Tekijä: maijastina

Yesterday I received this beautiful book, Rhetoric & Religious Identity in Late Antiquity, edited by Richard Flower and Morwenna Ludlow and published by Oxford University Press.

My contribution is the article on the relationship between magic and Christians, titled as ‘”A Christian Cannot Employ Magic”: Rhetoric Self-fashioning of the Magicless Christianity in Late Antiquity’. It seems that I return to the research topic of magic again and again – there is certain enchantment here in the theme.

The articles in the volume are super-fascinating, see the table of contents:

1:Introduction, Richard Flower and Morwenna Ludlow
PART I: THE NATURE OF RELIGIOUS IDENTITIES AND THEIR REPRESENTATION
2:Approaching ’Religious Identity’ in Late Antiquity, Éric Rebillard
3:The Rhetoric of Pagan Religious Identities: Porphyry and his First Readers, Aaron P. Johnson
4:The Maccabees, ’Apostasy’ and Julian’s Appropriation of Hellenismos as a Reclaimed Epithet in Christian Conversations of the Fourth Century C.E., Douglas Boin
PART II: AGENTS OF THE REPRESENTATION OF RELIGIOUS IDENTITY
5:Julian the Apologist: Christians and Pagans on the Mother of the Gods, Shaun Tougher
6:Bodies, Books, Histories: Augustine of Hippo and the Extraordinary (civ. Dei 16.8 and Pliny, HN 7), Susanna Elm
7:Classical Decadence or Christian Aesthetics? Libanius, John Chrysostom, and Augustine on Rhetoric, Raffaella Cribiore
8:’Very great are your words’: Dialogue as Rhetoric in Manichaean Kephalaia, Nicholas Baker-Brian
9:’A Christian Cannot Employ Magic’: Rhetorical Self-fashioning of the Magicless Christianity of Late Antiquity, Maijastina Kahlos
PART III: MODES OF THE REPRESENTATION OF RELIGIOUS IDENTITY
10:The Rhetorical Construction of a Christian Empire in the Theodosian Code, Mark Humphries
11:What Happened after Eusebius? Chronicles and Narrative Identities in the Fourth Century, Peter Van Nuffelen
12:The Rhetoric of Heresiological Prefaces, Richard Flower
13:Constructing Identity in the Tomb: The Visual Rhetoric of Early Christian Iconography, Robin M. Jensen
14:Renunciation and Ascetic Identity in the Liber ad Renatum of Asterius Ansedunensis, Hajnalka Tamas
15:Christian Literary Identity and Rhetoric about Style, Morwenna Ludlow

Syyskuussa vuonna 480 eaa. ateenalaiset ja persialaiset kävivät mittavan meritaistelun Salamiin saaren edustalla. Tarkkaa päivämäärää ei tiedetä, mutta joissakin arvioissa esitetään taistelupäiväksi 29. syyskuuta. Taistelu oli osa Persian valtakunnan ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden yhteenottoja, joita kutsutaan persialaissodiksi.

Kreikan valtio ja merkittävät kreikkalaiset säätiöt muistavat erilaisin näyttävin juhlallisuuksin syyskuussa Salamiin meritaistelua. Nyt juhlintaa sävyttää myös konflikti Aigeianmerellä Kreikan ja Turkin välillä.

Salamiin meritaistelu tunnetaan kreikkalaisen historiankirjoittaja Herodotoksen kertomuksesta. Herodotos (Historiateos 8.70-97) kuvaa Ateenan ja liittolaisten laivaston murskavoiton persialaisten laivastosta. Ateenalaisia johtaa Themistokles. Persialaisten puolella itse suurkuningas Kserkses on seuraamassa oman laivastonsa tappiota. Antiikin historiankirjoittajille tyypilliseen tapaan Herodotos on sepittänyt henkilöilleen pitkiä puheita ja kertoo kiinnostavia anekdootteja urheista ja pelkureista. Taistelun kulkua kohti persialaisten häviötä hän kuvaa:

”Mutta enin osa laivoista tuhoutui, mitkä ateenalaisten, mitkä aiginalaisten tuhoamina. Sillä koska helleenit taistelivat järjestyksessä ja rintamassa, barbaarit taas eivät enää olleet järjestyksessä, vaan tekivät kaiken umpimähkään, oli luonnollista, että heidän oli käyvä, niin kuin kävikin” (suom. Edvard Rein, muokattu).

