Tekijä: maijastina

Tänään 20.5 vuonna 451 käytiin taistelu Attilan johtamien hunnien ja Aëtiuksen johtamien roomalaisten välillä. Taistelu kulkee Katalaunisten kenttien taistelun nimellä, ja se on usein historiankirjoituksessa nostettu ratkaisevaksi taisteluksi, jossa Attila ja hunnit kukistettiin. Mikään ratkaiseva taistelu se tuskin oli, se oli lähinnä vain yksi sotatoimi Attilan muiden taisteluiden joukossa.

Lisää voi lukea kirjastani Roomalaiset ja barbaarit!

Kuvassa oleva tulkinta taistelusta on vasta 1300-luvulta.

Blogauksessani Apuleiuksen Kultaisesta aasista (Muodonmuutoksia) ja aasimaisesta uteliaisuudesta lupasin palata vielä uteliaisuuteen. Apuleiuksen romaaniin on liitetty sisäkkäiskertomuksia, joista yksi on satu Cupidosta ja Psychestä. Roomalaisten Cupido eli Amor oli kreikkalaisten rakkaudenjumala Eros. Eros ja Psykhe olivat suosittu aihe antiikin taiteessa, hellenistiseltä kaudelta lähtien. Apuleiuksen kertomaa tarinaa ei kuitenkaan tunneta antiikin kirjallisuudesta ennen Apuleiusta.

Tarina alkaa aivan kuin nykyään tuntemamme klassiset sadut: Erant in quadam civitate rex et regina. Hi tres numero filias forma conspicuas habuere eli ”Olipa kerran eräässä maassa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme kaunista tytärtä” (suom. J.A. Hollo). Tutkimuksessaan Ihmesatujen historia (SKS 2018) Satu Apo pitääkin Cupidon ja Psychen tarinaa ensimmäisenä eurooppalaisena ihmesatuna.

Tarinasta on hauska havaita myöhemmistä klassisista ihmesaduista tuttuja piirteitä, kuten kovia kokeva tyttö, joka kuitenkin selviää mahdottomilta tuntuvista tehtävistä apua antavien otusten avulla, kateelliset sisaret (usein myöhemmissä sisarpuolet), ilkeä anoppi (myöhemmissä saduissa paha äitipuoli), epämääräinen puoliso, joka osoittautuukin jumalaksi (myöhemmissä saduissa prinssiksi), rasia, jonne ei saa kurkistaa, mutta jonka utelias kuitenkin tietysti avaa. Kantavat teemat ovatkin uteliaisuus (curiositas) ja kateus (invidia).

Lyhyesti kerrottuna Psychen tarina on seuraava: Psyche oli niin kaunis nuori nainen, että itse kauneuden jumalatar Venus (kreikk. Afrodite) tulee kateelliseksi. Niinpä hän lähettää poikansa rakkauden jumalan Cupidon eli Amorin asialle: Cupidon pitää tuhota Psyche laittamalla tämä rakastumaan johonkin mitättömään mieheen. Cupido kuitenkin itse rakastuu Psycheen ja hoitaa hommat niin, että Psyche naitetaan Apollon oraakkelin käskystä hirmuiselle käärmeelle.

Psyche joutuu lumottuun linnaan, jossa häntä palvelevat näkymättömät voimat. Satu Apon mukaan Apuleiuksen sadun lumottu palatsi innoitti sittemmin 1700-luvun kirjoittajia – Marie-Catherine d’Aulnoy ja Gabrielle-Suzanne de Villeneuve – jotka loivat sadun Kaunotar ja Peto. Psyche on tietämättään naimisissa, ei minkään hirviön, vaan itsensä Cupidon kanssa, joka vierailee yön pimeyden turvin hänen makuuhuoneessaan. Kateelliset sisaret kuitenkin yllyttävät Psycheä selvittämään hirviömiehensä salaisuuden. Kun Cupido paljastuu, hän lähtee karkuun.

