuskohteet ovat nyt eläviä ihmisiä. Koska omat tutkimuskohteeni ovat 1600 vuotta sitten eläneitä ihmisiä, itselleni koskettavin artikkeli oli Maarit Leskelä-Kärjen pohdinta omasta tutkimuksestaan. Leskelä-Kärjen tutkimuskohteet, Krohnin sisarukset (Helmi Krohn-Setälä, Aino Kallas ja Aune Krohn) tosin ovat melkein lähihistoriaa, 1900-luvun alusta.
Yhteistä ovat kumminkin Leskelä-Kärjen mietteet siitä, miten mennyttä ihmistä on ylipäätään mahdollista tavoittaa. Ja se, miten historiantutkija painii vierauden ja tuttuuden tunteiden kanssa tutkimiensa menneisyyden ihmisten parissa: ”Läheisyyden ja tuttuuden tunne saattaa aiheuttaa kriittisyyden puutetta ja vivahteisuuden huomiotta jättämistä. Vieraus taas ylikriittisyyttä ja ankaruutta” (s. 323).
 

Another eagerly waited volume, Politiche religiose nel mondo antico e tardoantico: Poteri e indirizzi, forme del controllo, idee e prassi di tolleranza just came out. It has been edited by Giovanni A. Cecconi and Chantal Gabrielli and published by Edipuglia, in the series Munera.
The articles (in Italian, French and English) deal with religion, politics and toleration from the Classical Greece until Late Antiquity.
My contribution is on the Constantinopolitan philosopher and rhetorician Themistius and his ideas of the religious policies of the contemporary emperors. It is titled as ”Rhetoric and Realities: Themistius and the Changing Tides in Imperial Religious Policies in the Fourth Century”.
 

Marguerite Yourcenar (1903-1987) tunnetaan erityisesti romaanistaan Hadrianuksen muistelmat (1951, suomennos 1984). Nyt Yourcenarilta on suomennettu proosarunoteos Tulet (suom. Jussi Lehtonen, Teos 2011). Feux on Yourcenarin nuoruudentyö vuodelta 1936, ja  aikamoinen nuoruuden vuolas vuodatus se onkin.
Tulissa maalataan voimallisia muotokuvia kreikkalaisen mytologian hahmoista kuten Akhilleuksesta, Patrokloksesta, Antigonesta ja Faidrasta. Mukana proosaruno myös kristillisen mytologian hahmosta Maria Magdaleenasta. Ja on vielä kuva runoilija Sapfosta.
Yourcenar sekoittaa vaikuttavalla tavalla antiikin ja oman aikansa maailman tunnelmia. Sapfo seikkailee 1930-luvun Ateenassa. Troijan sodan soturit taistelevat jossakin ensimmäisen maailmansodan kentillä. Tämä sekoittaminen tuo tehokkaasti esiin myyttien ajattomuuden. Samaan tapaan antiikkia ja modernia on yhdistänyt Christoph Ransmayr romaanissaan Matka lopun maailmaan (Die letzte Welt 1988, suom. 1989).

Kirjamessuilla norkoilu viikonloppuna osoittautui tulokselliseksi (tai tuhoisaksi, näkökulman mukaan). Antikvariaattiosastolla Hagelstam myi Eddan jumalrunoja 40 eurolla. Onneksi jatkoin eteenpäin. Jossakin messualueen reunoilla Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen pöydältä saman opuksen sai seitsemällä eurolla.
Messuilla jaettiin myös Historia-lehden ilmaiskappaleita. Lokakuun numerossa on monipuolisesti yleistajuisia artikkeleita historian eri aloilta, mm. perunan kulttuurihistoriasta, Tammisaaren vankileiristä ja tutkimusmatkailija Nordenskiöldistä. Painopiste on uudemmassa historiassa, mutta mukana on jopa keskiajan tutkija Susanna Niirasen artikkeli trubaduureista.
Lehdestä on siis paljon iloa historian harrastajille, miksei myös ammattilaisillekin, jotka haluavat lukea muustakin omasta erikoisalastaan. Antiikin historian tutkijaa hiukan huvittaa se, että mukaan on saatu se pakollinen juttu Colosseumista.
Lukiessani ”Historian peili”-palstan pikkujuttua yleisen oppivelvollisuuden historiasta kyllä vähän hätkähdin. Jutussa kun todetaan: ”Yleissivistys on auttanut maailman kansoja elämään terveemmin ja pääsemään paimentolaisten tasolta sivistyskansoiksi” (s. 7). Löyhähdys jostakin menneiltä vuosikymmeniltä.

