7

Joulukalenterin seitsemäs luukku avaa vanhan blogaukseni (6.7.2012) Pirkko Saision Betoniyöstä:
Lukukeskus on kutsunut kaikki lukevat ihmiset muistelemaan, mikä kirja on muuttanut heidän elämänsä.
Mieleen tulee tietysti monia kirjoja, mutta päällimmäisenä tällä hetkellä on Pirkko Saision Betoniyö (1981). Luin sen kymmenisen vuotta sitten, ja vähän väliä se kummittelee mielessä. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, loppua kohden pala kurkussa.
Betoniyö kertoo kahdesta yksinhuoltajaäidin pojasta, toinen on jo nuori mies, toinen keskenkasvuinen. Kummallakaan ei mene hyvin. Saisio kertoo rujon tarinan tiiviisti ja pelkistetysti. Kirjasta tulee toivoton olo, mutta samalla nousee tarve tehdä asioille jotakin. Ihmisten lähtökohdat huolettomaan lapsuuteen, koulutukseen, perhe-elämään, rakkauteen ja onnen tavoitteluun ovat epäreilusti erilaiset.
Huomattavaa kumminkin on, että Saisio ei saarnaa, hän kertoo. Näin kirjallisuus. Kuka maailmanparannussaarnoja jaksaisi lukea?

6

Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus 2014) on varsinainen aarreaitta. Pulkkinen esittelee erinomaisesti suomalaiseksi kansanuskoksi kutsutun uskomusten ja maailmankuvien perinteen monia eri kerrostumia.
On varhaisista pyyntikulttuureista periytyvää ainesta, paikalleen asettuneen maanviljelyskulttuurin piirissä tapahtuneita muutoksia ja vielä kristillisen kulttuurin mukanaan tuomia lisiä. Kulttuuri, suomalainen tai mikään muukaan, ei ole muuttumaton, ei ole oikeaa ja aitoa, vaan on jatkuvaa muutosta.
Pulkkinen tuo kaiken aikaa esiin tulkintojen epävarmuuden ja esittelee kilpailevia näkemyksiä ja tutkimushistoriaa. Tämä on Suomalaisen kansanuskon erityinen ansio. Kirjassa kerrotaan maailmankuvan tämän- ja tuonpuoleisesta, jumalolennoista ja haltijoista, pyhistä paikoista, vainajista, samanismista ja magiasta.
Saamme esimerkiksi tietää, miksi torstai on erityinen päivä. Tämä ilmeisesti juontuu skandinaavisesta perinteestä, jossa torstai oli ukkosenjumalan Thorin päivä ja siten viikon voimallisin päivä. (Se oli muuten myös roomalaisten ukkosenjumalan Juppiterin päivä, Iovis dies). Näin torstaita pidettiin parhaimpana päivänä kaikenlaisiin voimallisiin tekoihin, loitsimiseen ja parantamiseen, myös kristillisenä aikana.
Saunasta Pulkkinen kertoo, että se edusti tuonpuoleista ja pyhyyttä. Sauna kuten muutkin voimalliset paikat, saattoi olla myös vaarallinen. Siksi saunan käyttämiseen liittyi paljon erilaisia rajoituksia ja varotoimia. Saunaan astuessa oli hyvä siunata itsensä, tämä oli kristillistynyt versio suojaustaiasta. Samoin löylyä vastaan varauduttiin saunaloitsulla, jolla toivotettiin hyvä löyly tervetulleeksi ja karkotettiin paha löyly. Pulkkisella on myös näistä tekstinäytteitä, jos haluaa ottaa varotoimia käyttöönsä. Saunassa ei myöskään pitänyt kylpeä lauantai-iltana liian myöhään. Saunatontulle piti jättää hyvät löylyt.
Tonttu eli talonhaltija takasi talon onnen, jos ihmiset elivät hyvätapaisesti ja ahkerasti. Talolla, riihellä, saunalla ja myllyllä saattoi olla oma haltijansa. 1700-luvulla kansanperinnettä kerännyt Christfried Ganander vertaa suomalaisten tonttua roomalaisten kotijumaluuteen (Lar) ja kirjoittaa:

Tonttuja oli monenlaisia; JywäTonttu kantoi kuhilaita taloon ja kartutti viljavarastoa. Raha-Tonttu, sama kuin Kratti. Paska-Tonttu toi lantaa taloon.

Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä haltijat ovat käyneet harvinaisiksi. Nykyajan kirjoitustyöläiset kuitenkin tuntevat Kakka-Keijun. Kukaan ei oikeastaan ole nähnyt tätä olentoa, mutta sen aikaansaannokset ovat kiistaton todiste sen olemassaolosta. Teksti, joka vielä illalla on ollut täysin kelvollinen, on seuraavana aamuna Kakka-Keijun yöllisen käynnin jäljiltä täynnä kikkareita.

5

Lotte (Lotte in Weimar, 1939) ei ole Thomas Mannin tunnetuimpia romaaneja. Se kertoo Charlotte Buffista, Goethen nuoruudenrakastetusta. Historiallinen Charlotte Buff oli esikuvana henkilöhahmolle Lotte Goethen esikoisromaanissa Nuoren Wertherin kärsimykset. Siinä Werther rakastuu Lotteen, joka on jo kihlautunut toiselle, ja lopulta Werther ampuu itsensä. Goethestä tuli romaanin myötä kuuluisa kohukirjailija.
Historiallinen Charlotte Buff, naimisiin mentyään Kestner, kantoi tätä Lotte-kuvaa taakkanaan koko elämänsä. Thomas Mannin Lotte-romaani kertoo yhden episodin, kun Lotte jo keski-ikäisenä useamman jo aikuisen lapsen äitinä matkustaa Weimariin tapaamaan sukulaisiaan ja siinä yhteydessä tapaa myös Goethen.
Romaani etenee hyvin verkkaisesti ja on itse asiassa välillä aika puiseva. Lotten tapaamia weimarilaisia ja heidän kertomiaan juoruja käydään läpi perusteellisesti, samoin Lotten käymiä keskusteluja, mietiskelyjä ja mielentiloja. Vasta kirjan loppupuolella Lotte tapaa illallisilla Goethen, jonka Mann kuvaa mahtipontiseksi. Muutenkaan Mann ei päästä henkilöitään helpolla, vaan kaikki saavat ironista kyytiä. Oikeastaan Lotte itse on ainoa, jota Mann käsittelee hellemmin.
Mannin romaaniin liittyy myös mielenkiintoinen episodi toisen maailmansodan jälkipyykin yhteydessä. Nürnbergin oikeudenkäynnissä Iso-Britannian pääsyyttäjä Hartley Shawcross esitti Goethen lausumana katkelman Mannin Lottesta – luullen Mannin sepittämää monologia Goethen itsensä aidoksi lausumaksi, eräänlaiseksi ennustukseksi Saksan kansan kohtalosta:

On valitettavaa, etteivät he tunne totuuden viehätystä, – on inhottavaa, että tomu ja humala ja kaikkinainen taisteleva raivokkuus on heille niin kallista, – on kurjaa, että he uskoen antautuvat jokaisen haltioituneen roiston armoille, joka osaa herättää heidän alhaisimmat ominaisuutensa, lietsoa heidän paheitaan ja opettaa heidät ymmärtämään kansallisuusaatetta eristäytymisenä ja raakuutena.” (Mann, Lotte, suom. Marita Salomaa, Gummerus 1947, s. 300)

4

Joulukalenterin neljäs luukku on kierrätys muutaman vuoden takaisesta blogauksestani (30.12.2011). Muistutuksena siitä, että maahan- ja maastamuuttajia on ollut aina.
Vuoden viimeisenä päivänä sain päätökseen ison luku-urakan, Vilhelm Mobergin neliosaisen eepoksen Maastamuuttajat (1949-1959). Romaanisarja kertoo ruotsalaisista uudisasukkaista, jotka 1850-luvulla muuttivat Smoolannista Pohjois-Amerikkaan, alueelle, josta muodostui Minnesotan osavaltio.
Muistan lapsuudestani, että televisiossa näytettiin sarjaa Maastamuuttajat. Se oli ilmeisesti muokattu kahdesta Jan Troellin elokuvasta (1971 ja 1972). Sarjasta muistan hämärästi pelon ja liikutuksen hetkiä.
Romaanit olivat nyt vähintään yhtä vaikuttavia. Ensimmäisen osan (Utvandrarna) kuvaus nälästä ja pienen Annan kuolemasta oli riipaisevaa luettavaa. Samoin viimeisen osan (Sista brevet till Sverige) astrakaaniomenoiden kypsyminen ja Karl-Oskar Kristiinan tautivuoteella.
Ei Moberg pelkkä kurjuuden kuvaaja ole. Mukana on lämpöä ja ymmärtämystä ihmisten tyhmyydestä ja tietämättömyydestä huolimatta. Västergöhlin Ulrika sinnikkyydessään on suosikkini. Teossarja herätti pahennusta oman aikansa Ruotsissa kielenkäyttönsä ja roisin huumorinsa takia. Sittemmin Maastamuuttajat on vakiinnuttanut asemansa Ruotsin kansankodissa. Duvemålan Kristinalle ja Korpamoenin Karl Oskarille on pystytetty patsaskin.
 
