Tekijä: maijastina

Raamatuksi kutsuttu kirjoituskokoelma on ollut vuosisatojen ajan monenmoisessa käytössä.  Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksiin mahtuu hyvin erilaisia ja eriaikaisia tekstejä, ja niitä käytetty puolustamaan milloin mitäkin asiaa ja aatetta. Yhdestä ja samasta tekstikohdasta on löydetty argumentteja täysin vastakkaisiin näkemyksiin, kuten Minna Heimola osoittaa kirjassaan Raamattu ja rasismi (Suomen Eksegeettisen seuran julkaisuja, 2017).
Heimola esittelee kirjassaan, miten Raamatun kirjoituksilla on oikeutettu mm. orjuutta, rasismia, siirtomaavaltaa ja apartheidia. Toisaalta Raamatusta on löytynyt myös perusteluja näiden ilmiöiden vastustamiseen.
Etelä-Afrikan reformoitujen kirkkojen teologit perustelivat rotuerottelua esim. 1. Mooseksen kirjan tarinalla Babylonin tornista ja Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyllä. Yhdysvalloissa 1800-luvulla orjuuden kannattajat löysivät lukuisia perusteluja orjuudelle, mutta yhtä lailla orjuuden vastustajat nostivat esiin argumentteja Raamatusta. Yhdysvalloissa ja Etelä-Afrikassa on sittemmin kirjoitettu rasistisia rakenteita purkavaa teologiaa, jossa on haettu voimaantumista luomiskertomuksesta (1. Moos. 1:26) ja Paavalin Galatalaiskirjeestä (3:28: ”On yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, …”).
Orjuuden kannattajat vetosivat paitsi Raamatun teksteihin, myös Aristoteleeseen, joka kehitteli ajatuksen ns. luonnollisesta orjuudesta. Aristoteleen mukaan jotkut etniset ryhmät olivat luonnollisesti toisia etnisiä ryhmiä henkisesti alempia eli barbaarit olivat kreikkalaisia alempia. He sopivat luonnostaan orjiksi. Siksi orjiksi joutuneille oli vain hyväksi olla isäntiensä vallan alla.
Jokainen teksti, niin Aristoteles kuin Raamatun kirjoitukset, on sidoksissa oman aikansa yhteiskuntaan ja aikakauden ihmisten näkemyksiin. Samoin tekstien tulkinnat nousevat oman aikansa pyyteistä. Pyhinä tai muuten auktoritatiivisina pidetyistä teksteistä etsivä löytää tukea melkeinpä mille tahansa kannattamalleen asialle. Oma ajattelu ja irrottautuminen pyhinä pidettyjen tekstien painolastista olisi kuitenkin suotavaa. Kuten Heimola toteaa, ”Raamattua voi käyttää hyvään tai pahaan, ja jokainen, joka siihen vetoaa, on vastuussa omien tulkintojensa etiikasta” (s. 129).
Raamatun tutkijat kokoontuvat Helsingissä kansainvälisessä konferensissa ensi viikolla. Tapahtumaan odotetaan noin tuhatta osallistujaa. Konferenssissa on myös paneeleja ja esitelmiä kreikkalais-roomalaisesta antiikista. Itse olen mukana järjestämässä paneelia kansalaisuudesta antiikissa (“Citizens and Aliens in Greco-Roman Antiquity”)

Next week I will take part in a colloquium on the transformation of divinatory practices in Late Antiquity, ”Dämonische Orakel oder göttlicher Hinweis? Transformation divinatorischer Praktiken im spätantiken Christentum des Westens”. The colloquium will be organised at the University of Siegen. The programme is found here.
My paper deals with the late antique emperors and their attempts to control divinatory practices, ”Monopoly of Truth? Christian Emperors, Divination, and Curiositas”

Abstract:

My paper is about the idea of curiositas in the legislation of Christian emperors on divination. How did the Christian emperors’ attitudes differ from their non-Christian predecessors’ concerns, and in which aspects were they similar? Which continuities were there? How were the public and private distinguished in legislation, in regard to curiositas? What was forbidden knowledge? Which were the forbidden ways and tools of attaining knowledge? I will also discuss the well-known trials on magic under reigns of Valentinian I and Valens.

Furthermore, I will survey the ideas of curiositas in the writings of ecclesiastical writers. The focus is on Augustine’s notions of curiositas. Augustine discusses the divination especially in De divinatione daemonum. I will analyse the ways in which the good/permitted and evil/forbidden divinations were distinguished. It was not that the pagan divination made false/untruthful announcements (about the future) but that these were based on the special capabilities of demons and their demonic deception. Augustine construes a distinction (in De civitate Dei) between the good and permitted prophecies of Christian holy men (that Emperor Theodosius I used) and the evil and forbidden divination coming from demons.

