12

Hesiodos on varhaisin tunnettu kreikkalainen kirjoittaja, 700-luvun eaa loppupuolelta. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Theogonian eli Jumalten synnyn kirjoittajana. Hesiodoksen toinen teos,  Työt ja päivät (Erga kai hemerai, suomentanut Paavo Castrén, Tammi 2004) on kokoelma yleisiä elämänohjeita ja opastusta maanviljelyyn, töiden tai muiden asioiden suorittamiseen oikeaan aikaan. Siinä sivussa Hesiodos kertoo myytin Prometheuksesta ja Pandorasta sekä tarinan ihmisten sukupolvista kultaisesta nykyiseen rautaiseen saakka.
Hesiodos erottaa kaksi Kilpailun ja kateuden lajia. Toinen on onneton ja aiheuttaa pahaa sotaa ja taistelua. Toinen on kuolevaisille hyödyllinen, sillä se ajaa ihmiset toimeen. Sama ajatus elää käsityksessä venäläisestä ja amerikkalaisesta kateudesta (tai myös irlantilaisesta ja amerikkalaisesta kateudesta). Hesiodos lausuu:

Jos näet joku toimetonna seuraa varakasta naapuriaan
joka kiirehtii kyntämään ja kylvämään ja kaunistamaan kartanoaan,
hän kadehtii silloin vaurautta tavoittelevaa naapuriaan.
Tämä Kilpailun laatu on kuolevalaisille onneksi.
Niinpä savenvalaja kilpailee savenvalajan kanssa,
rakentaja rakentajan, kerjäläinen kerjäläisen ja laulaja laulajan (v. 21-26).

Hesiodos on kuuluisa naisvihamielisistä letkautuksistaan. Tämä näkyy jo hänen kertomassaan Prometheuksen ja Pandoran myytissä siitä, miten ihmissuku sai kaikki vaivat ja vitsaukset päälleen. Ne tietysti toi maan päälle Pandora, nainen, johon Zeus käski Hermeksen sijoittamaan ”nartun luonnon ja varkaan taipumukset” (v. 68). Pandoran ruukusta pääsivat kaikki koettelemukset valloilleen kuolevaisia vaivaamaan. Hesiodos varoittaa luottamasta naiseen: ”Joka naiseen luottaa, luottaa varkaiden sukuun” (v. 376).
Töitä ja päiviä on verrattu Raamatun Sananlaskujen kirjaan, sillä Hesiodos latelee ikiaikaisia elämänviisauksia, kuten

Itselleen tekee pahaa se joka tahtoo pahaa toiselle,
ja paha neuvo on kaikkein pahinta sen antajalle (v. 265-266).

tai:

Älä hanki menestystä väärällä tavalla:
väärä menestys on kuin tappio (v. 352-353).

Opetuksensa Hesiodos tiivistää lopuksi:

Onnekas ja menestyvä on se mies, joka tämän kaiken tietää
ja tekee työtään loukkaamatta kuolemattomia jumalia,
tarkkailee lintuenteitä ja välttää kaikkea turhaa (v. 826-828).

11

Ehkä minun on paljastettava yksi heikkouteni, nimittäin melankolinen kiinnostus japanilaiseen runouteen. En osaa japania, mutta luen niitä käännöksinä. Käännöksiä lukiessa usein miettiä, miten paljon (ja varmasti on) mukana on kääntäjän omaa runoilijan otetta.
Santooka (1882-1940), porvarilliselta nimeltään Taneda Shooichi, ei eläessään ollut erityisen menestynyt runoilija, ainakaan aineellisella mittapuulla arvioituna. Muutenkin hänen elämänsä oli lapsuudesta lähtien repaleinen, aikuisena erilaisia yrityksiä vakiintua, alkoholismia, avioero, epäonnistuneita liiketoimia. Itsemurhayrityksen jälkeen Santooka ryhtyi kerjäläismunkiksi ja kulki lopun elämäänsä kerjäämässä ja kirjoitti runoja.
Kai Niemisen suomentama Kaikkialla vuoria – vastapäätä kapakka (Basam Books, 2013) on käännöskokoelma Santookan runoja ja päiväkirjamerkintöjä. Välillä teksti on niin alakuloista, etten pystynyt lukemaan sitä kuin muutaman sivun annoksina. Kokoelman nimi tulee seuraavasta runosta:

Hyvä yösija:
kaikkialla vuoria
vastapäätä kapakka.