 

3

Roomalainen filosofi ja valtiomies Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa) on ollut Rooman keisariajan tunnetuimpia kirjoittajia, myös näytelmäkirjailijana. Hänellä on ollut merkittävä vaikutus myöhempaan draama aina Shakespearea, Corneillea ja Racinea myöten. Suomessa Seneca on jäänyt pitkään muiden ’klassisempien’ kirjoittajien varjoon, mutta nyt hän on tehnyt näyttävän paluun Maija-Leena Kallelan ja Antti T. Oikarisen käännösten ansiosta. Aikaisemmin he ovat kääntäneet yhdessä Medeian ja Thyesteen, sekä Oikarinen Senecan kirjeet Luciliukselle.
Nyt Kallelan ja Oikarisen Seneca-suomennoshanke on edennyt Faidraan ja Oidipukseen (Viisas Elämä 2016). Molemmissa näytelmissä murhe ja ongelmat nousevat perheen sisältä.
Senecan Faidra on tulkinta kreikkalaisesta myytistä, jossa Theseuksen vaimo Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen. Hippolytos torjuu Faidran, joka kostaa tekaistulla raiskaussyytöksellä. Huonostihan siinä käy. Hippolytos sinkoutuaa kalliolta alas mereen, ja Faidra surmaa itsensä. Senecan tulkinnassa valheesta seuraa kärsimys.
Faidrassa (Faidran imettäjän suulla) on kuuluisa vetoomus nuoruudelle:

Nauti nuoruudestasi: se pakenee nopeaan tahtiin.
Sydämesi on nyt altis, ja nyt kun olet nuori, Venus on tervetullut:
Riemuitkoon siis mielesi. Miksi lepäät yksinäisellä vuoteella?
Päästä iloton nuoruutesi vapaaksi; karauta jo täyteen laukkaan,
heitä suitset irralleen, estä parhaita elinpäiviäsi
valumasta hukkaan. Jumala on määrännyt kullekin
omat velvollisuutensa ja ohjaa elämän siihen kuuluvien vaiheiden läpi:
ilo sopii nuorelle, alakuloinen ilme vanhalle. (v. 446-453)

Senecan Oidipus on kohtalon ja olosuhteiden armoilla. Mitä enemmän hän on yrittänyt väistää ennustettua kohtaloaan, sitä varmemmin hän on kulkenut sitä kohti. Kuoron suulla Seneca esittää ihanteena keskitien kulkemisen:

Jos minun olisi sallittua muovata
kohtaloani oman mieleni mukaan,
virittäisin purjeet kevyellä Zefyros-tuulella,
jotteivät mastot ankaran vihurin
niitä painaessa huojahtelisi.
Vieno ja säyseästi puhaltava,
laitaa kallistamaton tuulenhenki
ohjaisi rauhallista laivaani;
turvallisesti kuljettaisi elämä minua
keskiväylää soljuen.
…
Kaikki, mikä ylittää kohtuuden rajat,
Horjuu epävakaassa tilassa. (v. 882-891, 909-910)

2

Jukka Viikilä sai romaanistaan Akvarelleja Engelin kaupungista Finlandia-palkinnon tänä vuonna. Aikaisemmin hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa, joilla on koruttomat nimet Runoja (Gummerus 2008) ja Runoja II (Gummerus 2010). Viikilän tyyli on myös korutonta ja toteavaa, huumori kuivaa ja mustaa. Arkisista ilmiöistäkin kasvaa outoja ja merkityksellisiä.

