Tekijä: maijastina

Britannian asukkaat ovat pulassa. Monta kertaa ovat saaren asukkaat halunneet vapaiksi ja vastustaneet mantereen voimia. Jatkuvia ongelmia on myös pohjoisten naapureiden skottien kanssa. Nyt britannialaiset on jätetty luottamaan omiin voimiinsa. Pian he lähettävät vetoomuksen mantereelle ja pyytävät apua. Näin kuuluu britannialaisten valitus: ”Barbaarit ajavat meidät mereen; meri heittää meidät barbaareille; näiden välissä on kaksi kauheaa vaihtoehtoa: joko meidät tapetaan tai sitten hukumme.” Mutta apua ei enää kuulu mantereelta.

Brexit myöhäisantiikin tapaan.

Britannialainen pappi Gildas kirjoitti traktaattinsa Britannian tuhosta (De excidio Britanniae tai De excidio et conquestu Britanniae) 490-luvulla tai 500-luvun alussa. Tarkemmasta ajoituksesta kiistellään. Gildas kuvaa Britannian erkaantumista Rooman vallasta. Britannia oli ollut aivan alusta saakka uppiniskainen ja itsepäinen ja kapinoinut niin Jumalaa, omia kansalaisiaan ja muiden kuninkaita vastaan iän kaiken. Roomalaiset eivät enää (Gildaksen kuvaamina) jaksaneet puolustaa britannialaisia ja jättivät nämä selviytymään omin avuin. Britannialaiset lähettivät valituksensa (gemitus Britannorum) roomalaiselle sotapäällikölle Aëtiukselle. (Aëtius oli se kuuluisa ns. viimeinen roomalainen, joka voitti Attilan Katalaunisten taistelussa; hänestä joskus myöhemmin lisää). Vetoomus Aëtiukselle voidaan ajoittaa jonnekin vuosien 446-453 välille.

Britannialaiset saivat kestää erilaisia kurimuksia, kun skotit (Scoti) hyökkäsivät luoteesta ja piktit (Picti) pohjoisesta. Tämän takia tyranni Maximus palkkasi sakseja (Saxones) suojelemaan Britanniaa. Palkkasoturit kuitenkin ryhtyivät kapinoimaan ja aiheuttivat britannialaisille lisää kärsimystä. Tässä on toinen kiinnekohta historiaan, sillä kyse on vallantavoittelija Magnus Maximuksesta, jonka hänen sotilaansa huusivat keisariksi ja joka pysyi vallassa Galliassa vuosina 383-388, kunnes Theodosius I kukisti hänet.

Gildaksen mukaan britannialaisten koettelemukset olivat tietysti seurausta näiden syntisyydestä.

Kirsti Simonsuuren (1945-2019) muistoksi blogaukseni  vuodelta 2016 (kirjallisen joulukalenterin 8. luukku).

Kirsti Simonsuuri tunnetaan antiikin kirjallisuuden suomennoksistaan ja tietysti useista runokokoelmistaan, joista ensimmäinen, Murattikaide, julkaistiin 1980. Seuraavana vuonna ilmestyi Pohjoinen yökirja (Kirjayhtymä 1981), joka aikanaan suututti oululaisia.
Simonsuuri kirjoittaa ajastaan Oulun yliopistossa, jossa oli kirjallisuuden laitoksella apulaisprofessorina. On Pohjoisessa yökirjassa kohtia, joille nykylukija hymähtelee ymmärtäisesti ja jotka varmaan 1980-luvulla kismittivät kulttuuripiirejä, kuten kohdat, joissa Simonsuuri piikittelee vasemmistolaista intelligentsiaa ja sen kapea-alaisuutta, yhden totuuden tilaa.

