Tekijä: maijastina

Viime viikon konferenssin viriketulvaa sulatellessa menee varmasti pitkään. Samoin oman aikansa ottavat käynnit Erfurtin museoissa ja kirkoissa.
Erfurt on ottanut tietysti kaiken irti Martti Lutherista, joka opiskeli Erfurtin yliopistossa ja sittemmin oli munkkina Erfurtin augustinolaisluostarissa. Opastetulla kierroksella Augustinerklosterissa meille esiteltiin ”Lutherin munkkikammiota”.
 
 
Kaupunginmuseossa on myös oma hyvin taustoitettu Luther-osionsa, jossa tuotiin esiin myös se, miten Lutheriakin mytologisoidaan ja tuotteistetaan; siellä sai mm. ihailla näitä Luther-sukkia. Anger-museossa on erinomainen näyttely ”Kontroverse & Kompromiss”, jossa kerrotaan Erfurtin katolisten ja protestanttien yhteiselosta. Näyttelyssä on mm. Lutherin kirjoituksista julkaistu nide, jonka nimiölehdessä on ollut kirjoittajan kuva, mutta kuva on maalattu piiloon. (Syytä ei aivan varmasti tiedetä, mutta kyseessä on voinut olla sensuuri, eräänlainen damnatio memoriae, muiston tuhoaminen).
Erfurtin surullisiin vaiheisiin kuuluvat toistuvat juutalaisvainot, niin keskiajalla kuin 1900-luvulla. Vanha, välillä ravintolana ja tanssisalina käytetty synagoga on 2000-luvulla restauroitu museoksi. Museossa voi myös ihailla vuonna 1998 alueen kaivauksissa löytynyttä ”Erfurtin aarretta”, jonka vaikuttavin esine on juutalainen vihkisormus. Vihkisormuksessa on kaksi yhteenliitettyä kättä ja siinä lukee ”Masel tov” (”Paljon onnea”).
Juutalaisvainoista 1900-luvulla  synagogamuseo ja kaupunginmuseo kertovat velvollisuudentuntoisesti. Erfurtin teollisuus toimitti krematorioita ja kaasukammioita lähellä sijaitsevalle Buchwaldin keskitysleirille.
 
 
Samoin Erfurtin museot tekevät tiliä DDR-menneisyyden kanssa, kuten vierailu Erinnerungsort Andreasstrasse -museossa osoittaa. Tämä ”muistamispaikka” on Stasin entinen toimipiste. Yläkerrassa esitellään sellejä ja erityssellejä, joissa poliittisia vankeja kuulusteltiin. Vähällä piti, ettei vierailija itse joutunut paniikin valtaan. Muissa kerroksissa voi tutustua DDR:n historiaan ja arkeen ja ihmetellä Stasin salakuuntelulaitteita ja muita urkintavälineitä. Mieleen muistuu yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista, Das Leben der Anderen (Muiden elämä). Näyttelyiden jälkeen sai kirjoittaa ajatuksiaan ja muistojaan seinään. Yksi vierailijoista on tiivistänyt minunkin toiveeni: ”Ei koskaan uudestaan!”

IAHR-konferenssin yhteydessä järjestettiin osallistujille ekskursioita, vaihtoehtoina retki Eisenachiin Lutherin jalanjäljillä ja käynti Weimarissa runoilijoiden merkeissä.
Minun ’pyhiinvaellukseni’ suuntautui Weimariin. Ohjelmaan kuului kaupungin esittelyä ja käynti museoksi muutetussa Goethen kotitalossa. Koko kaupunki pursui Goetheä. Mainio oppaamme oli onneksi sopivan kriittinen Weimarin isoa poikaa kohtaan ja nosti esiin myös muita runoilijoita. Goethe-museossa oli Goetheä edestä ja takaa, istumassa ja seisomassa, kotitalossa saattoi ihailla työhuonetta ja vaunutalliakin.
Tässä mm. Goethen saappaat.
 
 

 

 
 
 
 
Tässä Goethestä eri aikoina tehtyjä pystejä.
 
