Kahdeksas äitienpäiväni äitinä on kohta onnellisesti ohi. On helpottavaa, että emme juuri noteeraa tätä päivää sen enempää kuin muitakaan väkisin päkistettyjä juhlapäiviä. Sen sijaan äitienpäivän alla viestimet ja mainokset täyttyvät kliseisestä hymistelystä. (Onneksi euroviisut ehtivät viedä ison osan huomiosta …).
Kaikkein rasittavinta on myytti pyyteettömästä äidinrakkaudesta. Hah! Mitä epäitsekästä ja ainutlaatuista on äidinrakkaudessa? Sehän kohdistuu omaan jälkeläiseen. Eikö äidinrakkaus ole nimenomaan kaikkein itsekkäin rakkauden muoto, omistavaa ja itsetehostavaa, oman tärkeyden ja tarpeellisuuden korostusta?
Menee nyt saarnaamiseksi, mutta jospa äitienpäivänä ryhdyttäisiin itsekriittiseen pohdiskeluun äitinä olemisesta, omistuksenhalusta, itsekorostuksesta ja siitä, mikä todella on lapsen etu. Eikö vanhempien tarkoitus ole tehdä itsensä lopulta tarpeettomiksi ja astua sitten nätisti sivuun?
Menu