Onneton Psyche lähtee etsimään Cupidoa ja päätyy anoppinsa Venuksen palvelukseen. Tämä kohtelee tyttöä kaltoin ja antaa mahdottomia tehtäviä suoritettaviksi. Luonnonvoimat tulevat hänen avukseen. (Tarinaa lukiessa alkaa vähitellen rasittaa Psychen jatkuva avuttomuus, tyttö pyörtyilee, mutta saa aina apua). Kun Psychen on lajiteltava vehnän, ohran ja virnan jyvät, unikon siemenet, herneet ja pavut, hänen avukseen tulevat metsämuurahaiset. (Tuhkimon tarinassa tulevat mahdotonta tehtävää suorittamaan kyyhkyset). Sitten se rasia, jonne ei saa katsoa: Psychen viimeinen tehtävä on hakea Manalan kuningattaren kauneusrasia. Hän selviää tehtävästä, mutta uhkarohkean uteliaisuuden valtaamana avaa rasian ja vaipuu kuoleman kaltaiseen horrokseen.

Nyt Cupido rientää apuun (ja sadun lukija ihmettelee, että miksi nyt vasta) ja herättää rakastettunsa eloon moitiskellen tätä: ”Kas niin, sinä raukka, olit jälleen vähällä joutua tuhon omaksi tuon saman uteliaisuutesi takia” (suom. J.A. Hollo). Ja sitten Psychen asiat järjestyvät hetkessä, Venus-anoppi lepytetään, Psyche korotetaan jumalien joukkoon ja hän synnyttää tyttären Voluptas (kreikk. Hedone) eli Nautinnon.

Cupidon ja Psychen tarina kiehtoi myöhempiä antiikin ja renessanssin kirjoittajia. Allegorisissa tulkinnoissa Psyche oli tietenkin sielu, joka joutui moniin koettelemuksiin, mutta joka lopulta saavuttaa kuolemattomuuden. Tarinasta tuli 1500-luvulta lähtien hyvin suosittu, se käännettiin ranskaksi ja italiaksi, sen pohjalta sävellettiin oopperoita, ja vähitellen sen aineksia päätyi muihin kertomuksiin ja ihmesatuihin.

Yleensä jälkimaailma muistaa Brutuksen murhaajana, salaliitossa Julius Caesarin tuhoamiseksi (”Sinäkin, Brutukseni”). Marcus Junius Brutus (85-42 eaa) oli roomalainen aristokraatti, joka oli suuntautunut filosofiaan. Häneltä itseltään ei valitettavasti säilynyt kirjoituksia, mutta hänen kirjallisiin ja filosofisiin harrastuksiinsa viittaavat monet antiikin kirjoittajat kuten Cicero, Seneca ja Plutarkhos.

Juuri Brutuksen filosofiseen puoleen porautuu Markku Kailaheimon oppinut teos Brutuksesta: Stoalaisesseitä (Kirjokansi 2016). Ensimmäisessä esseessään Kailaheimo pohtii kysymystä Brutuksen filosofisesta suuntautumisesta, josta antiikin lähteet mainitsevat välillä stoalaiseksi, välillä akatemialaiseksi, ja päätyy nimeämään Brutuksen stoalaiseksi. Voi tietysti kysyä, olivatko kaikki, esimerkiksi roomalaiset aristokraatit, itse kovin tarkkoja kiinnittymään tiukasti johonkin filosofiseen koulukuntaan. Oliko tämä identiteettikysymys?

Monet antiikin kirjoittajat mainitsevat Brutuksen kirjoittaneen tutkielman hyveestä, ja Brutuksen hyvefilosofia onkin Kailaheimon toisen esseen aihe. Brutuksesta tuli myöhemmille roomalaisille ankaran tasavaltalaisen vapauden, hyveen ja miehuullisuuden kuva. (Joillekin hän oli tietysti petturin perikuva). Brutuksesta tuli traaginen hahmo, joka oli valmis asettamaan valtion parhaan omien yksityisten tavoitteidensa edelle, kuten Plutarkhos Brutus-elämäkerrassaan toteaa.

Kolmannessa esseessään Kailaheimo käsittelee attikismia ja stoalaista retoriikkaa. Cicero antoi puhetaidosta kertovalle kirjoitukselle nimen Brutus juuri tämän Brutuksemme mukaan: Brutus esiintyy tässä dialogissa yhtenä keskustelijoista Ciceron itsensä ja Atticuksen lisäksi, ja Brutuksella on jonkinlainen provosoijan rooli keskustelussa. Brutus oli myös tunnettu retoriikan taidoistaan. Kailaheimon Brutuksesta: Stoalaisesseitä on hyvä muistutus siitä, että Brutus oli paljon muuta kuin yksi Caesarin murhaajista.