Nuorempi professori sen sijaan tuntuu kamppailevan dogmaattisuuden pauloissa; hän yrittää etsiä järjestelmää, joka olisi täydellinen ja tunnustaa hyvin vastahakoisesti Neuvostoliiton järjestelmön epäkohdat. Hän on ehkä tyytymätön omaan elämäntilanteeseensa, jonka ongelmat hän projisoi, ja siksi uskoo toisen regimén kaikkivoipuuteen. Mielenkiintoista on nähdä, voiko älymystöläinen saavutettuaan tuon pisteen ajattelussaan koskaan siitä muuttua, edetä, kehittyä. (s. 29)

Suureksi osaksi Pohjoinen yökirja on paljon muuta, pohjoisen pimeyden ja kylmyyden tunnelmaa, mietintöjä kirjallisuudesta, taiteesta ja opettamisesta, kuvauksia ihmisistä. Kirjaa on kutsuttu intellektuellin manalamatkaksi (Ilmari Leppihalme, ”Kirsti Simonsuuri – eurooppalaisen intellektuellin manalamatka Ouluun”, Sinikka Carlsson, toim. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria, SKS 2010). Simonsuuri kirjoittaa myös myyteistä, esimerkiksi:

Jos sinua ohjaavat toiset uskomukset, toiset myytit, kuin ympärilläsi olevia ihmisiä, sinun on lähdettävä pois. Sillä muiden ihmisten myytteihin et voi koskaan vaikuttaa. Myytit eivät ole hämäriä, järjettömiä uskomuksia, vaan usein kouriintuntuviin kokemuksiin, henkilöihin tai tapahtumiin liittyviä valotosiasioita. Ne ovat jotakin, mitä ihminen pitää totena, ja joihin ulkopuolisen on mahdoton koskea, vaikka näkisi ne miten outoina. Sinun on kasvettava myytteihin aivan elämäsi alusta, et voi omaksua uusia. Vain itse voit luopua myyteistäsi, kun haluat. (s. 113)

I got back home in Helsinki and this nice volume was waiting for me: The Fifth Century: Age of Transformation. It is the proceeding of the Shifting Frontiers in Late Antiquity conference that was held in 2017 at Yale University. The volume is edited by Noel Lenski and Jan Willem Drijvers and published in the prominent Late Antiquity series of Munera by Edipuglia.
The volume is full of articles on late antique issues such as climate, material culture, barbarians (of course!) and Romans, law and power, religion and authority, literary construction and memory. I am very happy to be in this volume, with the article ”Shifting Sacrifices. Fifth-Century Developments in Ritual Life”.

Viimeiset päivät Bochumin yliopiston Käte Hamburger Kollegissa ovat meneillään. Olen oppinut kaikenlaista teoreettista ja käytännöllistä.
1. Pää on sekaisin uusista ideoista, metodeista ja teorioista. Näitä ihminen saa päähänsä seminaareissa ja lounaskeskusteluissa.
2. Kun kerroin tutuille lähteväni Bochumiin, useimpien kommenti oli, että mikä ja missä? Nyt voin kertoa, että Bochumin yliopistossa on intellektuaalikeskittymä Käte Hamburger Kolleg.
3. Bochum on mainettaan kauniimpi paikka. Bochumin seudulla on mm. Burg Blankstein, jonne voi kiivetä luonnonsuojelualueen halki ihailemaan näkymiä, ja Weitmarer Holz, jossa voi nähdä tällaisia otuksia.

4. Kaikki on täällä lähellä ja 10-45 minuutin junamatkan päässä: Dortmund 10 minuuttia, Essen 14 minuuttia, Duisburg 20 minuuttia, Düsseldorf 45 minuuttia. Kaikkialla on hienoja museoita, kommentoi museaalinen kirjeenvaihtaja.
5. On hyvä pitää käteistä mukana. Saksassa ei aivan selviä pelkällä pankkikortilla.
6. Saksassa kaupat ovat todella kiinni sunnuntaisin.
7. Ihmiselle on hyväksi välillä vaihtaa ympäristöä.