Vuonna 1939 Santooka kirjoitti runon ’Haavoittunut sotilas’:

jälleen Japaniin –
jalka ja käsi
jäivät Kiinaan

Useimmat runot ja päiväkirjamerkinnät kertovat yksinäisestä hiljaisesta elämästä.

pöllö on pöllö
minä olen minä
emme saa unta

Vanhuudestaan hän mainitsee:

ei rahaa
ei tavaraa
ei hampaita
yksin

10

Kalenterin kymmenen luukku on blogaus vuodelta 2012 Jean Rouaud’n romaaneista.
Jean Rouaud’n romaaneissa minua miellyttää niiden melankolinen tunnelma, sateinen Ranska ja rönsyilevä tyyli. Rouaud kirjoittaa jotenkin pakottoman oloisesti, aivan kuin hän vain puhelisi mukavia (heittäen sitten väliin sulkuihin ironisia mutta ymmärtäväisiä välihuomautuksia), ja viljelee kaikenlaisia herkullisia yksityiskohtia ihmisten heikkouksista ja päähänpinttymistä.
Romaanit ovat kaiketi jollain tapaa omaelämäkerrallisia. Kunnian kentät (Les Champs d’honneur, 1990, suom. Annikki Suni) kertoo ennen kaikkea isovanhempien sukupolvesta, isoisästä, isoäidistä ja isotäti Mariesta. Kuuluisia miehiä (Des Hommes illustres, 1993, suom. Annikki Suni) on vanhempien ja erityisesti ennen aikojaan kuolleen isän muotokuva. Isovanhempien ja vanhempien elämä kuvastuu lapsen näkökulmasta aika merkillisenä maailmana. Kolmannessa romaanissa Maailma, likimain (Le Monde à peu près, 1996, suom. Erkki Jukarainen) ollaan jo kertojan omassa nuoruudessa.
En osaa päättää, mikä näistä kolmesta oli paras. Luin ensin Kuuluisia miehiä ja innostuin lukemaan lisää. Maailma, likimain on surkuhupaisa kuvaus tuskailuista nunnien pitämässä poikakoulussa ja toilailuista 1970-luvun alun opiskelijapiireissä. Ehkä sitten kumminkin Kunnian kentät. Ensin olen hykerrellyt vanhalle opettajaneiti Marielle:

Lahjomaton täti. Hänen mielestään kuulakärkikynä avasi rappion aikakauden, jolloin hylättäisiin varjoviivat ja hiusviivat. Täti pelkäsi pahoin että samalla menisivät partisiipin taivutukset ja aikaluokkien riippuvuudet, menisivät poikkeukset ja sirkumfleksiaksentit ja kaikki verbien pyörryttävät kauneusarvot, joita täti oli paukuttanut lorujen avulla. Kuulakärkikynä oli Troijan hevonen jonka vatsassa piileksivät kaikki Ilmestyskirjan ratsastajat, se oli lopullinen Baabelin sekoitus johon kieli ja maailma tuhoutuisivat. (Jean Rouaud, Kunnian kentät 1992, s. 81, suom. Annikki Suni).

Sitten kirjan loppua kohti Marie-tädin kuvaan tulee traagisempi valotus. Hän on menettänyt kaksi veljeään maailmansodan taisteluhautoihin.
Luulin lukevani romaanitrilogiaa. Nyt huomasinkin, että Rouaud’lta on ilmestynyt vielä kaksi romaania.