Arvioni Juhana Torkin suomentamista Plutarkhoksen esseistä on luettavissa Helsingin Sanomissa (sunnuntai 10.5.2020). Nostin esiin Plutarkhoksen ihanteen itsensä hillitsevästä miehestä. Rauhallinen, harkitseva ja lempeä mies on Plutarkhoksen ja yleensäkin antiikin filosofien ihannemies:

”Keskityin itsehillintään ja sen valvomiseen, että puhun pelkkää hyvää, olen lempeä ja vailla vihaa; puhdistauduin pahoista puheista, sopimattomista teoista ja tunteista, jotka antaakseen pienen ja kehnon nautinnon tuovat mukanaan suuria ikävyyksiä ja häpeällisen katumuksen.” (suom. J. Torkki)

Itsehillintä on todellista miehekkyyttä, ja vastakohtana Plutarkhos tuo esiin vihan ja intohimojen valtaan joutuneen ihmisen, jonka viha

”ei ole jalosyntyistä eikä miehekästä eikä siinä ole mitään suurta eikä ylevää. Monille tosin kiihtyneisyys näyttäytyy aktiivisuutena, uhittelu rohkeutena ja uhmakkuus lujuutena. Jotkut jopa pitävät julmuutta sankaruutena, jääräpäisyyttä sitkeytenä ja kiukkuisuutta moraalisena närkästyksenä, mutta he erehtyvät. Vihastuneiden ihmisen teot, eleet ja olemus todistavat heidän pikkumaisuudestaan ja heikkoudestaan.” (suom. J. Torkki)

Samoin toin esiin sen, miten tutuilta Plutarkhoksen esittämät tilanteet, tunteet (viha, kateus, uteliaisuus, suru) ja ihmisten väliset suhteet tuntuvat nykyihmisestäkin. Osin tähän on syynä meidän yhteinen inhimillinen osamme, jonka jaamme menneisyyden ihmisten kanssa. Toisaalta tuttuus kumpuaa siitä, että olemme antiikin kulttuurin jälkeläisiä. Tämä perintö (hyvässä ja pahassa) on hyvä tuntea. Plutarkhokselta saa tähän hyvän sitaatin, sillä hän varoittaa katkoksesta, jossa menneisyys ei enää punoudu nykyisyyteen ja jolloin

”unohdus erottaa eilisen ja huomisen tästä päivästä, ikään kuin ne olisivat eri asioita. Näin kaikki häviää saman tien olemattomuuteen, kun muistia ei käytetä.” (suom. J. Torkki)

Tämän päivän Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissa Matti Kalliokoski kirjoittaa Helsingin yliopiston arkeologien ja geneetikkojen tekemästä erinomaisesta tutkimuksesta. Tutkimusprojektissa analysoitiin Levänluhdasta löytyneiden vainajien jäänteitä. Luulöydöt on ajoitettu rautakaudelle 300-800-luvuille. Luiden perusteella tutkijat ovat päätelleet, että ihmisten ruokavalio oli monipuolinen. Alueella harjoitetut monipuoliset elinkeinot ja sen myötä hyvä ruokavalio auttoivat seudun ihmiset 500-luvun ilmastokatastrofin yli, kertovat projektin tutkijat.

Mikä katastrofi oli? Kyse on myöhäisantiikin kirjoittajienkin mainitsemasta salaperäisestä pöly- tai sumuharsosta, jonka taakse aurinko himmeni vuoden tai puolentoista vuoden ajaksi. Johannes Efesolainen kirjoitti, että aurinko paistoi noin neljä tuntia, ja silloinkin valo jätti vain kalpean varjon, ja etteivät hedelmät kypsyneet ja viinikin maistui hapantuneilta rypäleiltä. Selityksenä sumu- tai tomuverholle tutkijat ovat ehdottaneet eteläisellä pallonpuoliskolla tapahtunutta suurta tulivuorenpurkausta tai valtavan komeetan törmäystä maahan tai sen lähiohitusta vuosien 534–535 tienoilla.