The Helsinki Collegium for Advanced Studies celebrated its 10th anniversary last week at the University of Helsinki. As a part of celebrations, fellows had five-minute ”teach-ins” – sort of trailers of their work. Mine was called ”Outsiders and Human Rights – The Heritage of Late Antiquity”. All this was set in five minutes:
”I have included the term ‘human rights’ into my title in order to keep you awake. Human rights today are usually understood in the line with Universal Declaration of Human Rights announced by the United Nations in 1948.
’Human rights’ in Greco-Roman Antiquity might sound anachronistic. Nonetheless, these issues were discussed in many different ways that are not entirely unfamiliar to us. There were many sorts of outsiders, or ‘others’, in the Roman world, for instance, ‘barbarians’, slaves, women, just to mention a few, whose rights and lack of rights were discussed. In my research project, I focus on religious outsiders, or religious dissenters, in the late Roman Empire.
Late Antiquity is the period from 300 to 600. My focus is in the Late Roman Empire from the fourth to the fifth centuries that is an important period of change, Christianization and transmigrations. Religious dissenters were those groups that fell outside the ‘mainstream’ Christianity, such as ‘pagans’, ‘heretics’ and Jews. On the one hand, I study the rhetoric of power regarding these groups, and on the other hand, I wish to grasp the changing conditions of these groups. I ask how religious outsiders were treated in the world of rhetoric and in daily life.
The most important mode of discussing human rights was defining the confines of being Roman. Being Roman – a proper Roman citizen, loyal Roman subject – for its part was connected with the correct performance of religion. Defining Romanness in religious terms became a fundamental part of political debate from the early third century onwards.
I maintain that this line of delineating a proper Roman in terms of religion continued in the course of the Christianization of the Empire. The criteria for being a good Roman were changed but the principle persisted. Now a Roman was redefined as being a Christian and, moreover, the right kind of Christian. Practising other devotions than the Christian mainstream version was argued to be one of the gravest transgressions against the state and the emperor, and in some texts even as falling outside civilized – Christian and Roman – society.
In the imperial legislation, religious dissidents were gradually deprived of their rights as Roman subjects, such as their rights to make economic transactions and serve in administrative and military offices. Just one example: an imperial decree in 391 announced that a noble person who deviated from Christianity and lapsed into ‘pagan’ sacrifices should lose his status and be eternally disgraced. Then it was declared: “For what could these have in common with humans – these who in their gruesome and beastly minds, hating the respect of the community, withdraw from the company of humans?”
Now, what all this means in practice, in the actual circumstances of daily life? This is what I wish to find out, going behind the declarations of emperors, bishops and church councils. It seems that the enforcement of harsh-sounding legislation was not always particularly efficient. Nonetheless, it is worth asking to what extent words (rhetoric of power, hate speech) influenced the human relations in every-day life.
So, what’s the use of studying all this? Who cares what happened some 1600 years ago? Studying the heritage of Late Antiquity in good and in bad, we try to understand how people in the distant past struggled with similar issues concerning human rights. It is impossible to understand modern conceptions, stereotypes, attitudes and even institutions without understanding the heritage of the past. These conceptions and institutions are historically construed, and therefore, the historical perspective is needed.”