My analysis will reveal the emergence of the new order of ‘knowledge’ but also continuities in making distinctions between good and evil divination.

Konferenssiesitelmää kirjoittaessa harhauduin selvittelemään latinan sanaa curiositas, uteliaisuus, tiedonhalu. Kreikan vastaavat termit ovat polypragmosyne ja periergia. Antiikin kirjallisuudessa substantiivi curiositas esiintyy ensimmäisen kerran kenelläpä muulla kuin Cicerolla. Adjektiivi curiosus, utelias, on klassisen ajan kirjallisuudessa yleisempi. Ciceron jälkeen substantiivi curiositas yleistyy Apuleiuksen myötä.
Apuleiuksen romaanissa Muodonmuutoksia eli Kultainen aasi uteliaisuus on kantava teema. Päähenkilö Lucius on aivan liian utelias (tai väärällä tavalla utelias), ja vääränlaisen tiedonhalun takia hän muuttuu taikakeinoin aasiksi. Apuleiuksella curiositas liittyy magian harjoittamiseen. Yhteys taikuuteen on myös kreikan termillä periergia, uteliaisuus. Tiedonhalu voi olla vaarallista, jos ihminen ylittää inhimillisen tiedon (oletetut) rajat.
Plutarkhos kirjoitti esseen Uteliaisuudesta, Peri polypragmosynes. Kreikan sanan polypragmosyne voi kääntää myös urkkimiseksi tai sotkeutumiseksi toisten asioihin. Se kuvaa myös yleistä puuhakkuutta vähän kaikkiin suuntiin, multitaskingia (eräs antiikin kirjoittaja tarjoaa latinankieliseksi vastineeksi sanaa negotiositas, toimeliaisuus). Plutarkhos pitää polypragmosynetä vahingollisena mielentilana. Sen sijaan että ihminen kiinnittää huomiotaan kaikenlaisiin katuelämän ilmiöihin, temppuilijoihin ja seinäkirjoituksiin ja nuuskii toisten asioita, hänen pitäisi keskittyä tärkeisiin asioihin, kuten luonnonilmiöiden tarkkailuun.
Sosiaalisessa mediassa roikkuminen olisi Plutarkhokselle varmasti pahimman luokan polypragmosyne.
Samoilla linjoilla on Seneca esseessään De brevitate vitae, joka on ilmestynyt vastikään suomennettuna (Elämän lyhyydestä, suom. Juhana Torkki, Otava 2018). Ihmisen ei pitäisi tuhlata elämäänsä joutavaan kuten pallopeleihin tai paistattelemaan itseään auringossa. Myös nykyajan senecat usein halveksivat näitä huveja, mutta yllättävää kyllä antiikin Seneca pilkkaa myös kirjallisuuden tutkimiseen liittyvää uteliaisuutta silkkana turhuutena. Ketä kiinnostaa se, kuinka monta soutajaa Odysseuksella oli laivassaan tai kirjoitettiinko Ilias ennen Odysseiaa vai päinvastoin tai kirjoittiko eepokset yksi ja sama runoilija? Tylyä tekstiä. P.G. Walsh toteaa vuoden 1988 artikkelissaan, että Seneca noin vain kuittaa koko 1800-luvun Homeros-tutkimuksen roskiin.
Senecan, Plutarkhoksen ja Apuleiuksenkin viesti on, ettei ihmisen kannata tietää enempää kuin on välttämätöntä. Mikä sitten on tarpeeksi? Useimmiten, varsinkin stoalaisessa filosofiassa oikeanlainen tiedonhalu oli sitä, mikä edisti pyrkimystä hyveelliseen ja hyvään elämään.
Miten johduin näihin selvittelyihin? Tarkoitukseni on kirjoittaa esitelmää Rooman kristityistä keisareista, jotka yrittivät valvoa alamaistensa ennustustoimintaa. Polypragmosynen vallassa olen puuhaillut ja lukenut kaikenlaista teeman liepeiltä.