Helsingin yliopiston tutkijat ovat tutkineet Lapin puulustojen hiili-isotooppeja ja yhdistäneet ilmastokatastrofin siihen, että näissä puulustojen hiili-isotoopeissa havaittava valon määrä väheni merkittävästi vuosina 541- 544.

Matti Kalliokoski pistää kolumnissaan kuitenkin mutkat suoriksi puhuessaan ilmastokatastrofin seurauksista: ”Seuraukset olivat rajuja kautta Euroopan. Valtakuntia romahti. Nähtiin suuria kansainvaelluksia.”

Herää monia kysymyksiä: Mitkä valtakunnat romahtivat? Tarkoittaako toimittaja Länsi-Roomaa, jonka viimeinen keisari Romulus syöstiin valtaistuimeltaan vuonna 476 ja jonka alueet olivat pirstoutuneet eri poliittisiksi yksiköiksi 400-luvulla? Vai Itä-Roomaa, joka ei 500-luvulla romahtanut mihinkään, vaan pikemminkin keisari Justinianuksen aikana valloitti ”takaisin” alueita ostrogooteilta ja vandaaleilta Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Vai Persian valtakuntaa, joka joutui vaikeuksiin arabien valloitusten myötä, mutta vasta 600-luvulla. Mitä olivat ”kansainvaellukset”, joita nähtiin? Ihmiset liikkuivat isoina ja pieninä ryhminä, eivät ”kansoina” 100-luvulla, 200-luvulla, 300-luvulla, 400-luvulla, 500-luvulla, 600-luvulla, 700-luvulla ….

Apuleiuksen Kultainen aasi eli Muodonmuutoksia (Metamorphoses) on kummallinen teos. Se on yksi antiikin kuuluisimpia kertomuksia, jonkinlainen kehitysromaani. Kultainen aasi on sikermä käsittämättömän tuntuisia, irrallisia tapahtumia, eroottisia seikkailuja ja väliin upotettuja tarinoita. Näitä kaikkia sitoo yhteen kehyskertomus päähenkilö Luciuksen muuttumisesta aasiksi.

Kultaisen aasin kantava teema on uteliaisuus (latinan curiositas), joka juuri ajaa Luciuksen vaikeuksiin. Toinen ongelmiin vetävä ominaisuus on Luciuksen lemmenkiihko. Hän solmii rakkaussuhteen Fotis-nimisen palvelustytön kanssa. Fotis on myös noita Pamfilen oppilas, ja utelias Lucius haluaakin tietää, mitä taikoja Pamfile puuhaa. Hän vakoilee ja näkee Pamfilen muuttuvan linnuksi ja haluaa matkia taikakonsteja. Lucius kuitenkin sählää ja muuttuu aasiksi.

Aasina Lucius joutuu monenlaisiin ikävyyksiin ja kärsimyksiin – usein jälleen kyltymättömän uteliaisuutensa takia. Myös romaanin sisään upotetussa kertomuksessa ”Amor ja Psyche” uteliaisuus on keskeinen teema. Sen takia Psyche on menettää rakastettunsa. Antiikin tarinasta ”Amor ja Psyche” lähti liikkeelle tarinaperinne, josta muotoutui vuosisatojen kuluessa nykyään tunnettu versio ”Kaunotar ja peto”. Tästä lisää joskus toiste.

Kultainen aasi on täynnä magiaa ja pahoja noitanaisia, jotka käyttävät miehiä (myös seksuaalisesti) hyväkseen ja tekevät näistä heikkoja ja avuttomia. Yleensä nämä miehet joutuivat noitanaisten valtaan libidonsa ja uteliaisuutensa takia. Vaikka uteliaisuus oli antiikin maailmassa toisinaan myös positiivista tiedonhalua, se ymmärrettiin suureksi osaksi kielteiseksi asiaksi ja yhdistettiin magiaan. Juuri tästä negatiivisesta uteliaisuudesta julkaisin juuri artikkelin ”Christian Emperors, Divination, and Curiositas” (Jahrbuch für Antike und Christentum 61: 2019).

