Tekijä: maijastina

Maaliskuun 30. päivänä käytiin Milviuksen sillan taistelu. Tällä kertaa ei ole kuitenkaan kyse keisari Konstantinuksen joukkojen yhteenotosta keisari Maxentiuksen joukkojen kanssa, vaan eräs toinen, pari sataa myöhemmin käyty taistelu.
Tämä Milviuksen sillan taistelu oli Rooman kaupungin piirityksen päättänyt yhteenotto vuonna 538. Itä-Rooman keisari Justinianus halusi valloittaa takaisin vanhan Rooman valtakunnan alueet Italiassa. Siispä vuonna 535 keisari lähetti sotapäällikkönsä Belisariuksen joukkoineen ensin Sisiliaan, josta ne etenivät Italiaan. Italiaan oli vakiintunut itägoottien kuningasvalta. Seurasi monivaiheinen sota, josta historiankirjoittaja Prokopios kertoo teoksessaan Goottisota.
Belisariuksen joukot saivat Rooman kaupungin haltuunsa, mutta gootit palasivat piirittämään kaupunkia. Piiritys kesti yli vuoden. Gootit pitivät hallussaan Rooman satamaa, joten kaupungin ruokahuolto vaikeutui. Roomassa vallitsi nälänhätä, ja pian riehuivat kulkutaudit. Keväällä 358 kuitenkin saapuivat kauan odotetut apuvoimat Konstantinopolista Napoliin. Gootit, jotka olivat yhtä lailla tautien ja nälän heikentämiä, suostuivat aselepoon. Pian taistelut puhkesivat kuitenkin uudestaan. Gootit joutuivat vetäytymään, ja Roomasta perääntyessään he yrittivät ylittää Tiber-joen Milviuksen sillan kohdalla. Belisariuksen joukot kiirehtivät paikalle ja saattoivat goottien joukot sekasortoon ja pakenemaan.

Lisää väitöksiä latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden oppiaineessa. Seppo Heikkinen väittelee huomenna Beda Venerabiliksen runomittaopista, otsikolla The Christianisation of Latin Metre : A Study of Bede’s De arte metrica.
Beda Venerabilis eli 700-luvulla, ja hänen tärkein teoksensa oli Historia ecclesiastica gentis anglorum eli anglien (tai Englannin) kansan kirkkohistoria, jolla oli suuri vaikutus Englannin historiankirjoitukseen.
Onnea väitökseen!

Tämä ei ole on line-blogaus, koska talvilomasta Kyproksella on jo monta viikkoa. Lomailussa klassisella maaperällä on omat riskinsä, sillä sitä helposti kallistuu työn puolelle. Näin kävi, ja raahasin perheeni Nea Pafokselle katsomaan myöhäisantiikkisia mosaiikkeja (ja muutamaan museoon …).
Nea Pafoksen arkeologinen alue on Unescon maailmanperintölistalla. Alueen helmiä ovat tietysti Dionysoksen talo, Aionin talo ja Theseuksen talo hyvin säilyneine mosaiikkeineen. Dionysoksen talo oli valitettavasti suljettu, mutta Aionin talon mosaiikkeja (300-luvun puoliväli) pääsi ihailemaan.
Aionin talon mosaiikeissa esitetään kohtauksia Dionysos-jumalan mytologiasta. Yhdessä kohtauksessa Dionysos-lapsi istuu Hermes-jumalan sylissä ja ympärillä häärii nymfejä, joiden on määrä huolehtia lapsesta, ja muita jumaluuksia (mm. Nektar ja Ambrosia), joiden nimet ovat kirjoitettu hahmojen yläpuolelle. Toinen kohtaus kuvaa Dionysoksen voittokulkua läpi maailman.
Yhdessä mosaiikissa esitetään kreikkalaisesta mytologiasta kuuluisa soittokilpailu Apollon-jumalan ja Marsyas-satyyrin välillä. Tunnetusti Marsyas hävisi kilpailun, ja rangaistukseksi jumalan uhmaamisesta hänet nyljettiin elävältä.
Aionin talon mosaiikeista on esitetty mielenkiintoisia tulkintoja. On arveltu, että mosaiikeissa ilmennetään kuvallisin keinoin uutta helleenistä (pakanallista) teologiaa, jossa Dionysos esiintyy Vapahtajana (esim. Daszewski, Dionysos der Erlöser, 1985). Vastaavalla tavalla Dionysos esiintyy Pelastajana myös myöhäisantiikkisessa runoudessa. On mahdollista, että 300-luvulla kreikkalais-roomalaiset uskonnot omaksuivat piirteitä kristinuskosta, samaan tapaan kuin kristinusko oli aikaisemmin ammentanut vaikutteita  mysteeriuskonnoista (ks. esim. Bowersock, Hellenism in Late Antiquity, 1990).