Herodotos kirjoitti muutama vuosikymmen Salamiin taistelun jälkeen, mutta ensimmäinen meille saakka säilynyt lähde on Aiskhyloksen näytelmä Persialaiset, joka ensiesitettiin vuonna 472 eaa. eli kahdeksan vuotta taistelun jälkeen. Aiskhylos kuvittelee, millaisen vastaanoton tieto tappiosta saa Persian suurvallan hovissa. Persialaiset saavat kuulla, kuinka kreikkalaiset eivät paenneetkaan taistelua, vaan kävivät kamppailuun Kserkseen laivastoa vastaan:

”Ja silloin kauhistuivat barbaarit,
luulossaan erehtyneet, eivät helleenit
juhlaisaa hymniänsä paon merkiksi
korottaneet, vaan lähteäkseen taisteluun
rinnassaan uskalluksen luja urheus.”
(suom. Maarit Kaimio teoksessa Aiskhylos. Neljä Tragediaa: Persialaiset. Seitsemän Teebaa vastaan. Turvananojat. Kahlehdittu Prometheus. Helsinki: Gaudeamus, 1975).

Salamiin meritaistelusta tuli antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa myyttinen osoitus helleenien (ja etenkin ateenalaisten) rohkeudesta ja erinomaisuudesta.

Meille säilyneet lähteet ovat yksinomaan kreikkalaisia, joten persialainen näkökulma tapahtumiin puuttuu tyystin. Persialaisissa lähteissä ei ole säilynyt mitään mainintoja Kserkseen sotatoimista kreikkalaisia vastaan. Tähän voi ehdottaa erilaisia selityksiä. Yksi olisi se, ettei Kserkseellä ollut ymmärrettävää kyllä erityistä intoa julistaa epäonnistunutta sotaretkeään. Toinen syy voi olla yksinkertaisesti se, ettei Persian suurvallan näkökulmasta sota Ateenan ja muutaman muun kreikkalaisen kaupunkivaltion kanssa ollut kuin sarja enemmän tai vähemmän menestyksellisiä rajakahakoita imperiumin reuna-alueilla.

Kreikkalaisille voitto oli merkittävä, ja varsinkin Ateenalle, jonka arvovalta oli Salamiin jälkeen nousussa ja joka sitten hyödynsi voittoa luomalla oman pienen imperiuminsa, Deloksen liiton. Ateenalaiset poliitikot nostivat Marathonin taistelun (vuonna 490 eaa) ja Salamiin taistelun historian keskeisiksi käännekohdiksi. Marathonista ja Salamiista tuli siten osa ateenalaisten suurta ”kansallista” kertomusta.

Myöhempi antiikin kreikkalainen ja roomalainen kirjallisuus jatkoi tarinaa. Samaan malliin on persialaissotien vaiheita eurooppalaisissa historiankirjoissa toisteltu merkittävänä murroskohtana länsimaisessa historiassa, idän ja lännen ensimmäisenä suurena yhteenottona, jonka jälkeen länsimaisen sivilisaatio nousi kukoistukseensa. Jo vuonna 2018 eräs huolestunut meppi muistutti, että taistelua pitää juhlistaa koko EU:n voimin. Jos antiikin Persia olisi vallannut antiikin Kreikan, olisi koko länsimainen sivistys voinut jäädä toteutumatta, koska sen juuret (samoin kuin filosofian, tieteiden, henkilökohtaisen vapauden  ja demokratian) ovat antiikin Kreikassa.