Esittelen tämän päivän Helsingin Sanomissa uutta Sofokles-suomennosta. (Otsikoinnit ovat lehden toimituksen).
Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari ovat tehneet hienot käännökset Sofokleen näytelmistä Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra.
Tässä näyte Elektrasta (suom. Vesa Vahtikari), jossa äidin ja tyttären sovittamaton perheriita kuullaan molempien näkökulmasta tiukkana dialogina:

Klytaimnestra: Sinä julkea olento! Minä ja minun sanani / ja tekoni saavat sinut selvästikin puhumaan liikaa.
Elektra: Sinä ne sanat sanot, en minä. Sillä sinä itse teet tekosi / ja sinun teoistasi löytyvät minulle sanat.
Klytaimnestra: Kautta valtiatar Artemiin! Et kyllä pääse rangaistuksetta / tästä julkeudesta, kunhan Aigisthos palaa kotiin.
Elektra: Näetkö? Olet aivan raivon vallassa. Ensin annat minun puhua / mitä haluan, mutta sitten et kuitenkaan kykene kuuntelemaan.

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra. Suom. Tua Korhonen, Tommi Nuopponen, Vesa Vahtikari. Toim. Tua Korhonen. Teos 2018.

Augustinus, Confessiones (Tunnustuksia) 8. kirja
Maijastina Ritva Kahlos
4.9-18.10.2018 (laajuus 5 op)

• Kurssin sisältö:

Kurssilla käydään Augustinuksen Confessiones (Tunnustuksia) 8. kirjaa. Kurssi jakaantuu tekstiosuuteen ja kulttuurihistoriaosuuteen. Kulttuurihistoria-osuudessa käsitellään mm. myöhäisantiikin aikakautta, antiikin kääntymyskertomuksia, (oma)elämäkerrallista kirjallisuutta ja asketismia antiikissa.

• Suoritustavat:

Käymme läpi 8. kirjaa latinaksi ohjattuna tekstinlukuna. Opiskelijat valmistavat kotitehtäväksi annettuja tekstikohtia ja laativat näistä käännöksen kieliopillisine ja kulttuurihistoriallisine selityksineen. Opettaja selittää ongelmakohtia ja avaa Augustinuksen Tunnustusten kulttuurihistoriaa.

• Osaamistavoitteet:

Kurssin suoritettuaan opiskelija osaa kääntää sanakirjan, kieliopin ja selitysteosten avulla latinankielistä tekstiä. Hän tuntee kääntymyskertomusten, (oma)elämäkerrallisen kirjallisuuden ja asketismin kulttuurihistoriaa antiikissa.

• Edellytykset osallistumiselle:

Opiskelijoilta edellytetään ainakin latinan alkeis- ja jatkokurssit suoritetuiksi ennen osallistumista.

• Kurssityöskentelyn osa-alueet

1. oman tekstin esittelyn ja käännöksen laatiminen:
1.1: tutkimuskirjallisuuden lukeminen ja n. kolmen sivun (n. 1000 sanan) esittelytekstin kirjoittaminen
1.2: käännös omasta tekstipätkästä (200–250 sanaa)
27 t = 1 op
2. valmistautuminen luennoille (= toisten tekstipätkiin perehtyminen ja niiden kääntäminen)
7 x 4,5-6 t ≈ 30–40 t = 1,5 op
3. aktiivinen työskentely ja kommentointi luennoilla (läsnäolovelvoite)
11 x 2 t = 22 t = 1,5 op
4. kaikille yhteisen tutkimuskirjallisuuden lukeminen
50–60 s. = 0,5 op
5. oppimispäiväkirja
2,5-4 s. = 0,5 op
YHT. 5 op
Tarkemmat tiedot opetusajoista ja -paikoista Helsingin yliopiston Hae opetusta -sivuilta.

Next week form Monday to Wednesday, I will attend the conference ”Recognition: its Theory, and Practice”, organised by Heikki J. Koskinen and Ritva Palmén. The conference is one of the conferences organised by our centre of excellence ”Reason and Religious Recognition”. at the University of Helsinki, and is held at Helsinki Collegium for Advanced Studies.
The conference will be full of philosophers specialised in the recognition theory (that is, the theory developed especially by the German philosopher Axel Honneth, although the theory of recognition, Anerkennung, has its roots in the German philosophy of Hegel and co.). See the programme here.
My paper is not about theory, but practice – in the past. I will discuss Roman citizenship, what  were the criteria for the recognition as a Roman citizen and how the privileges connected to the citizenship were maintained during the later Roman Empire (200–400 CE).

Kaikki varmaan muistavat Rooman syntymyytin ja sen susiemon, joka imetti kaksospoikia Romulusta ja Remusta! Sudella olikin erityisasema roomalaisessa maailmassa. Näin esittää tutkimuksessaan Mika Rissanen, joka väittelee huomenna Jyväskylän yliopistossa roomalaisten ja Latiumin lähikansojen suhtautumisesta susiin. Rissanen mm. osoittaa, että roomalaiset välttelivät väkivaltaa susia kohtaan (he eivät esimerkiksi metsästäneet susia eivätkä käyttäneet niitä eläintaisteluesityksissä, kuten monia muita petoeläimiä). Väitöskirjaan voi tutustua täällä. Rissanen on myös julkaissut Rooman susista yleistajuisen tietokirjan Rooma, suden kaupunki (Atena 2018).
Onnea väitökseen!

