Viime viikon lukupiirissä keskustelimme Soili Pohjalaisen esikoisromaanista Käyttövehkeitä (Atena 2016). Yleishuomiomme olivat positiivisia. Olimme erityisen vaikuttuneita teoksen luontevasta ja uskottavasta kielestä. Kaiken aikaa oli vahva toden tuntu.
Käyttövehkeet on kasvukertomus tytöstä, Saanasta, joka varttuu isänsä autokaupan takahuoneessa. Tarina lähtee liikkeelle isän kuolemasta, ja hautajais- ja perintöjärjestelyjen lomassa takaumien kautta luodaan kuva perheestä, ei niin onnellisesta. Isä on paikkakunnan menestyvin yrittäjä, mutta alkoholismi tulee heti esille. Kuva isästä on kuitenkin moniulotteinen, ja isän ja tyttären suhdetta kuvataan lämmöllä.
Tässä on myös sukupolviromaani. Pohjalainen kuvaa lapsuutta ja nuoruutta 1980-90-lukujen taitteessa.
Käyttövehkeiden elämä rakentuu autojen ympärille. Niinpä isän hautajaisissa Saanan ja isän firman autonasentajan Repan välillä käydään seuraava keskustelu (s. 140-141):
– Noniin, se sanoo ja ottaa minua hartioista kiinni.
– Amerikan herkku, sanon.
Repalla menee hetki, ennen kuin se saa napattua kommentistani kiinni. Sitten sen silmissä välähtää ja se nyökkää tietävän oloisena.
– Puntosta halkes viime talvena pissapojan säiliö, Repa kuiskaa minulle.
Se sanoisi kusipojan, jos ei oltaisi kirkon reviirillä. Moni varmaan luulee, että Repa kuiskii lohdun sanoja korvaani.
– Sä et oo enää oma ittes, kuiskaan takaisin.
Repa tajuaa heti.
– Joo, mutta sitten meni kato kannen tiiviste, pakoputki oli aivan ruosteessa ja sitte- Repa keskeyttää, kun isän aikuinen kummipoika kävelee liian läheltä ohi. – Kytkimen painelaakeri, se pihisee.
– Viimenen niitti, sanon ja teen kysymysmerkin silmilläni.
Repa nyökkää kuin ottaisi osaa.
– Mutta ei toi Rysleri mun oo. Mulla on Corolla nykysin. Se vaan on pinkki, ni viittiny sillä ajella. Kirkkomaalle.
Ymmärrän. Serkun perhe tekee jonon Repan taakse. Repa vilkaisee olkansa yli, ottaa käteni työn kovettamien kämmeniensä suojaan. Se ei tiedä mitä sanoa.
– Edulliset varaosat, kuiskaan sen puvun takin kaulukseen.