Tämä eetos jatkuu Salamiin taistelun 2500-vuotisjuhlinnassa. Nykyinen Kreikan valtionjohto hyödyntää historiaa yhtä taitavasti kuin ateenalaiset poliitikot 2500 vuotta sitten. Kreikan valtionjohto esiintyy näyttävästi länsimaisen sivistyksen portinvartijana. Minun mielestäni Salamiin 2500-vuotismuistelus olisi oivallinen tilaisuus pohtia perusteellisesti monenlaisia kysymyksiä: Mitä tekemistä nykyisellä Kreikalla oikeastaan on 2500 vuoden takaisten kreikkalaisten kaupunkivaltioiden kanssa? Olivatko Salamis ja muut taistelut todella historian käännekohtia ja millä perusteella. Haluaisiko Kreikan valtionjohto myös muistaa näyttävästi esimerkiksi pelonponnesolaissotia, jolloin kreikkalaiset taistelivat toisiaan vastaan? Lisäksi voimme miettiä, miksi juhlisimme taisteluita, joissa joku voitti ja toinen hävisi, kun voisimme juhlia kaupankäyntiä, rakentamista, keksintöjä, runojen kirjoittamista ja veistotaidetta.

• KIRJALLISUUTTA
• Emma Bridges, Imagining Xerxes: Ancient Perspectives On a Persian King. London: Bloomsbury, 2015.
• Hans-Joachim Gehrke, ’From Athenian Identity to European Ethnicity: the Cultural Biography of the Myth of Marathon’, toim. Derks, Ton, ja Nico Roymans. Ethnic Constructs in Antiquity: The Role of Power and Tradition. Amsterdam: Amsterdam University Press, 2008.

Outi Sihvonen väittelee lauantaina 29. elokuuta Tampereen yliopistossa. Hänen väitöstutkimuksensa aiheena on roomalaisen uskonnon kuuluisin papisto, Vestan neitsyet. Väitöskirjassaan The Vestal Virgins and Power – Tradition and Change in Third Century Rome (Vestaalit ja valta – Traditio ja muutos 200-luvun Roomassa) Sihvonen osoittaa, miten vestaalit käyttivät uskonnollista ja poliittista vaikutusvaltaansa roomalaisessa yhteiskunnassa.

Vastaväittäjänä on professori Helène Whittaker Göteborgin yliopistosta, etäyhteydellä, ja kustoksena on professori Christian Krötzl.

Väitöskirja on luettavissa täällä. Lisää Sihvosen tutkimuksesta on luettavissa täällä.

Paljon onnea väitökseen!

Natalie Haynes on brittiläinen stand-up-koomikko, jonka toinen elämä on klassisten kielten ja kirjallisuuden parissa. Hän on tehnyt kreikkalais-roomalaista antiikkia tunnetuksi kolumneissa, tv-esiintymisissä ja podcasteissa. Vastikään hän on kirjoittanut romaanin A Thousand Ships (2019) Troijan sodasta naisten näkökulmasta. Haynesin The Ancient Guide to Modern Life (2012) vertailee antiikin Kreikan ja Rooman ilmiöitä nykymaailman vastaaviin. Tässä vertailussa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Haynes on sujuva ja hauska.

Haynesin vertailussa selviävät erot ja samankaltaisuudet politiikan, oikeuslaitoksen, filosofian, uskonnon, naisten elinolojen, maaseudun ja kaupungin, teatterin ja viihteen sekä kaupankäynnin ja rahan alueilla.

Haynesin vertailuissa moderni maailma on lähinnä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen edustama englanninkielinen kulttuuri. Tästä rajoituksesta huolimatta Haynesin vertailut ovat oivaltavia. Ateenan demokratiaa käsitellessä hän muistaa selvittää demokratian rajoitukset: naiset, orjat, jopa pysyvästi Ateenassa asuvat muualta tulleet eli metoikit. Hän myös huomauttaa, ettei Ateenan hieno demokraattinen systeemi olisi ollut mahdollinen ilman orjia, joiden työ mahdollisti Ateenan mieskansalaisten omistautumisen poliksen asioille. Haynes esittelee antiikin retoriikkaa, esimerkiksi Lysiaan ja Ciceron taitavia puheita oikeusistunnoissa, ja retoriikan keinot ovat hyvin tutun oloisia: vihjailu, liioittelu, vaikeneminen, tunteisiin vetoaminen jne.