 
 
 
 
Museokauppa on hyvin varustettu. Goethe on tuotteistettu juomalaseja, hilloja, sinappeja ja keittokirjoja myöten. Myönnän, että sorruin muutamiin hassuihin ostoksiin (museokaupat ovat heikkouteni), en kuitenkaan näihin piparkakkumuotteihin (kuvassa). Itselleni yritän selittää, että teen tämän kaiken ironisesti.
Mutta kaikkiaan kaupungin Goethe-hömpötys alkoi hermostuttaa. Runoilija, joka muistuttaa ihmisen olemisesta: ”Warte nur, balde / Ruhest du auch” (Odota vain, kohta, rauhoitut itsekin), on keskellä mitä suurinta levottomuutta ja suurmiespaatosta. Onneksi museon seinillä oli myös runoja muistuttamassa, että lopulta ja oikeasti pitäisi olla lukemassa kirjoja. Tässä on runo, josta minun runojen lukemiseni joskus aikoja sitten alkoi:

 
 

Next week I will take part in the huge international conference on History of Religion in Erfurt – with some 1300 other participants … The conference is organised by IAHR (International Association for the History of Religions). This means that the variety of research papers range from Antiquity to modernity. Antiquity is well presented, there will be many panels on Greco-Roman and Christian stuff going on at the same time.
I will give my paper in the panel ”Defining religious minorities in a pre-global world (Antiquity and Late Antiquity)” which has been convened by Alessandro Saggioro (Sapienza Università di Roma) and Mar Marcos (Universidad de Cantabria):

Santiago Montero Herrero, Diego M. Escámez de Vera, Universidad Complutense, Madrid (Spain)
Minorities and divination practices in the Roman Empire
Luca Arcari, Università di Napoli Federico II (Italy)
’Minority’ as a practice of self-definition in Second Temple Judaism (Dead Sea Scrolls, 1 Enoch)
Mar Marcos, Universidad de Cantabria (Spain)
When Christians claimed for Religious Freedom: the Rhetoric of the “New Race”
Emiliano Rubens Urciuoli, Università di Torino Silent majorities claiming “minority rights”. Weakness and strength of small numbers in Tertullian’s rhetorical strategy
Maijastina Kahlos, University of Helsinki (Finland)
Minority Report – ‘Minorities’ and ‘majorities’ in argumentation in the Late Antique inter-religious and intra-religious disputes
Alessandro Saggioro – Sapienza Università di Roma (Italy)
Sine suffragio. Exclusion of religious minorities in the Theodosian code
Gian Franco Chiai, Freie Universität Berlin (Germany)
Christiani adversos Christianos in late antique Asia Minor

• The abstract of my paper Minority Report – ‘Minorities’ and ‘majorities’ in argumentation in the Late Antique inter-religious and intra-religious disputes:

In course of the fourth century, Christianity was gradually shifted from a minority position to the majority one or at least to the strong minority in the Roman Empire. Greco-Roman religions (called ‘paganism’ by Christian writers) were gradually shifted to the minority position or the weakened majority. It is impossible to define the proportions of religious groups in the Roman Empire; at best we can speak of guesstimates. The same applies to the proportions and power relations between the Nicene and other Christian groups (e.g., Homoians or ‘Arians’ as they were called by the Nicene Christians). In certain areas and at specific times, the Homoians held the upper hand while the Nicene Christians were at risk of being marginalized. Nevertheless, for the most part of the fourth century, the Nicene Christians were setting the boundaries for the normative orthodoxy.
This paper will discuss the argument of the majority position in the inter- and intra-religious disputes in the fourth and fifth centuries. Jerome of Stridon, for instance, rejoices the expansion of Christianity in the city of Rome. Augustine of Hippo derides ‘pagans’ who according to him were a small minority living in fear and shame. Isidore of Pelusium and Theodoret of Cyrrhus declared that ‘paganism’ no longer existed. Furthermore, the triumph of Christianity over paganism was exulted in the imperial legislation. I will not take any stand on which religious group or sect was in majority or minority in the Empire at a particular moment. Instead, I will study, for instance, for what purposes was the majority position argued for and what kinds of arguments and rhetorical techniques were used. What was the background of these claims and who were the audience?