Virusten skannaus kesti 105,1 minuuttia.
Siinä ajassa ehti pyykkikone pestä.
Ehdin myös panna tiskikoneen kohisemaan.
Paistin uuniin. Jääpalapussit pakkaseen.
Oli autuasta levähtää kun monta asiaa oli kehittymässä yhtä aikaa.
Videotykin lampun tunnit karttuivat,
luut haurastuivat hiukan.
Surkeaa olisi jos ei olisi
lottoriviä vetämässä,
käsikirjoituksia kustantamoissa,
tekstiviestejä tyttöjen puhelimissa. (Runoja, 2008, s. 53)

Molempien runokokoelmien Tennis-runot ovat tulevia klassikkoja. Myös runo ”Varhain aamulla mies herää …” (Runoja s. 50) on loistava, tässä ote:

Aamuja ei ole elämässä monta. Iltapäivää
Tunnottoman lihaksiston työvuoroa, riittää loputtomasti.
On lauseita jotka eivät tarvitse lisäyksiä, korjauksia tai korvauksia
vaan musiikkia taustalle tai että ikkuna avattaisiin ulos. On mielentiloja
jotka selkenevät vasta oikeiden lauseiden myötä.

1

Rooman keisarikaudella vaikuttanut kreikkalainen filosofi ja esseisti Plutarkhos (n. 45-120) kirjoitti lähes kaikesta. Parhaiten hänet tunnetaan kuuluisien miesten elämäkerroista, joita hän kirjoitti rinnakkain kreikkalaisista ja roomalaisista suurmiehistä. Mutta Plutarkhos kirjoitti myös paljon eläimistä. Näitä kirjoituksia ovat suomentaneet Tua Korhonen ja Liisa Kaski valikoiman kirjassa Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia (Gaudeamus 2016).
Valikoima osoittaa, miten antiikissa pohdittiin hyvin samantapaisia asioita kuin nykyään eli eläinten olemusta, asemaa ja kohtelua. ”Eläinten älykkyydestä” -kirjoituksessa väitellään eläinten hyveistä ja kyvyistä, ja yksi keskustelijoista esittää, että ”kaikilla eläimillä on jonkinlaista ymmärrystä eli ne ovat rationaalisia” (s. 14). Lihansyömisestä vastustava puhuja toteaa:

Ihmiselämä ei siis pääty tai elämäntapamme tuhoudu, vaikkei juhlissamme olisikaan enää hienoja kalaruokia, hanhenmaksaa ja jauhettua naudan- tai karitsanlihaa tai jollei ihminen viettäessään aikaa amfiteattereissa tai metsästäessään huvikseen enää pakottaisi vastahakoisia eläimiä käymään toistensa kimppuun tai surmaisi sellaisia eläimiä, jotka eivät pysty puolustautumaan. (s. 26)

”Gryllos” on dialogi, jossa väittelevät Odysseus ja yksi Odysseuksen miehistä, jonka Kirke on loihtinut siaksi. Tämä sika, Gryllos, ei enää halua takaisin ihmiseksi. Niinpä Odysseus ja Gryllos kiistelevät siitä, onko parempi olla ihminen vai sika.
Lisäksi valikoimaan on käännetty otteita Plutarkhoksen ”Pitopuheista”, joissa keskustellaan eläimistä. Tua Korhonen ja Liisa Kaski ovat kirjoittaneet pitkän analyysi ihmisen eläinsuhteesta antiikissa ja erityisesti Plutarkhoksen kirjoituksissa. Antiikissa vallitsi käsitys, että ihminen oli ollut alun perin kasvissyöjä. Tällä perusteltiin myös kasvissyöntiä; liha ei ollut ihmiselle välttämättömyys, vaan ylellisyyttä.