9

Livius (59 eaa – 17 jaa) on roomalaisen historiankirjoituksen suurimpia nimiä jo historiateoksensa Ab urbe condita (Historia kaupungin perustamisesta lähtien) laajuudessa. Kaikkiaan 142 kirjasta – antiikin ’kirja’ tarkoitti suunnilleen tekstimäärää, joka mahtui yhdelle rullalle – on säilynyt vain osa. Osa teoksesta on säilynyt lyhennelminä.
Liviuksen käännösprojekti on edennyt 22. kirjaan, joka kertoo toisen puunilaissodan hurjimmista hetkistä Hannibalin sotaretkellä Italiassa. Siksi suomennos on saanut alaotsikon Karthagon Hannibal Rooman porteilla. Kääntäjinä ovat Maija-Leena Kallela, Ylermi Luttinen ja Teivas Oksala. Samat konkarit sekä edesmennyt Erkki Palmén (memoriae aeternae) käänsivät pari vuotta sitten Liviuksen 21. kirjan, jossa Hannibal ylitti Alpit.
Livius kertoo Hannibalin voitoista Italiassa. Näistä kuuluisimmat ovat Trasimenusjärven taistelu ja tietysti Cannaen taistelu. Molemmissa roomalaiset kärsivät mittavat tappiot ja kaatuneita oli kymmeniä tuhansia. Livius kertoo roomalaisten paniikista toistuvien tappioiden jälkeen. Rooman kaupungissa suoritetaan lepytysriittejä jumalien vihan tyynnyttämiseksi. Livius kuvaa myös roomalaisten eripuraisuutta. On kaksi erityisen hätäistä komentajaa, Marcus Minucius Rufus ja Gaius Terentius Varro, joiden yltiöpäisyyden takia roomalaiset (Liviuksen mukaan) kärsivät tappiot. Sen sijaan Liviuksen kerronnassa sankariksi nousee Quintus Fabius Maximus, jonka väsyttävää näännytyssotaa kärsimättömämmät roomalaiset parjaavat jahkailuksi ja pelkuruudeksi. Fabius Maximuksen strategia osoittautuu lopulta kuitenkin menestyksekkääksi, ja hän saa kunniakkaan lisänimen Cunctator (Viivyttelijä).
Liviuksen 22. kirjasta ovat peräisin sellaiset kuuluisat sanonnat kuten ”totuus hämärtyy liian usein, mutta se ei sammu milloinkaan”  ja ”osaat voittaa, Hannibal, mutta et osaa käyttää voittoa hyväksesi!”.

8

Kirsti Simonsuuri tunnetaan antiikin kirjallisuuden suomennoksistaan ja tietysti useista runokokoelmistaan, joista ensimmäinen, Murattikaide, julkaistiin 1980. Seuraavana vuonna ilmestyi Pohjoinen yökirja (Kirjayhtymä 1981), joka aikanaan suututti oululaisia.
Simonsuuri kirjoittaa ajastaan Oulun yliopistossa, jossa oli kirjallisuuden laitoksella apulaisprofessorina. On Pohjoisessa yökirjassa kohtia, joille nykylukija hymähtelee ymmärtäisesti ja jotka varmaan 1980-luvulla kismittivät kulttuuripiirejä, kuten kohdat, joissa Simonsuuri piikittelee vasemmistolaista intelligentsiaa ja sen kapea-alaisuutta, yhden totuuden tilaa.

Nuorempi professori sen sijaan tuntuu kamppailevan dogmaattisuuden pauloissa; hän yrittää etsiä järjestelmää, joka olisi täydellinen ja tunnustaa hyvin vastahakoisesti Neuvostoliiton järjestelmön epäkohdat. Hän on ehkä tyytymätön omaan elämäntilanteeseensa, jonka ongelmat hän projisoi, ja siksi uskoo toisen regimén kaikkivoipuuteen. Mielenkiintoista on nähdä, voiko älymystöläinen saavutettuaan tuon pisteen ajattelussaan koskaan siitä muuttua, edetä, kehittyä. (s. 29)

Suureksi osaksi Pohjoinen yökirja on paljon muuta, pohjoisen pimeyden ja kylmyyden tunnelmaa, mietintöjä kirjallisuudesta, taiteesta ja opettamisesta, kuvauksia ihmisistä. Kirjaa on kutsuttu intellektuellin manalamatkaksi (Ilmari Leppihalme, ”Kirsti Simonsuuri – eurooppalaisen intellektuellin manalamatka Ouluun”, Sinikka Carlsson, toim. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria, SKS 2010). Simonsuuri kirjoittaa myös myyteistä, esimerkiksi:

Jos sinua ohjaavat toiset uskomukset, toiset myytit, kuin ympärilläsi olevia ihmisiä, sinun on lähdettävä pois. Sillä muiden ihmisten myytteihin et voi koskaan vaikuttaa. Myytit eivät ole hämäriä, järjettömiä uskomuksia, vaan usein kouriintuntuviin kokemuksiin, henkilöihin tai tapahtumiin liittyviä valotosiasioita. Ne ovat jotakin, mitä ihminen pitää totena, ja joihin ulkopuolisen on mahdoton koskea, vaikka näkisi ne miten outoina. Sinun on kasvettava myytteihin aivan elämäsi alusta, et voi omaksua uusia. Vain itse voit luopua myyteistäsi, kun haluat. (s. 113)

7

Joulukalenterin seitsemäs luukku avaa vanhan blogaukseni (6.7.2012) Pirkko Saision Betoniyöstä:
Lukukeskus on kutsunut kaikki lukevat ihmiset muistelemaan, mikä kirja on muuttanut heidän elämänsä.
Mieleen tulee tietysti monia kirjoja, mutta päällimmäisenä tällä hetkellä on Pirkko Saision Betoniyö (1981). Luin sen kymmenisen vuotta sitten, ja vähän väliä se kummittelee mielessä. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, loppua kohden pala kurkussa.
Betoniyö kertoo kahdesta yksinhuoltajaäidin pojasta, toinen on jo nuori mies, toinen keskenkasvuinen. Kummallakaan ei mene hyvin. Saisio kertoo rujon tarinan tiiviisti ja pelkistetysti. Kirjasta tulee toivoton olo, mutta samalla nousee tarve tehdä asioille jotakin. Ihmisten lähtökohdat huolettomaan lapsuuteen, koulutukseen, perhe-elämään, rakkauteen ja onnen tavoitteluun ovat epäreilusti erilaiset.
Huomattavaa kumminkin on, että Saisio ei saarnaa, hän kertoo. Näin kirjallisuus. Kuka maailmanparannussaarnoja jaksaisi lukea?

6

Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko: Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus 2014) on varsinainen aarreaitta. Pulkkinen esittelee erinomaisesti suomalaiseksi kansanuskoksi kutsutun uskomusten ja maailmankuvien perinteen monia eri kerrostumia.
On varhaisista pyyntikulttuureista periytyvää ainesta, paikalleen asettuneen maanviljelyskulttuurin piirissä tapahtuneita muutoksia ja vielä kristillisen kulttuurin mukanaan tuomia lisiä. Kulttuuri, suomalainen tai mikään muukaan, ei ole muuttumaton, ei ole oikeaa ja aitoa, vaan on jatkuvaa muutosta.
Pulkkinen tuo kaiken aikaa esiin tulkintojen epävarmuuden ja esittelee kilpailevia näkemyksiä ja tutkimushistoriaa. Tämä on Suomalaisen kansanuskon erityinen ansio. Kirjassa kerrotaan maailmankuvan tämän- ja tuonpuoleisesta, jumalolennoista ja haltijoista, pyhistä paikoista, vainajista, samanismista ja magiasta.
Saamme esimerkiksi tietää, miksi torstai on erityinen päivä. Tämä ilmeisesti juontuu skandinaavisesta perinteestä, jossa torstai oli ukkosenjumalan Thorin päivä ja siten viikon voimallisin päivä. (Se oli muuten myös roomalaisten ukkosenjumalan Juppiterin päivä, Iovis dies). Näin torstaita pidettiin parhaimpana päivänä kaikenlaisiin voimallisiin tekoihin, loitsimiseen ja parantamiseen, myös kristillisenä aikana.
Saunasta Pulkkinen kertoo, että se edusti tuonpuoleista ja pyhyyttä. Sauna kuten muutkin voimalliset paikat, saattoi olla myös vaarallinen. Siksi saunan käyttämiseen liittyi paljon erilaisia rajoituksia ja varotoimia. Saunaan astuessa oli hyvä siunata itsensä, tämä oli kristillistynyt versio suojaustaiasta. Samoin löylyä vastaan varauduttiin saunaloitsulla, jolla toivotettiin hyvä löyly tervetulleeksi ja karkotettiin paha löyly. Pulkkisella on myös näistä tekstinäytteitä, jos haluaa ottaa varotoimia käyttöönsä. Saunassa ei myöskään pitänyt kylpeä lauantai-iltana liian myöhään. Saunatontulle piti jättää hyvät löylyt.
Tonttu eli talonhaltija takasi talon onnen, jos ihmiset elivät hyvätapaisesti ja ahkerasti. Talolla, riihellä, saunalla ja myllyllä saattoi olla oma haltijansa. 1700-luvulla kansanperinnettä kerännyt Christfried Ganander vertaa suomalaisten tonttua roomalaisten kotijumaluuteen (Lar) ja kirjoittaa:

Tonttuja oli monenlaisia; JywäTonttu kantoi kuhilaita taloon ja kartutti viljavarastoa. Raha-Tonttu, sama kuin Kratti. Paska-Tonttu toi lantaa taloon.

Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä haltijat ovat käyneet harvinaisiksi. Nykyajan kirjoitustyöläiset kuitenkin tuntevat Kakka-Keijun. Kukaan ei oikeastaan ole nähnyt tätä olentoa, mutta sen aikaansaannokset ovat kiistaton todiste sen olemassaolosta. Teksti, joka vielä illalla on ollut täysin kelvollinen, on seuraavana aamuna Kakka-Keijun yöllisen käynnin jäljiltä täynnä kikkareita.

5

Lotte (Lotte in Weimar, 1939) ei ole Thomas Mannin tunnetuimpia romaaneja. Se kertoo Charlotte Buffista, Goethen nuoruudenrakastetusta. Historiallinen Charlotte Buff oli esikuvana henkilöhahmolle Lotte Goethen esikoisromaanissa Nuoren Wertherin kärsimykset. Siinä Werther rakastuu Lotteen, joka on jo kihlautunut toiselle, ja lopulta Werther ampuu itsensä. Goethestä tuli romaanin myötä kuuluisa kohukirjailija.
Historiallinen Charlotte Buff, naimisiin mentyään Kestner, kantoi tätä Lotte-kuvaa taakkanaan koko elämänsä. Thomas Mannin Lotte-romaani kertoo yhden episodin, kun Lotte jo keski-ikäisenä useamman jo aikuisen lapsen äitinä matkustaa Weimariin tapaamaan sukulaisiaan ja siinä yhteydessä tapaa myös Goethen.
Romaani etenee hyvin verkkaisesti ja on itse asiassa välillä aika puiseva. Lotten tapaamia weimarilaisia ja heidän kertomiaan juoruja käydään läpi perusteellisesti, samoin Lotten käymiä keskusteluja, mietiskelyjä ja mielentiloja. Vasta kirjan loppupuolella Lotte tapaa illallisilla Goethen, jonka Mann kuvaa mahtipontiseksi. Muutenkaan Mann ei päästä henkilöitään helpolla, vaan kaikki saavat ironista kyytiä. Oikeastaan Lotte itse on ainoa, jota Mann käsittelee hellemmin.
Mannin romaaniin liittyy myös mielenkiintoinen episodi toisen maailmansodan jälkipyykin yhteydessä. Nürnbergin oikeudenkäynnissä Iso-Britannian pääsyyttäjä Hartley Shawcross esitti Goethen lausumana katkelman Mannin Lottesta – luullen Mannin sepittämää monologia Goethen itsensä aidoksi lausumaksi, eräänlaiseksi ennustukseksi Saksan kansan kohtalosta:

On valitettavaa, etteivät he tunne totuuden viehätystä, – on inhottavaa, että tomu ja humala ja kaikkinainen taisteleva raivokkuus on heille niin kallista, – on kurjaa, että he uskoen antautuvat jokaisen haltioituneen roiston armoille, joka osaa herättää heidän alhaisimmat ominaisuutensa, lietsoa heidän paheitaan ja opettaa heidät ymmärtämään kansallisuusaatetta eristäytymisenä ja raakuutena.” (Mann, Lotte, suom. Marita Salomaa, Gummerus 1947, s. 300)