Suhtautuminen uteliaisuuteen on toki vaihdellut ja määrittynyt sen mukaan, mihin uteliaisuus on suuntautunut. Uteliaisuus on tutkimusta ohjaava voima. Näinä koronan aikoina voi ilolla ja kiitollisuudella muistaa, että uteliaisuus juuri ajoi esimerkiksi Edward Jenneriä 1700-luvun lopulla selvittämään lehmärokon ja isorokon tartuntamekanismeja.

Keskustelin kirjastani Roomalaiset ja barbaarit Kalle Haatasen ohjelmassa, perjantaina 17.4.2020. Nyt ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa.

Esseekokoelmassaan Keskipäivän miehiä. Kuvia Suomen historiasta (Arthouse 2016) Ville Hänninen maalaa tuokiokuvia sarjakuvien kulttuurihistoriasta. Siinä hän kirjoittaa keräilijöille ominaisesta lapsuuteen käpertymisestä. Keski-ikäiset miehet haluaisivat aina vain lukea niitä samoja nostalgisia sarjakuvia, joita he ahmivat lapsuudessaan. Sama koskee musiikkiharrastusta. Entinen nuorisokulttuuri on muuttunut ”pälvikaljuisten miesten kansoittamaksi labyrintiksi”.

Pälvikaljuisuus ei ole fyysinen eikä pelkästään miesten ominaisuus, vaan pikemminkin mielentila. Tästä olen minä itse elävä esimerkki. Olen juuri lukenut kasan Asterixeja ja nipun Lucky Lukeja. Nyt kartoitan tilannetta: mitä vanhoista albumeista minulta puuttuu. Huomaa, ettei tietenkään lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni kulta-aikojen jälkeen ilmestyneitä albumeita lasketa mukaan. Eihän niissä ole mitään nostalgista.

Olen myös – ja tämä on pälvikaljuisuuden selvimpiä merkkejä – kerännyt kaikki Nonstop-lehdet ja sitonut yhteen ja kansittanut ne. Tosin eräiden vakavamielisten keräilijöiden mielestä sitominen ja kansittaminen on sopimatonta. Lehdet kuuluu säilyttää oikeaoppisissa muovitaskuissa.

Nonstop ilmestyi vuosina 1975-1978. Istuin tuntikausia Rantalan sivukirjastossa niitä lukemassa. Nonstopissa ilmestyy mm. Tintti, Lucky Luke, Natasha, Yoku Tsuno, Johannes ja Pirkale, Strumffit (myöh. Smurffit), Vekarat, Piko ja Fantasio ja Corto Maltese.

Sosiaalinen media kuohuu nyt poikkeustilaa, jota verrataan nyt poikkeustilanteissa nouseviin diktatuureihin. Sana ja käsite diktaattori periytyy antiikin Roomasta. Latinan dictator on sanelija tai käskijä (latinan verbistä dictare – sanella, käskeä). Rooman tasavallan aikana äärimmäisissä hätätilanteissa voitiin senaatin päätöksellä nimittää dictator, korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi. Yleensä hänet nimitettiin hoitamaan jokin erityistehtävä sodan kriisitilanteessa. Hänen poikkeuksellinen käskyvaltansa ohitti tasavallan normaaliolojen korkeimpien virkamiesten, kahden konsulin, vallan.

Rooman alkuajan myyttisestä historiasta dictatoreita tunnetaan muutamia. Kuuluisin on Lucius Quinctius Cincinnatuksen tapaus. Roomalaiset olivat kärsineet tappion sodassa naapureitaan eekvejä vastaan vuonna 458 eaa. Senaatti päätti nimittää Cincinnatusta diktaattoriksi ja hoitamaan eekvi-kriisin. Cincinnatus oli kyntämässä peltoaan, kun senaattorit tulivat pyytämään häntä tehtävään. Cincinnatus suostui ja hoiti tehtävänsä kukistamalla eekvit 16 päivässä. Tämän jälkeen hän luopui diktaattorin tehtävästä ja palasi kyntämään peltoaan.