Pikaista aamuisen Hesarin vilkuilua: kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi kulttuurisivuilla mm. artikkeli naisten elämän muuttumisesta ajan saatossa. Sitten Ihmiset-sivuilla huomasin Hongiston kolumnin ”Miesten raskauskilot”.
Ahaa, jotakin naistenpäivään liittyvää tämäkin? mietiskelin. Hongisto viittaa tutkijoiden tekemään ’ihrabarometriin’, jonka mukaan perheissä raskauden jälkeen kertyvistä kiloista puolet päätyykin pienten lasten isille. Tämä on tietysti tärkeä terveydellinen ongelma.
Mutta mielenkiintoista on se, miten kolumnisti käsittelee pienten lasten isien lisäkiloja ympäristöhaittana ja ’hyvältä näyttämisen’ kysymyksenä. Juttunsa lopussa hän vetoaa miehiin ’katukuvan siistimiseksi’. Hän viittaa isien ’sukupuolierityiseen velvollisuuteen’, joka hän mainitsee bodaamiseksi.
Hmm. Jos vastaavanlainen kirjoitus kohdistettaisiin naisiin, hyvältä näyttäminen, katukuvan siistiminen ja sukupuolierityiset velvollisuudet kuulostaisivat aikamoiselta audi-miehen herjanheitolta. Olen feministi, joka kavahtaa tuonkaltaista herjailua molemmin päin.
 

Tuoreita pohdintojani on luettavana Suomen Akatemian verkkolehden blogissa

Mary Beard kirjoittaa klassisten kielten tulevaisuudesta otsikolla “Do the Classics Have a Future?”. New York Review of Booksissa ilmestynyt pitkä artikkeli on riemastuttavaa luettavaa, varsinkin näin klassikolle.
Beardin puheenvuoro liittyy erityisesti Iso-Britanniassa käytyyn keskusteluun latinan ja kreikan jatkuvasti heikentyvästä asemasta maan kouluissa ja yliopistoissa ja yleensäkin kulttuurielämässä. Klassisilla kielillä on ollut varsinkin Iso-Britanniassa melkoinen painolasti. Latinan taito toimi pitkään jonkinlaisena luokkaetuoikeuksien portinvartijana (”for generations the gatekeeper of rigid class privilege and social exclusivity”).
Beard toteaa, että klassisten kielten laskusuunnasta on purnattu jo kauan, esimerkkinä hän siteeraa erään Cambridgen latinistin valitusta vuodelta 1902 ja Thomas Jeffersonin marinaa vuodelta 1782. Beard jopa päätyy siihen, että menetyksen ja kaipauksen ilmaukset ja nostalgia ovat olennainen osa klassisten kielten opiskelua ja tutkimusta. Näin jo renessanssihumanistien aikaan. Kaunopuheisesti ilmaistuna, klassikkojen osana on

that sense of imminent loss, the terrifying fragility of our connections with distant antiquity (always in danger of rupture), the fear of the barbarians at the gates and that we are simply not up to the preservation of what we value.

Beard kirjoittaa dialogista antiikin kulttuurista kiinnostuneiden kanssa. Jotta dialogi ei olisi ’sekavaa ja mieletöntä Baabelia’, antiikin ihmisten kirjoitusten ja aineellisten jäänteiden elävöittämisessä tarvitaan antiikin maailman ja kielten tuntemusta. Hän kuitenkin korostaa, ettei kaikkien tarvitse opetella latinaa ja kreikkaa. Kulttuurin ymmärtäminen on yhteistyöhön perustuvaa, sosiaalista toimintaa. Beard vetoaakin yhteispeliin klassisten kielten tuntijoiden kanssa.

Kansallisoopperassa esitetään Händelin oopperaa Giulio Cesare in Egitto, joka kertoo Julius Caesarin seikkailuista Kleopatran kanssa. Teoksella on varsin väljästi jotakin tekemistä historiallisen Caesarin Egyptin-retken kanssa: olihan siellä Kleopatra, ja Pompeiukseltakin lähti pää, jne. Muuten libretisti ja säveltäjä ovat luovasti pistäneet omiaan.
Aikakaudet sekoittuvat mukavaksi sopaksi. Kyse on barokin ajan tulkinnasta antiikin Caesarista. Kansallisoopperan produktiossa on lisätty vielä viittauksia nykyaikaan ja Lähi-idän selkkauksiin. (Usein vähän turhankin osoittelevasti, katsoja saattaa jopa ymmärtää vähemmästäkin).
Kansallisoopperan tulkinnassa oli paljon kiinnostavia oivalluksia (mm. pelkällä valaistuksella luodaan sodan maisema). Mutta on aivan liikaa kaikkea, tehokeinoja ja näppäryyksiä (jopa Asterix ja Obelix vierailevat näyttämöllä). Nokkeluudet vievät huomiota musiikilta.