Vaikka Haynesin kirja perustuu vertailuun, hän varoittaa meitä kuvittelemasta antiikin maailmaa liiaksi omamme kaltaiseksi. Orjuus on hyvä esimerkki. Haynes varoittaa myös taipumuksesta romantisoida menneisyyttä, haluaisimme tutkia kulttuuria, josta itse pidämme:

”Classicists have often romanticised the past: they have made the ancient world seem so close to ours that we can find ourselves viewing a society which had been defunct for a couple of millennia as though it weren’t defunct at all, but simply far away and impossible to reach” (s. 40-41).

Parhaimmassa vedossa Haynes on luvussa ”Frankly, Medea, I Don’t Give a Damn”, jossa hän ironisesti ja railakkaasti arvioi antiikin myyttejä ja kirjallisuutta, niiden naiskuvaa. Esimerkiksi Haynes kuvaa Medeiaa Euripideen tragediassa Medeia. Medeia on ”the ultimate barbarian queen”. Jason on tuonut hänet mukanaan barbaarien mailta, mutta sitten keski-iän kriisin keskellä päättääkin vaihtaa nuorempaan ja vieläpä Korintin kuninkaallisen perijättäreen. Medeia kostaa pahimmalla mahdollisella tavalla ja murhaa lopulta uuden morsiamen perheineen mutta myös omat lapsensa jättääkseen Jasonin yksin ilman perillisiä. Medeian tarina ajattomuudessaan vetoaa nykyaikaan: se käsittelee sukupuolten välistä sotaa, avioliiton hajoamista, tarvetta vahingoittaa niitä, jotka vahingoittavat meitä.

Kun etsii vertailukohtia nykyaikaan, niin ainahan etsiessään löytää. Kiinnostavin on Haynesin huomio siitä, kuinka Buffy vampyyrintappaja -sarja on hyvin lähellä antiikin eepoksia, Iliasta, Odysseiaa ja Aeneistä. Yhteistä ovat sankareiden supervoimat, taianomaisuus, yli-inhimilliset olennot ja jumalat, jotka jatkuvat sekaantuvat ihmisten maailman asioihin. Buffy on kuin Akhilleus, vahvempi kuin toverinsa ja vihollisensa: Buffy on kuin Hektor tai Aeneas, äärimmäisen velvollisuudentuntoinen; Buffy on kuin Odysseus, voittaa oveluudellaan vihollisensa suuremmat voimat, ja listaa voi jatkaa. Erityisesti Buffy on kuin Aeneas, yksinäinen sankari, jonka vain on toteutettava kohtalonsa, halusi hän sitä tai ei.

Tänään Hesarin kulttuurisivuilla on Markus Haaviston kiinnostava juttu Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluista. Vuosina 165-180 jaa eli keisari Marcus Aureliuksen aikaan Rooman valtakuntaa kohtasi vakava kulkutautiepidemia eli nk. Antoninuksen rutto. Epidemia levisi niin laajalle alueelle, että voidaan puhua pandemiasta. Tauti kulkeutui Välimeren alueelle roomalaisten legioonien mukana, kun nämä palasivat sotaretkeltä parthialaisia vastaan.