Toinen kuuluisa dictator on Quintus Fabius Maximus toisen puunilaissodan aikana. Karthagon etevä sotapäällikkö Hannibal oli voittanut roomalaiset moneen otteeseen ja eteni Italiassa kohti Rooman kaupunkia. Fabius Maximus nimitettiin diktaattoriksi vuonna 217 eaa, ja hän johti roomalaisia joukkoja välttelemällä suoraa rintamataistelua Hannibalin armeijan kanssa. Tässä taistelun välttelemisestä, joka osoittautui onnistuneeksi taktiikaksi, hän sai lisänimen Cunctator (Vitkastelija). Fabius Maximus luopui diktaattorin tehtävästä, kuten kuuluikin, kuuden kuukauden jälkeen. Näin poikkeustilan hoito tapahtui ihanteellisella tavalla.

Vähemmän ihanteellisesti asioita hoidettiin tasavallan ajan lopulla.

Lucius Cornelius Sulla voitti sisällisodan Gaius Mariusta vastaan vuonna 82 eaa. Hän nimitytti itsensä diktaattoriksi määrittelemäksi ajaksi, tittelinään dictator legibus scribundis et rei publicae constituendae, ‘diktaattori lakien säätämistä ja valtion järjestämistä varten’. Constituere-verbin voi ymmärtää myös ‘kohentamiseksi’ tai ‘perustamiseksi’, jolloin tässä arvonimessä olisi mukana jopa valtion uudelleenperustamisen vivahde. Sullan itsevaltaisesta uudelleenjärjestelyjen kaudesta muistetaan hänen proskriptio-listansa, johon listattiin hänen vastustajansa, heidät teloitettiin ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Sulla luopui vallasta ja julistautui yksityishenkilöksi – varmistettuaan ensin, että hänen omat miehensä olivat tasavallan valtapaikoilla.

Gaius Julius Caesar voitti toisen sisällissodan, Gnaeus Pompeiusta vastaan vuonna 45 eaa. Sodan aikana hänet oli nimitetty pariin otteeseen diktaattoriksi, vuodeksi, sitten kymmeneksi vuodeksi ja lopulta ’pysyvästi’ (perpetuo)ja, kuten Sullakin, ’valtion järjestämistä varten’ (rei publicae constituendae). Pysyvän diktatuurinsa aikana Caesar murhattiin vuonna 44 eaa.

Caesarin perijä ja seuraaja Octavianus, jonka jälkimaailma muistaa paremmin nimellä Augustus, selvisi seuraavasta sisällissodasta vuonna 30 eaa myös voittajana. Augustus kieltäytyi diktaattorin asemasta ja rakensi valtansa toisella tavalla. Hän keräsi itselleen korkeimmat perinteiset virat: hän oli armeijan ylipäällikkö imperator, pappiskollegion johtaja pontifex maximus, kansantribuuni, konsuli toistuvasti, jne.

Augustus oli vallassa vuosikymmeniä ja onnistui siirtämään yksinvaltansa rauhanomaisesti seuraajalleen Tiberiukselle. Näin vakiinnutettiin monarkia, ja Roomaa hallitsivat keisarit, vaikka näennäisesti Roomaa hallitsivat ”Senaatti ja Rooman kansa”, Senatus populusque Romanus.

Kirjani Roomalaiset ja barbaarit on juuri ilmestynyt!

Tuhosivatko maahanmuuttajat Rooman? Olivatko roomalaiset itse barbaareja? Roomalaiset ja barbaarit sotivat kiivaasti mutta osasivat myös elää rauhassa. Millaisia roomalaiset olivat valloittajina ja keitä barbaarit olivat? Tapaamme goottien kuningattaren Amalasunthan, joka oli yksi antiikin oppineimpia naisia. Ja kuulemme mitä mietti roomalainen runoilija Ausonius, joka ihastui germaanineito Bissulaan. Teos valottaa ikuisia kysymyksiä eri ihmisryhmien yhteiselosta: vainosta ja rauhasta, vihapuheesta ja suvaitsevaisuudesta. Roomalaiset ja barbaarit perustuu uusimpaan kansainväliseen tutkimukseen, jossa on pohdittu roomalaisten ja ei-roomalaisten (”barbaarien”) suhteita Rooman valtakunnassa.

Vältä koronavirus ja tilaa kirja täältä!