Vuonna 582 (Itä)-Rooman keisariksi nousi Mauricius (kreikkalaisittain Maurikios, 582–602), joka oli kunnostautunut sotapäälikkönä sodassa Persiaa vastaan. Mauricius joutui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin, eikä hänellä ei ollut maksaa sotilaille palkkoja. Talveksi 602 Traakiaan sijoitetut joukot alkoivat kapinoida ja nostivat keisariksi Fokas-nimisen upseerin.
Seurasi valtataistelu, jossa aktiivisena osapuolena olivat Fokaan kannattajat, Mauriciuksen poika Theodosius ja tämän appi Germanus sekä Konstantinopolin circuksen kilpa-ajojen kannattajaryhmät Siniset ja Vihreät. Circuksen kilpa-ajopuolueet olivat merkittävä poliittinen voima myöhäisantiikin Roomassa ja Konstantinopolissa.
Fokas joukkoineen asettui Konstantinopolin ulkopuolelle. Mauricius haki Vihreiden ja Sinisten suosiota järjestämällä kilpa-ajoja kaupungissa. Vihreiden ja Sinisten aktiivit vartioivat Konstantinopolin muureilla. Fokas kävi neuvotteluja Mauriciuksen pojan Theodosiuksen ja tämän apen Germanuksen kanssa. Kun Mauricius sai tietää vehkeilystä selkänsä takana, hän painosti Germanusta tekemään itsemurhan. Germanus kuitenkin pakeni ja asettui kannattajineen Hagia Sofiaan. Kansanjoukot kokoontuivat kirkon ulkopuolelle tukemaan Germanusta ja herjaamaan Mauriciusta. Vihreiden ja Sinisten kannattajat liittyivät kansanjoukkoihin, eikä keisarin auttanut muu kuin paeta. Jäljelle jääneet vallantavoittelijat olivat nyt Germanus ja Fokas.
Vihreät olivat vaa’ankieliasemassa ja valitsivat Fokaan keisariksi (602–610).

Seksiä ja väkivaltaa tihkuva kirja-arvosteluni julkaistiin tämän päivän Hesarissa. On tietysti aina syytä muistuttaa, että antiikki on muutakin …

Jean Rouaud’n romaaneissa minua miellyttää niiden melankolinen tunnelma, sateinen Ranska ja rönsyilevä tyyli. Rouaud kirjoittaa jotenkin pakottoman oloisesti, aivan kuin hän vain puhelisi mukavia (heittäen sitten väliin sulkuihin ironisia mutta ymmärtäväisiä välihuomautuksia), ja viljelee kaikenlaisia herkullisia yksityiskohtia ihmisten heikkouksista ja päähänpinttymistä.
Romaanit ovat kaiketi jollain tapaa omaelämäkerrallisia. Kunnian kentät (Les Champs d’honneur, 1990, suom. Annikki Suni) kertoo ennen kaikkea isovanhempien sukupolvesta, isoisästä, isoäidistä ja isotäti Mariesta. Kuuluisia miehiä (Des Hommes illustres, 1993, suom. Annikki Suni) on vanhempien ja erityisesti ennen aikojaan kuolleen isän muotokuva. Isovanhempien ja vanhempien elämä kuvastuu lapsen näkökulmasta aika merkillisenä maailmana. Kolmannessa romaanissa Maailma, likimain (Le Monde à peu près, 1996, suom. Erkki Jukarainen) ollaan jo kertojan omassa nuoruudessa.
En osaa päättää, mikä näistä kolmesta oli paras. Luin ensin Kuuluisia miehiä ja innostuin lukemaan lisää. Maailma, likimain on surkuhupaisa kuvaus tuskailuista nunnien pitämässä poikakoulussa ja toilailuista 1970-luvun alun opiskelijapiireissä. Ehkä sitten kumminkin Kunnian kentät. Ensin olen hykerrellyt vanhalle opettajaneiti Marielle:

Lahjomaton täti. Hänen mielestään kuulakärkikynä avasi rappion aikakauden, jolloin hylättäisiin varjoviivat ja hiusviivat. Täti pelkäsi pahoin että samalla menisivät partisiipin taivutukset ja aikaluokkien riippuvuudet, menisivät poikkeukset ja sirkumfleksiaksentit ja kaikki verbien pyörryttävät kauneusarvot, joita täti oli paukuttanut lorujen avulla. Kuulakärkikynä oli Troijan hevonen jonka vatsassa piileksivät kaikki Ilmestyskirjan ratsastajat, se oli lopullinen Baabelin sekoitus johon kieli ja maailma tuhoutuisivat. (Jean Rouaud, Kunnian kentät 1992, s. 81, suom. Annikki Suni).

Sitten kirjan loppua kohti Marie-tädin kuvaan tulee traagisempi valotus. Hän on menettänyt kaksi veljeään maailmansodan taisteluhautoihin.
Luulin lukevani romaanitrilogiaa. Nyt huomasinkin, että Rouaud’lta on ilmestynyt vielä kaksi romaania.