Maaliskuussa pidin esitelmän Vihan pitkät jäljet -hankkeen kaksipäiväisessä työpajassa Uhrin identiteetti. Esitelmien ja ryhmäkeskustelujen merkeissä pohdittiin vainoja, uhrin identiteettiä ja uhriutumisen strategista käyttöä. Vihan pitkät jäljet -tapahtumat ovat Turun yliopiston Argumenta-rahoituksella järjestettävä hanke.
Lyhennelmä esitelmästäni ”Kärsimyksen kirkkain kruunu – marttyyrius myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa” on nyt luettavissa projektin sivuilla.

Pohdin Rooman tuhoa Tiede-lehden artikkelissa ”Rooma kaatui rahapulaan”. Siellä selviää syy Rooman tuhoon. Vai selviääkö?
Ainakin artikkelistani voi lukea luettelon niistä 210 syystä, jotka Alexander Demandt oli ehtinyt kerätä vuoteen 1984 mennessä (Der Fall Roms. Die Auflösung des römischen Reiches im Urteil der Nachwelt).

Mikä tekee joistakin teksteistä pyhiä? kohudosentti ihmettelee. Ja mikä niissä nostattaa niin voimakkaita tunteita, että muutokset ja uudet tulkinnat melkein loukkaavat meitä? Nykyisten maailmanuskontojen pyhät tekstit ovat tietysti oma lukunsa, mutta nyt ei kohudosentti murehdi niitä.
Kun vuonna 2004 Troijan sodasta tehty Troy ilmaantui elokuvateattereihin, monet puhisivat ärsyyntyneinä. Kyllä, monet kreikkalaisen mytologian sankareista ja sankarittarista, kuten ylväs Andromakhe, oli aika lailla vesitetty. Lopputapahtumat oli muutettu siten, että juuri Andromakhe ja Helena johdattavat joukon troijalaisia salakäytävää pitkin pakoon. Pedattiinko näin jatko-osaa Troy 2, jossa troijalaiset jatkavat seikkailujaan? Lisäksi Briseis surmaa Agamemnonin. Aivan, ajatteli kohudosentti, myyttejä tulkitaan aina uudestaan ja uudestaan. Näin tehtiin antiikissakin, Troijan sodan sankareista ja heidän vaiheistaan liikkui monia erilaisia versioita. Pedattiin antiikissakin jatko-osia Troijasta selvinneille, voittajille ja voitetuille. Yksi näistä tunnetaan Vergiliuksen Aeneis-eepoksena.
Missä menee pyhien tekstien uudelleen tulkinnan raja? Kohudosentti uskaltautuu vihdoin katsomaan jo viime vuonna esitykseen tullutta sarjaa Anne with an E. Sarja perustuu L.M. Montgomeryn romaaniin Annan nuoruusvuodet, josta tässäkin blogissa tasaisin väliajoin hehkutetaan. Kyse on siis tärkeästä, ellei peräti pyhästä tekstistä.
Kohudosentti katsoo pari ensimmäistä jaksoa tyytyväisenä ja pitää monia tulkinnallisia uutuuksia tervetulleina. Näyttelijävalinnat ovat oivallisia. Annan näyttelijä on lahjakas ja uskottava, samoin kasvatusäiti Marilla (toisin sanoen, he vastaavat hyvin kohudosentin omia mielikuvia). Ajankuva ja orvon ihmisen avuttomuus julmassa maailmassa tuodaan vaikuttavasti esiin. Kyläyhteisön ennakkoluulot ja koulun ilmapiiri kuvataan myös erinomaisesti.
Mutta sitten, miksi näitä muutoksia juonessa? kohudosentti jyrähtää. Miksi ylimääräistä dramatisointia – tässä seuraa juonipaljastuksia – kuten Annan palauttaminen orpokotiin, Matthew’n itsemurhayritys ja kaupungin konnat, jotka lisäksi majoittuvat Vihervaaraan? Aivan turhaa, kirjan tarina kantaa riittävästi. Eikö ole tarpeeksi dramatiikkaa orpoudessa, koulukiusaamisessa, oppimisessa yhteisön tavoille, naiseksi kasvamisessa ja kuolemantaudeissa?