4

Joulukalenterin neljäs luukku on kierrätys muutaman vuoden takaisesta blogauksestani (30.12.2011). Muistutuksena siitä, että maahan- ja maastamuuttajia on ollut aina.
Vuoden viimeisenä päivänä sain päätökseen ison luku-urakan, Vilhelm Mobergin neliosaisen eepoksen Maastamuuttajat (1949-1959). Romaanisarja kertoo ruotsalaisista uudisasukkaista, jotka 1850-luvulla muuttivat Smoolannista Pohjois-Amerikkaan, alueelle, josta muodostui Minnesotan osavaltio.
Muistan lapsuudestani, että televisiossa näytettiin sarjaa Maastamuuttajat. Se oli ilmeisesti muokattu kahdesta Jan Troellin elokuvasta (1971 ja 1972). Sarjasta muistan hämärästi pelon ja liikutuksen hetkiä.
Romaanit olivat nyt vähintään yhtä vaikuttavia. Ensimmäisen osan (Utvandrarna) kuvaus nälästä ja pienen Annan kuolemasta oli riipaisevaa luettavaa. Samoin viimeisen osan (Sista brevet till Sverige) astrakaaniomenoiden kypsyminen ja Karl-Oskar Kristiinan tautivuoteella.
Ei Moberg pelkkä kurjuuden kuvaaja ole. Mukana on lämpöä ja ymmärtämystä ihmisten tyhmyydestä ja tietämättömyydestä huolimatta. Västergöhlin Ulrika sinnikkyydessään on suosikkini. Teossarja herätti pahennusta oman aikansa Ruotsissa kielenkäyttönsä ja roisin huumorinsa takia. Sittemmin Maastamuuttajat on vakiinnuttanut asemansa Ruotsin kansankodissa. Duvemålan Kristinalle ja Korpamoenin Karl Oskarille on pystytetty patsaskin.
 
 

3

Roomalainen filosofi ja valtiomies Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa) on ollut Rooman keisariajan tunnetuimpia kirjoittajia, myös näytelmäkirjailijana. Hänellä on ollut merkittävä vaikutus myöhempaan draama aina Shakespearea, Corneillea ja Racinea myöten. Suomessa Seneca on jäänyt pitkään muiden ’klassisempien’ kirjoittajien varjoon, mutta nyt hän on tehnyt näyttävän paluun Maija-Leena Kallelan ja Antti T. Oikarisen käännösten ansiosta. Aikaisemmin he ovat kääntäneet yhdessä Medeian ja Thyesteen, sekä Oikarinen Senecan kirjeet Luciliukselle.
Nyt Kallelan ja Oikarisen Seneca-suomennoshanke on edennyt Faidraan ja Oidipukseen (Viisas Elämä 2016). Molemmissa näytelmissä murhe ja ongelmat nousevat perheen sisältä.
Senecan Faidra on tulkinta kreikkalaisesta myytistä, jossa Theseuksen vaimo Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen. Hippolytos torjuu Faidran, joka kostaa tekaistulla raiskaussyytöksellä. Huonostihan siinä käy. Hippolytos sinkoutuaa kalliolta alas mereen, ja Faidra surmaa itsensä. Senecan tulkinnassa valheesta seuraa kärsimys.
Faidrassa (Faidran imettäjän suulla) on kuuluisa vetoomus nuoruudelle:

Nauti nuoruudestasi: se pakenee nopeaan tahtiin.
Sydämesi on nyt altis, ja nyt kun olet nuori, Venus on tervetullut:
Riemuitkoon siis mielesi. Miksi lepäät yksinäisellä vuoteella?
Päästä iloton nuoruutesi vapaaksi; karauta jo täyteen laukkaan,
heitä suitset irralleen, estä parhaita elinpäiviäsi
valumasta hukkaan. Jumala on määrännyt kullekin
omat velvollisuutensa ja ohjaa elämän siihen kuuluvien vaiheiden läpi:
ilo sopii nuorelle, alakuloinen ilme vanhalle. (v. 446-453)

Senecan Oidipus on kohtalon ja olosuhteiden armoilla. Mitä enemmän hän on yrittänyt väistää ennustettua kohtaloaan, sitä varmemmin hän on kulkenut sitä kohti. Kuoron suulla Seneca esittää ihanteena keskitien kulkemisen:

Jos minun olisi sallittua muovata
kohtaloani oman mieleni mukaan,
virittäisin purjeet kevyellä Zefyros-tuulella,
jotteivät mastot ankaran vihurin
niitä painaessa huojahtelisi.
Vieno ja säyseästi puhaltava,
laitaa kallistamaton tuulenhenki
ohjaisi rauhallista laivaani;
turvallisesti kuljettaisi elämä minua
keskiväylää soljuen.
…
Kaikki, mikä ylittää kohtuuden rajat,
Horjuu epävakaassa tilassa. (v. 882-891, 909-910)