Kulkutautiepidemiaa kutsutaan Antoninuksen rutoksi, koska tauti riehui Marcus Aureliuksen aikana. Historiankirjoissa Marcus Aureliuksena tunnettu keisari oli koko keisarinimeltään Imperator Caesar Marcus Aurelius Antoninus Augustus (ja oli hänellä erilaisia pompöösejä arvonimiä kuten Parthicus, Germanicus ja Sarmaticus roomalaisten sotamenestysten kunniaksi). Antoninus-nimi tulee edeltävältä keisarilta Antoninus Pius, joka oli adoptoinut Marcuksen seuraajakseen. (Antoninusta ei siis pidä sekoittaa nimeen Antonius, kuten Hesarin toimittaja ja monet opiskelijoistani tekevät. Koulumestarimainen osuus päättyy tähän).

Epidemioina leviäviä tartuntatauteja kutsuttiin yleisnimellä pestis tai pestilentia, kulkutauti, ’rutto’. Marcus Aureliuksen ajan kulkutautia ei ole voitu identifioida täydellä varmuudella. Usein on ehdotettu isorokkoa tai isorokon ja punataudin yhtäaikaista esiintymistä.

Tauti levisi lähes kaikkialle valtakuntaan, kaupunkeihin ja maaseudulle. Kun kulkutauti riehui uudestaan en vuonna 189, historiankirjoittaja Cassius Dion silminnäkijäkertomuksen mukaan Rooman kaupungissa kuoli kaksi tuhatta ihmistä päivässä.

On arvioitu, että 10 % tai jopa 20 % koko valtakunnan väestöstä olisi menehtynyt kulkutautiin. Tautiepidemian aiheuttama notkahdus väkiluvussa on saattanut olla osasyynä taloudellisiin vaikeuksiin 100-luvun lopussa ja 200-luvulla Välimeren alueella.

Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin vuosina 251-266 valtakunnassa levisi uusi tautiaalto, jota kutsutaan historiankirjoissa Cyprianuksen rutoksi, koska Karthagon piispa Cyprianuksen kirjoituksissa on säilynyt kuvaus kulkutaudista.

Koronakevään aikana jäi minulla, kuten monella muullakin, liikunta vähäiseksi. En päässyt salille enkä ohjattuihin jumppiin. Nyt kesän aikana olen korvannut puuttuvat treenit bodygarden-harjoituksilla. Jaan nyt kehittämäni hienomotoriikkaa vaativan bootcamp-tason teho-ohjelman muillekin kehonsa hyvinvoinnista huolehtiville iloksi ja hyödyksi.

Tarvitset seuraavat välineet (kyllä, tämä on välineurheilua):

talikko
lapio
kottikärryt

Ensimmäinen sykkeennostatus

• käännä kompostia
• raahaa kompostiin lisää kasvijätettä

Toinen sykkeennostatus

• käännä lisää kompostia
• lapioi valmista kompostimultaa kottikärryihin

Tauko

• heiluta käsiäsi ja häädä hyttysiä

Kolmas sykkeennostatus

• nosta kaatuneet kottikärryt pystyyn
• lapioi multa takaisin kottikärryihin
• jatka lapioimista niin kauan kuin jaksat
• mene uimaan

Kesällä voi muiden kulttuurielämysten lisäksi harrastaa kotiseutuarkeologiaa. Pirkanmaa ja Häme ovat vanhaa kulttuuriseutua. Sarsasta tunnetaan merkittävät pronssikautiset löydöt. Janakkalasta on löytynyt miekkamies, jonka DNA:ta on tutkittu viime aikoina tarkkaan. Meidän kesäpaikallamme on kuin klassisella maaperällä kaivaisi. Mihin tahansa kuokkasi isket, sieltä paljastuu uskomaton löytö. Tässä eräänäkin päivänä nousivat esiin nämä muinaisuuden jäänteet:

I am happy and proud to be among the writers in this new volume on Rutilius Namatianus, the late antique poet. The collection of articles Rutilius Namatianus, aristocrate païen en voyage et poète has been edited by Étienne Wolf and published by Ausonius éditions (Université Bordeaux Montaigne).

For the volume, see the contents here. My own contributions is about Rutilius’ visions of how to make Rome great again: ”Rutilius Namatianus: Between Desperate Escapism and Confident Universalism”.