Tällä viikolla Oxfordissa on käynnissä patristiikan tutkimuksen konferenssi (Seventeenth International Conference on Patristics Studies). Patristiikka on antiikin kristinuskon tutkimusta. Englanniksi olisi nykyään kohdallisempaa käyttää termiä early Christian studies. Käytännössä tutkittava aikakausi on myöhäisantiikkia (200-800). Meneillään on valtava määrä yksittäisiä esitelmiä ja työpajoja. Osallistujia on kuulemma liki tuhat.
Itse osallistun työpajaan ”Religious Conflict and Diplomacy”, jonka on ideoinut ja koonnut Wendy Mayer:

Religious Conflict and Diplomacy Workshop
Session 1 – Wednesday August 12
Chair: Christine Shepardson
1. Silke-Petra Bergjan
“The Tomus ad Antiochenos and its context: A document of religious conflict in Antiochia”
2. Chris De Wet
“Religious Conflict, Zealotism, and Masculinity in John Chrysostom”
3. Wendy Mayer
“Ordinary sermons for extraordinary times: Preaching, the subconscious, and the exacerbation of conflict”
4. Justin Pigott
“The Role of Conflict and Authority in the Genesis of Canon 28”
Session 2 – Thursday August 13
Chair: Maijastina Kahlos
1. Pauline Allen
“Post-mortem polemics: the literary persecution of Severus of Antioch (512-518)”
2. Christine Shepardson
“Representing the Saints: John of Ephesus’s Lives and the Polarization of the Chalcedonian Conflict”
3. Marek Jankowiak
”Reading between the lines: Diplomacy and Conflict at the Sixth Ecumenical Council (680-1)”
4. Damien Casey
“Mohammad the Eschatological Prophet”
Session 3 – Friday August 14
Chair: Wendy Mayer
1. Maijastina Kahlos
“Heresy Test and the Barbarian Other: Fourth-century Bishops and Goths”
2. Hajnalka Tamas
“Hagiography, Liturgy, and Orthodoxy in 5th and 6th Century Aquileia”
3. Geoffrey Dunn
“Ecclesiastical Conflict between Rome and Constantinople in the Early Fifth Century: Diplomatic Efforts to Resolve the Dispute about Perigenes of Corinth”
4. Chiara Tommasi
“Early Chinese Christianity and its Diplomatic Strategies (7th-8th cent.)”
 
 

Kirjoja ilmaantuu salaperäisellä tavalla kotiin. Eräänä päivänä hyllyssä komeili tällainen kirjasarja, kaikesta päätellen täysin korkkaamattomia kaikki osat. Sarja oli tuotu kirjaston kierrätyspisteeseen, ja nuore(hko)n miehen oli pakko pelastaa se hyvään kotiin.
Jäin lukemaan ensimmäistä osaa. Sieltä löytyi helmi 1700-luvulta, tuntemattoman runoilijan kirjoittama ylistyslaulu viinalle, samalla valituslaulu viinanpolton kieltämisestä (”Winasta walitus wirsi runo raukan kuolemasta”). Vaikka juhannuksesta on jo aikaa, laitetaan siitä muutama säe näytteeksi:

Suru särkepi sydämet
Murhe mieltä murtelepi;
Kosk’ on piput pinan alla
Kaicki pannut kahleissa;
Kuin on wina kuoletettu
Kadotettu kaunis juoma;
Jok’ oli joukosa ilona,
Rawindona rahwaassa;
Hywä Herrain howissa,
Talonpoikaingin talossa
Paras kaickein parissa:
Lohdutti suruiset mielet,
Ilahutti itkewäiset.
Soi se mielen, andoi kielen;
Toi se puhen toimellisen.
Wilusti wäristyneitä,
Wäristi wilustuneita
Teki wielä taitawasti
Ystäwät wihollisixi,
Wihamiehet ystäwäxi.
(Suomen kirjallisuuden antologia 1, Helsinki: Otava, 1963, s.  394).

Sitten on myönnettävä, että minäkin toin hyllyntäytettä. Tämä sarja oli kirjaston poistokirjoissa:

Roomalaisten kanssa tuttavuutta tehneet gootit omaksuivat 300-luvun kuluessa kristinuskon sen ns. homoiaanisessa muodossa (kilpailevat suuntaukset nimittivät tätä areiolaisuudeksi). Gootteja käännytti piispa Wulfila (Ulfila, Ulfilas, n. 310–383), itsekin ainakin osittain goottisukuinen. Hän kehitti gootin kieltä varten oman (latinan ja kreikan kirjaimiin perustuvan) aakkoston ja käänsi Raamatun gootiksi.
Myöhäisantiikin historiankirjoittaja Filostorgios mainitsee, että Wulfila käänsi Raamatun kirjat gootiksi, lukuunottamatta Kuningasten kirjoja, ”koska nämä kirjat sisältävät sotien historiaa, ja sotaa rakastavat gootit tarvitsivat pikemminkin jotakin hillitsemään himoaan taistelemiseen kuin innostamaan siihen”.
Gootinkielisestä Raamatusta on säilynyt osia muutamissa käsikirjoituksissa, joista näyttävin on Uppsalan yliopiston kirjastossa säilytettävä Codex Argenteus (’Hopeinen koodeksi’).
Codex Argenteuksen vaiheet ovat kiinnostavat: se luultavasti kopioitiin itägoottien kuninkaalle Theoderikille. Teksti on kirjoitettu kulta- ja hopeakirjaimin purppuralla värjättyyn pergamenttiin. Koodeksi on ajoitettu 500-luvulle.
Keskiajalla koodeksi päätyi Werdenin benediktiiniläisluostariin, josta se siirrettiin Prahan keisarilliseen kirjastoon. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana vuonna 1648 ruotsalaiset veivät koodeksin sotasaaliina Tukholmaan. Siellä se päätyi kuningatar Kristiinan kirjastoon. Kristiinan käännyttyä katolilaisuuteen ja luovuttua kruunusta kirja päätyi Kristiinan entisen kreikan opettajan Isaac Vossiuksen mukana Hollantiin. Sieltä sen 1660-luvulla osti takaisin Magnus Gabriel De la Gardie ja lahjoitti Uppsalaan.
Vuonna 1995 Uppsalassa pidetystä näyttelystä ryöstettiin osia koodeksista. Varastetut osat kuitenkin löydettiin kuukautta myöhemmin Tukholman rautatieaseman säilytyksestä.
Koodeksia voi selata on-line täällä.
Habent fata sua libelli, todella, kirjoilla on kohtalonsa. Miten tähän päädyttiin? Tämä oli sivupolku. Pitäisi kirjoittaa muutamaa konferenssiesitelmää …

Tällä viikolla Rooman tuhon selityksistä on vuorossa itsevaltius (Absolutismus). Rooman keisarivalta on useaan otteeseen nähty siemenenä koko valtakunnan tuhoon.
Italian renessanssin humanistioppineet Francesco Petrarca, Lorenzo Valla ja Machiavelli ihannoivat Rooman tasavallan aikaa ja näkivät sen ihanteena, jota heidän oman aikansa olisi pitänyt seurata. Keisarikausi oli suunta huonompaan ja lopulta tuhoon.
Ranskalainen Charles de Saint-Denis Seigneur de Saint-Évremond (k. 1703) piti Rooman keisareiden itsevaltiutta syynä Rooman häviöön. Saint-Évremond oli arvostellut oman aikansa itsevaltiasta, Ranskan aurinkokuningasta Ludvig XIV:a ja jatkoi sen vuoksi kirjallista toimintaan maanpaossa Englannissa. Vuonna 1663 hän julkaisi tutkielman ”Réflexions sur les divers Génies du Peuple Romain”. Saint-Évremond esitti, että keisari Tiberiuksen myötä alkoi dekadenssi. Keisarien johtama hallinto oli despoottista ja alamaiset vaipuivat orjamaiseen olotilaan. Muutamasta hyvästä keisarista huolimatta Roomaa odotti alamäki. Saint-Évremond analysoi Rooman keisarivaltaa tuomitakseen oman aikansa itsevaltiaat. Näin teki myös mm. Louis de Jaucourt vuonna 1765 Rooman valtakuntaa käsittelevässä artikkelissaan, joka julkaistiin Diderot’n Encyclopédiessa. Siinä Rooman tuho lähti liikkeelle keisarien itsevaltiudesta. Roomasta jokainen löytää tukea omiin kamppailuihinsa.
Tästä tarkemmin kertoo vanha kunnon Demandt, Der Fall Roms. Die Auflösung des römischen Reiches im Urteil der Nachwelt (1984).