Viime viikonloppuna kävin puhumassa kirjastani Rooman viimeiset päivät Lieksan kaupunginkirjastossa. Erityisen tunteikkaaksi ja tärkeäksi luentovierailun teki se, että Lieksa on vanha kotikaupunkini, jossa kasvoin ja kävin kouluni. Oli hauskaa tavata vanhoja tuttuja vuosien takaa.
Koska edellisestä käynnistä oli ehtinyt kulua joitakin vuosia – no, vuosikymmeniä – oli myös vanhojen paikkojen näkeminen melkoista tunnekuohua. Paljon on muuttunut. Kahdeksankymmentäluvun jälkeen kaupungin väkiluku on puolittunut. Väen väheneminen näkyy mm. siinä, että kouluja on yhdistetty. Vanha (ei niin rakas) yläasteeni oli tyhjänä. Lieksan yksi tunnusmerkki, kaarisilta on vielä toistaiseksi paikoillaan:Yllättävän paljon oli tuttua ja edelleen entisillä paikoillaan, kuten vanha ala-asteen kouluni. Koulun yhteydessä oli myös elämäni ensimmäinen kirjasto, jossa viihdyin aina koulun jälkeen. Monet muutkin ovat varmasti kokeneet saman tuntemuksen kuin minäkin: miten ennen valtavat pihat ja talot ovat kutistuneet mitättömän pieniksi tilkuiksi ja mökeiksi. Koulun piha oli kumman pieni:
Kutistuneita pihoja ja taloja oli myös Mähköllä, kaupunginosassa, jossa vietin lapsuuteni – ehdin asua Mähköntien molemmilla puolilla. Heikkilän urheilukenttäkin oli pienempi kuin muistin. Käynti lapsuuden nurkilla oli nostalgista, mutta jotain siinä myös menettää, kun katselee vanhoja paikkoja aikuisen silmin. Jokin taikuus häviää (Entzauberung, sanovat saksalaiset kulttuurintutkijat).
En muistanut tätä lapsuudesta, mutta kuulin juuri, että Mähkön taivutuksessa on tärkeä ero. Mähköllä asutaan, mutta kun ollaan Mähkössä, ollaan Mähkön hautausmaalla. Vietin siis lapsuuteni Mähköllä. Mutta kaikki lopulta päädymme Mähköön.

 

Mikä voisi olla olennaisempaa kuin nukkuminen, näin marraskuussa tulee miettineeksi. Minäkin olen juuri ottanut vahvistavat päiväunet …
Laura Nissin väittelee ensi perjantaina Helsingin yliopistossa  nukkumisjärjestelyistä ja makuuhuonetiloista antiikin Roomassa. Väitöskirjassaan Roman sleep: Sleeping areas and sleeping arrangements in the Roman house hän analysoi antiikin kirjallisia lähteitä ja arkeologista aineistoa, erityisesti Herculaneumin yksityistalojen makuuhuonetiloja.
 
Väitöstilaisuus järjestetään 25.11.2016 kello 12 (Päärakennus, sali 5, Fabianinkatu 33).
Vastaväittäjänä on Senior Lecturer Joanne Berry, Swansea University, ja kustoksena on professori Olli Salomies.
Väitöskirjan tiivistelmä on luettavissa täällä ja väitöskirja täällä.
Onnea väitökseen!

Joskus kauan sitten ajattelin, että kun minusta tulee tutkija, sulkeudun kammiooni ja kaikessa yksinäisyydessä vain tutkin ja kirjoitan.
Mitäs tässä on tehty viimeisten viikkojen aikana? Kävin toistamiseen Perugian yliopistossa, tällä kertaa pitämässä vierailuluennon. Kun palasin, olivat vuorossa esiintymiset kirjamessuilla ja siihen liittyvä jännitys ja täpinä. Rooman viimeiset päivät pääsi jopa Kanava-tietokirjapalkintoehdokkaaksi.
Viimeiset pari viikkoa olen ollut mukana järjestämässä kahta kansainvälistä seminaaria Helsingin yliopistossa. Being Pagan, Being Christian in Late Antiquity and early Middle Ages järjestettiin Tutkijakollegiumissa, Finnish Symposium on Late Antiquity: Slavery in Late Antiquity perinteiseen tapaan Tvärminnen biologisessa tutkimusasemalla. Molemmat seminaarit olivat mielettömän antoisia ja hauskoja, mutta järjestäjän vastuu ja hermoilu ovat aika uuvuttavia. Jossakin välissä kävin pitämässä luennon vihapuheesta myöhäisantiikissa osana luentosarjaa ”Pelkoa ja inhoa. Kielteisiä tunteita kirjallisuudessa, kielessä ja kulttuurissa”.
Ensi viikonloppuna tiedossa lisää. Minä lähden Pohjois-Karjalaan. Käyn esittelemässä Rooman viimeisiä päiviä lapsuuden kotikaupunkini Lieksan kaupunginkirjastossa.