Ennen kuin sain tämän blogauksen kirjoitettua, meni jonkin aikaa kotvimiseen. Mitä on kotviminen? Jenny Kangasvuon, Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen (Kotvimisen vallankumous, Karisto 2018) mukaan kotviminen tarkoittaa odottamista, tauon pitämistä ja lykkäämistä. Verbi kotvia tulee suomen itäisistä murteista, samoin hetkistä tarkoittava kotva.

Kotviminen ei ole mitä tahansa odottamista ja lykkäämistä, vaan se on työn valmistumisen kannalta tärkeää ja olennaista. Jossakin vaiheessa on hyvä keskeyttää työ hetkeksi ja antaa sen seistä jonkin aikaa, pitää tuumaustauko.

Mikä tahansa lykkäily ei ole kotvimista. Töiden välttely ja vetkuttelu (prokrastinaatio) voi pahentaa asioita, jolloin siitä tulee vääjäämistä. Miten siten erottaa kotviminen ja vääjääminen. Tässä varmaan auttaa kokemus ja itsetuntemus. Kun kotvii sopivasti, asiat tulevat vääjäämättä valmiiksi.

Kotvimisen vallankumouksen kirjoittajat esittävät, että kotviminen edesauttaa työn hahmottamista. Liiassa kiireessä ja paniikissa oman tekemisen suunta ja luonne hämärtyvät ja ihminen päätyy tekemään työnsä kannalta joutavia asioita.

Kotviminen tarjoaa aikaa valmistautua henkisesti ja pohtia eteenpäin: usein sijaistoiminnoiksi kutsutut puuhastelut auttavat viemään ajatuksia eteenpäin. Nyt kesällä olen kotvinut kirjoitustöitteni lomassa esimerkiksi kääntämällä kompostia, neulomalla, pesemällä vuodevaatteita, ihmettelemällä rojuja, käymällä läpi vanhoja lehtiä.

Luovassa työssä pitäisi varata aikaa joutilaisuudelle, Kotvimisen vallankumouksen kirjoittajat neuvovat. Tämän olen huomannut monesti, kun olen järjestänyt kunnianhimoisesti työpäiväni aivan liian täyteen kaikenmoisia aktiviteetteja ja lopulta olen ollut aivan tukossa. Kotvimisen mestarina kirjoittajat mainitsevat Thomas Mannin, joka totesi: ”Sivistystä ei saavuteta typerällä raadannalla ja orjatyöllä, vaan se on vapauden ja näennäisen joutilaisuuden mitta”.

Uudet Raamatunkäännökset herättävät aina suuria tunteita. Ihmisillä on usein selkeät käsityksensä siitä, mikä on aitoa raamatullista suomea: se on tietenkin se versio, jota he itse kuulivat lapsuudessaan. Vuoden 1992 Raamatun suomennos aiheutti närää, koska jouluevankeliumin sanamuodot oli muutettu. (Vuoden 1992 suomennoksen jälkeen minulle selvisi, ettei sanonnan ”ota malka omasta silmästäsi”, vuosien 1933–1938 käännöksen mukaan, malka ollutkaan mikään mitätön oksa, vaan kunnon tukki tai hirsi).

Nyt Uuden testamentin uusi ajanmukaistettu suomennos on saanut monet murehtimaan, kuinka raamatullisen suomen runollisuus häviää. Mutta parin vuosikymmenen jälkeen, kun käännöstä jälleen päivitetään, vuoden 2020 käännös on se mittapuu, jonka mukaan seuraavaa uutta versiota ihmetellään ja valitellaan. Voi vain kuvitella sitä turhautumisen määrää, jota Raamatun suomea nyt ajanmukaistavat tutkijat ja kääntäjät tuntevat.