Täällä museaalinen kirjeenvaihtajanne Saksassa. Tämän viikon museovierailu vei minut Bochumin naapuriin, pikkukaupunkiin nimeltä Herne, Westfalenin maakuntamuseoon LWL-Museum für Archäologie.
Museo esittelee ihmiskunnan (ja samalla Westfalenin) historiaa esihistoriasta 1900-luvulle saakka. Esihistoriassa on mukana myös Neandertalin ihminen. Arkeologian näkökulma ulottuu myös 1900-luvun surullisiin vaiheisiin: mukana on pohdintaa keskitysleirien ja pommitusten jättämistä merkeistä maastossa. Ja varhaisten ja uusimpien vaiheiden väliltä Westfalenin menneisyydestä esitellään yhteyksiä keltteihin, kaupankäyntiä roomalaisten kanssa ja arvioita siitä, keitä germaanit olivat.
Samoin voi tutustaa eri teorioihin siitä, missä käytiin kuuluisa taistelu Varuksen johtamien roomalaisten ja Arminiuksen johtamien kheruskien välillä – roomalaiset hävisivät tämän kuuluisan taistelun, jota yleensä kutsutaan Teutoburgin taisteluksi. Yksi teoria on siis, että taistelu täytiin Teutoburgin metsässä, mutta on myös ehdotettu, että se olisi käyty jossakin nykyisen Münsterin seudulla tai etelämpänä tai pohjoisempana. Museossa on germaaneista erinomainen tietoisku, jossa eritellään kriittisesti, mitä kaikkea germaaneista roomalaisen kirjallisuuden, myyttien, kielitieteen, riimukirjoituksen ja arkeologian keinoin voidaan esittää ja mitä epävarmuuksia näihin liittyy. Germaanit olivat nimitys, jonka roomalaiset olivat antaneet Rein-joen toisella puolella asuville ihmisille.

Kaikki tämä on tehty hyvin pedagogisella ja havainnollisella otteella. Näyttelyssä on esineistöä ja paljon luita, kuvaa, liikkuvaa kuvaa, ääntä, pienoismalleja, läpileikkauksia, tutkijoiden haastatteluja, myös erilaisia nurkkauksia, joissa voi istua tunnelmoimassa menneisyyttä. Istuin nuoren naisen polttohautausta seuraamassa kuunnellen lintujen viserrystä ja naisten haikeaa laulua aamunkoitossa ja ihmetellen, miten pieneen kasaan ihmisen viimeiset jääneet mahtuvat.

Museossa järjestetään myös työpajoja ja arkeologiaseikkailuja lapsille. Pääsevätköhän lapsenmieliset mukaan?

Gender and Religious Identity: A Workshop with Daniel Boyarin (UC Berkeley)
May 27, Helsinki Collegium for Advanced Studies (Common Room, Fabianink. 24A, 3rd floor)
Organizers: Elisa Uusimäki, Ilkka Lindstedt
Welcome 8.45-9.00
9.00-12.00: Gender session
9.00: Martti Nissinen, HY: The Agency of the Female Prophets of the Hebrew Bible: Independent or Instrumental? Prophetic or Political?
9.30: Saana Svärd, HY: Studying Gender in the Ancient Near East
10.00: Outi Lehtipuu, HY: “No Male and Female”: Gender and the Rhetoric of Recognition in Early Christianity
10.30-11.00 Coffee break
11.00: Susanna Asikainen, HY: Investigating Emphasized Femininities in the Rewritten Biblical Narratives
11.30: Katharina Keim, Lund: Women and Gender in Pirqei deRabbi Eliezer
12.00-13.00: Lunch break
13.00-15.30: Religious identity session
13.00: Antti Vanhoja & Nina Nikki, HY: Paulinism and Anti-Paulinism: Cultural Evolutionary Perspectives
13.30: Pekka Lindqvist, ÅA: Confrontations and Exegesis in Early Judaism
14.00-14.30: Coffee break
14.30: Maijastina Kahlos, HY: Pagans, Heretics, or Sorcerers? Labels and Identities in Local Religion in the Fifth Century CE
15.00: Riikka Tuori, HY: Karaite Identity in Early Modern Europe
17.00: Daniel Boyarin’s keynote lecture “What is the Jews?”
Venue: Small Hall, University of Helsinki Main Building (Fabianinkatu 33, 4th floor), reception to follow.
Further information here.