Rooman tuho palaa tuon tuosta argumenttina milloin missäkin yhteydessä. Vähän aikaa sitten Helsingin Sanomien taloussivuilla sivuttiin taloushistorioitsija Niall Fergusonin näkemyksiä Rooman romahduksesta.  Ja kuten useimmiten näissä keskusteluissa, Rooman tuho liitetään oman ajan ongelmiin ja intohimoihin.
Mihin Rooma sitten tuhoutui? Miksi meille ei anneta kunnon selitystä asiasta? kansalainen tuskailee.
Rooman tuhoa on mietitty vuosisatojen ajan. Alexander Demandt käy läpi tutkimuksessaan Der Fall Roms. Die Auflösung des römischen Reiches im Urteil der Nachwelt (1984) reilun 600 sivun verran eri aikakausien selityksiä myöhäisantiikista 1900-luvun loppupuolelle. Kirjan lopussa on liite, johon hän on listannut 210 selitystä. Selityksiä riittää siis, kristinuskosta polyteismiin, byrokratiasta barbaareihin, seksuaalisuudesta asketismiin, orjuudesta orjien vapauttamiseen. Syyt voi jakaa sisäisiin ja ulkoisiin. Sisäisistä selityksistä tunnetuimpia ovat valtakunnan heikentyminen sisältäpäin ja talouden taantuminen, ulkoisista selityksistä tavallisimpia ovat ns. kansainvaellukset.
Aloitetaan taikauskosta, koska Demandtin listassa se on ensimmäisenä (Aberglaube). Yksi tämän selityksen esittäjistä oli Carlo Antonio Pilati di Tassullo (1733-1802), aatelismies ja kirjailija, joka muun yhteiskunnallisen kirjoittelunsa ohella pohti pohti myös myöhäisantiikkia (Histoire des révolutions, 1783). Hän piti Rooman alamäen syynä Konstantinuksen myötä levinneitä ’uusia ajattelutapoja, uusia elämänohjeita ja uusia tapoja, joita korruptoitunut papisto levitti”. Tämä johti tämän maailman halveksuntaan, lopunajan odotukseen, taikauskoon ja fanaattisuuteen. Pilati de Tassulon kommentti on osa valistusajan kirjailijoitten uskontokritiikkiä, joissa nämä arvostelivat oman aikansa katolista kirkkoa. Pilati de Tassulo toteaa, että ”kristinusko sinänsä ei tuhonnut valtakuntaa, vaan sen tekivät kristityt”.

Lue kohudosentin paljastava tilitys Arduum-blogin yksinoikeudella. Katso kuvat!
– Aluksi kaikki rajoittui vain viikonloppuihin eikä edes joka viikonloppuun, kohudosentti tilittää. – Sitten oli pakko saada arkisinkin, ehkä kerran viikossa tai harvemminkin. Nyt on homma lähtenyt aivan lapasesta,  sitä saattaa retkahtaa kolmekin kertaa viikossa, pahimmillaan, kun tulee vedettyä överit, neljä kertaa viikossa.
– Tilanne ei ole enää hallinnassa, dosentti myöntää. – Aluksi aloitin aivan kevyesti, nyt vain haluaa aina vain vahvempaa. Melkein kaikki käy, on body pumpia, circuit trainingiä, kuntonyrkkeilyä, pilatesta, uintia … Enkä olisi aikaisemmin ajatellut meneväni niin pitkälle, että ihan juoksemista.

 
 
Kaikkien Asioiden Asiantuntija Ajatusten Tonava -hautomosta pudistelee päätään:  – Tämä on selvä osoitus porttiteorian paikkansapitävyydestä. Kevyemmistä lajeista päädytään kohti rankempia lajeja.
– Tämä on kyllä hyvin hälyttävä ilmiö nyky-yhteiskunnassa, Asiantuntija analysoi. – Ennen olivat asiat paremmin. Pysyttäydyttiin kotimaisessa tarjonnassa: oli hiihtoa ja pesäpalloa. Ennen myös ihmiset tiesivät oman paikkansa: dosentit tyytyivät punaviiniin Punavuoressa.  Sosiologit kävivät Kallion baareissa, nyt käydään kuntonyrkkeilyssä. Kirjastonhoitajat olivat kumaraselkäisiä, nyt treenataan jalkakyykkyjä. Nyt runoilijatkin illanvietoissa kilpailevat siitä, kuka tekee eniten punnerruksia.
Haastattelun lopuksi kohudosentti tekee vielä paljastuksen:
– Kahvi urheilun päälle kruunaa nautinnon. Kirjoittaminen alkaa sujua.
Ajatusten Tonava -hautomon Asiantuntija pitää tätä valitettavana:
– Tällainen sekakäyttö on erittäin huolestuttavaa. Seuraukset voivat olla arvaamattomia.

 

Tuore blogaukseni Suomen Akatemian blogissa. Aiheena historian käyttö ja väärinkäyttö.
Keskustelua myös täällä:
Rooma ei romahtanut moraaliseen rappioon
Kannustetaan dosentteja päivystämään
Näkökulma: Jo muinaiset roomalaiset ja muut historian opit poliitikkojen aseina