No, lisään tässä turhautumista vielä yhdellä antiikintutkijan välihuudolla. Hesarin julkaisemassa päivitettyjen sanojen listassa ’palvelustyttö’ on muutettu sukupuolineutraalimmaksi ’palvelijaksi’, kun asiayhteydessä tuodaan muuten ilmi, että kyse on naisesta. Uuden testamentissa esiintyvä ’palvelija’ on useimmiten käännetty kreikan sanoista doulos (miehestä) tai doule (naisesta). Douloksen tai doulen perusmerkitys on ’orja’. Niiden kääntäminen ’palvelijaksi’ on vanha perinne ja esiintyy jo aikaisemmissa Raamatunkäännöksissä ja on ollut eräänlaista ajanmukaistamista ja samalla kaunistelua. ’Palvelija’ antaa virheellisen kuvan antiikin maailmasta (myös Syro-Palestinasta), jossa iso osa talouselämää perustui orjuuteen. Orjia oli toki monenlaisissa oloissa antiikin maailmassa, mutta orja oli isäntänsä tai emäntänsä omaisuutta ja siten juridisesti tämän armoilla.

’Palvelijasta’ välittyy aivan toisenlainen kuva kuin ’orjasta’. Palvelija on kaunistelua, vähän kuin oltaisiin Downton Abbeyssä.

Esimerkiksi Marian ilmestyksen kuuluisa lause, jossa Maria ilmaisee kuuliaisuutensa: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit” (vuoden 1992 suomennoksessa), kuulostaisi aivan toiselta, jos doule kyriou käännettäisiin ’herran orjattareksi’ tai isännän orjattareksi’. Se toisi paljon vahvemmin esiin täydellisen alistumisen.

En ole selvästikään ainoa, joka yrittää raivata ullakolleen kertynyttä roinaa. Hesarissa juhannuksen aikaan Jussi Lehmusvesa kirjoitti, kuinka tavarat juttelevat hänelle ja haraavat vastaan, kun niistä yrittää päästä eroon. Samaan olen minäkin törmännyt seuloessani ullakon lukemattomia vanhoja lehtiä. Työ etenee hitaasti, koska on pakko pysähtyä lukemaan. Esimerkiksi kun löytää vuoden 2004 Magazine littérairen, joka on omistettu Homerokselle ja erityisesti Odysseukselle, on vaikea vastustaa sen viekoittelevaa seireenilaulua.

Lehdessä haastatellaan tutkijoita, kääntäjiä ja kirjailijoita. François Hartog puhuu Odysseuksesta harhailemassa maailmassa ihmisen ja eläimen rajamaastossa, toisaalta ihmisten ja jumalien välillä. Yhdessä artikkelissa pohditaan ikuista kysymystä Homeroksen henkilöllisyydestä ja siitä, ovatko Ilias ja Odysseia saman runoilijan tuotos, toisessa artikkelissa yritetään selvittää Odysseuksen harharetkien maastoa.

Useissa jutuissa arvioidaan Homeroksen vaikutusta myöhempään kirjallisuuteen, Goetheen, James Joyceen, Borgesiin, Moraviaan, Kunderaan ja moniin muihin; yhtenä kuuluisimmista esimerkeistä voi mainita Konstantinos Kavafiksen runon ”Ithaka”.

Eva Cantarella kirjoittaa Penelopen monista hahmoista: Penelopea ei tarvitse tulkita pelkästään uskollisena vaimona, joka kärsivällisesti odottaa Odysseuksen paluuta, vaan myös epäilyksen valtaa joutuneena ihmisenä. Paul Veyne (joka tällä hetkellä on jo 90-vuotias, tässä haastattelussa vasta 74-vuotias) vertaa Homeroksen sankareita ja näiden kunniakäsityksiä 1950-luvun lännenelokuviin kuten Sheriffiin. Lehdessä on myös katsaus Homeroksen teatterissa ja elokuvissa. Yksi kiinnostavimmista Odysseia-muunnelmista on Coen-veljesten elokuva O Brother (2000), jossa kuvataan kolmen vankikarkurin harharetkiä 1930-luvun lama-aikana.