Welcome to the book launch of
Recognition and Religion: Contemporary and Historical Perspectives (ed. M. Kahlos, H. J. Koskinen & R. Palmén, Routledge: London, 2019)
On Tuesday, May, 28, at 16.15-18.00 at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (Fabianinkatu 24 A, 3^rd floor Common Room)
The book Recognition and Religion arises from the research topics of the Academy of Finland Centre of Excellence Reason and Religious Recognition led by prof. Risto Saarinen. The editors all work as researchers in the Centre. The book focuses on recognition and its relation to religion and theology, in both systematic and historical dimensions. While existing research literature on recognition and contemporary recognition theory has been gradually growing since the early 1990s, certain gaps remain in the field covered so far. One of these is the multifaceted interaction between the phenomena of recognition and religion.
Since recognition applies to persons, institutions, and normative entities like systems of beliefs, it also provides a very useful analytic and interpretative tool for studying religion. Divided into five sections, with chapters written by established scholars in their respective fields, the book explores the roots, history, and limits of recognition theory in the context of religious belief. Exploring early Christian and medieval sources on recognition and religion, it also offers contemporary applications of this underexplored combination.
https://www.routledge.com/Recognition-and-Religion-Contemporary-and-Historical-Perspectives-1st/Kahlos-Koskinen-Palmen/p/book/9780367133597
All are cordially invited.
Preliminary program:
Welcome by the editors Maijastina Kahlos, Heikki J. Koskinen, Ritva Palmén

Comment by prof. Sami Pihlström & discussion

Comment by prof. Sirpa Wrede & discussion

Comment by prof. emer. Simo Knuuttila & discussion

Final words by prof. Risto Saarinen

Wine and snacks are served.

Bochumin yliopisto, Ruhr Universität Bochum, perustettiin vuonna 1962, ja se on nykyään yksi Saksan suurimmista yliopistoista (kymmenen suurimman joukossa). Yliopiston kampus on tullut ainutlaatuisen kuuluisaksi betonibrutalismistaan.
Kampuksen arkkitehtuurin puolustukseksi sanottakoon, että se on yhtenäinen tyyliltään ja omassa lajissaan vaikuttava. Arkkitehtuurista vastasi Helmut Hentrich. Ideana oli yliopisto satamana tiedon meren äärellä. Yksittäiset rakennukset olivat laivoja.
Yliopiston betonikompleksin kontrastina on kampuksen yhteydessä kasvitieteellinen puutarha, joka on kuuluisa kiinalaisesta puutarhastaan.
Bochumia ei pidetä juuri kaikkein kauneimpana saksalaisena kaupunkina. Itse bochumilaisetkin kovin vähättelevät. Mutta kevään edetessä täällä hyvin viehättävää.
Tämä ulkoilualue on entinen kaivos.

Aachen tunnetaan ennen kaikkea Kaarle Suuren kaupunkina. Aachenin merkittävin nähtävyys on tuomiokirkko, jonka vanhimmat osat ovat jo 800-luvulta ja jota uudistettiin vuosisadasta toiseen. Vuosina 936-1531 tuomiokirkossa kruunattiin kolmekymmentä kuningasta. Kaupunki oli myös kuuluisa parantavista lähteistään, kuten jo roomalaisaikainen nimi Aquae Granni kertoo, ja uudella ajalla kaupunki tunnettiin kylpylöistään. Iloiseen kylpyläelämään liittyi laajamittainen luksusprostituutio, jota ei nykyään kaungin historian esityksissä korosteta.
Aachenin vaiheisiin roomalaisajoista nykyaikaan voi tutustua museossa Centre Charlemagne. Osa esineistöstä on alkuperäisiä, osa kopioita.
Roomalaisajalta on löytynyt piirtokirjoituksia, kuten roomalaisen sotilaan puolison Julia Tiberinan pystyttämä omistus Magna Materille ja Isikselle (ajoitettu 100/200-luvulle).
 
 
 
Myöhäisantiikista on näytteillä tämä lasinen juomasarvi (ajoitettu 300/400-luvulle).
Museo on toteutettu mukavan pedagogisesti ja monipuolisesti, ja lapsia (ja lapsenmielisiä, kuten blogistia) on muistettu esineillä, joita saa myös kokeilla ja kosketella.
 
Eniten museossa esitellään tietysti Kaarle Suurta, hänen vaiheitaan ja hänen vaikutustaan Euroopan tapahtumiin. Kaarle Suurta on vuosisadat käytetty milloin mihinkin poliittisiin tarkoituksiin, tunnetuimpana esimerkkinä Napoleon, joka esiintyi uutena Kaarle Suurena. Aikaisemmin sekä ranskalaiset että saksalaiset yrittivät omia hänet itselleen, hän oli joko Charlemagne tai Karl der Grosse. Nykyään Kaarlesta on löydetty mallia eurooppalaisuuden yhteiselle perustalle. Miten olisi Carolus Magnus?