Mistä kansainvaellukset kertovat?

Uusin blogaukseni Suomen Akatemian verkkolehdessä A propos.
Vuonna 1946 ranskalainen historioitsija André Loyen piti konferenssiesitelmän, jossa hän esitteli tutkimustaan kansainvaellusten ajasta. Hän jakoi 400-luvun Galliassa eläneet roomalaiset vastarintaa tekeviin (résistants) ja myötäilijöihin (collaborateurs) sen mukaan, miten nämä suhtautuivat barbaaritulokkaisiin.
Oman ajan tapahtumat ovat usein heijastuneet käsityksiin menneisyydestä, eivätkä historiantutkijatkaan ole immuuneja oman aikansa vaikutuksille. Historiasta on tunnetusti myös ammennettu valtuutusta erilaisiin poliittisiin selkkauksiin, kiistoihin rajalinjoista ja aluevaltauksiin. Myös Rooman valtakunnan hajoamisesta 400-luvulla ja varsinkin ns. kansainvaelluksista on saatu raaka-ainetta erilaisiin aatteisiin ja vaatimuksiin.
Jo 1700-luvulla kansainvaellusten aika oli osoittautunut oivalliseksi polttoaineeksi Ranskassa, kun kiisteltiin kuninkaanvallasta ja aristokraattien etuoikeuksista. Jotkut ranskalaiset historioitsijat löysivät muinaisista frankeista oikeutuksen aatelisten etuoikeuksille: Frankit olivat nimenomaan ranskalaisten aatelissukujen esi-isiä, ja kuningas oli ollut vain ensimmäinen vertaistensa joukossa.
Kansainvaellukset liittyvät nykyisten kansallisvaltioiden muotoutumiseen Euroopassa. Useimmat nykyisistä kansallisvaltioista kehkeytyivät 1800-luvun kuluessa. Tällöin kulttuuriväki eri puolilla Eurooppaa etsi kansakuntiensa alkuperää kansainvaellusten ajasta.
Yksi Italian kansallisen heräämisen (risorgimento) tärkeimpiä vaikuttajia 1800-luvulla oli Alessandro Manzoni, joka julkaisi tutkielman Italian valloittaneista langobardeista. Hän näki langobardit valloittajina, jotka pysyttelivät erillisenä yläluokkana ja alistivat alkuperäisväestön valtansa alle. Manzonin näkemykseen todennäköisesti vaikutti se, että osa Italiasta 1800-luvulla kuului Itävallan keisarikuntaan.
 
1800-luvun alussa myös saksalaiset tutkivat innolla kansainvaellusten aikaa. Vapaaherra von Steinin aloitteesta alettiin vuodesta 1819 lähtien koota lähdekokoelmaa Monumenta Germaniae historica, jossa on julkaistu valtaisa määrä myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan lähteitä.
Erityisesti 1800-luvun puolivälin jälkeen tutkimus germaanisten kansojen vaiheista Saksassa vilkastui. Samoihin aikoihin alkoi keskustelu Saksan yhdistämisestä, ja Saksan keisarikunta muodostettiin vuonna 1871. Yksi tärkeimmistä kansainvaellusten ajan tutkijoista oli Felix Dahn. Hän julkaisi useita tutkimuksia germaanien kuninkaista ja vuonna 1876 myös romaanin Ein Kampf um Rom (suomeksi Taistelu Roomasta vuonna 1904). Siinä Dahn kertoo itägoottien kuningaskunnan vaiheet Italiassa, ja romaanin läpi kulkee vastakkainasettelu vapautta rakastavien germaanien ja dekadenttien roomalaisten välillä.
Intoilevien intellektuellien piireissä kansainvaellukset esitettiin oikeutuksena saksalaisten alueen laajenemiselle. Ennen Saksan yhdistymistä ja ennen ensimmäistä maailmansotaa Alsace-Lorraine (saksalaisittain Elsass-Lothringen), Belgian flaaminkielinen osa ja Alankomaat haluttiin nähdä saksalaisina. 1930- ja 1940 -luvuilla saksalaiset tutkijat kartoittivat germaanisten kansojen levinneisyyttä myöhäisantiikissa ja keskiajalla nimitutkimuksen ja arkeologian keinoin. Toisessa maailmansodassa Saksa valtasi juuri näitä alueita.
Ranskankieliset tutkijat – ranskalainen Fustel de Coulanges 1870-luvulla ja belgialainen Henri Pirenne 1930-luvulla – puolestaan korostivat tutkimuksissaan, että myöhäisantiikin germaanisilla kansoilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä 1800- tai 1900 -lukujen saksalaisten kanssa. Pirenne, joka järjesti vuonna 1923 historiantutkimuksen viidennen kansainvälisen kongressin Brysselissä, piti huolta siitä, ettei kongressiin päästetty mukaan saksalaisia tutkijoita.
 
Toisen maailmansodan jälkeen ranskalaiset tutkijat arvioivat myöhäisantiikin maailmaa ja nk. kansainvaellusten aikaa pessimistisin sävyin. Alussa mainitsemani Loyenin lisäksi toinen ranskalainen tutkija, André Piganiol, totesi vuonna 1947 ilmestyneessä teoksessaan, että barbaarit murhasivat roomalaisen maailman.
Toisen maailmansodan jälkeen myöhäisantiikin muuttoliikkeiden tutkimus on muuttunut ja monipuolistunut. Nimitystä kansainvaellukset (Völkerwanderungen) on tutkimuksessa arvosteltu kiivaasti, koska se antaa harhaanjohtavan kuvan kokonaisten, selkeästi muodostuneiden kansojen vaelluksista. Toisaalta aikakautta on hyödynnetty osana yleiseurooppalaisuuden eetosta. Rooman valtakunnan raunioille syntyneet goottien, frankkien ja muiden kuningaskunnat on nähty siemeninä, joista vuosisatojen jälkeen kasvoi Euroopan unioni.
Meillä on varsin vähän varmaa tietoa myöhäisantiikin muuttoliikkeistä. Jonkin verran tiedämme etnisten ryhmien siirtymisistä Rooman valtakunnan alueelle, yhteenotoista roomalaisten ja uusien tulokkaiden välillä, kahnauksista roomalaisten kesken ja selkkauksista maahanmuuttajaryhmien välillä. Tiedämme esimerkiksi, että vuonna 376 joukko gootteja ylitti Tonavan, Rooman valtakunnan rajajoen. Vuonna 406 ryhmiä, joihin kuului vandaaleja, alaaneja ja sveevejä, siirtyi Reinin, toisen rajajoen, yli valtakuntaan. Ja joukko gootteja asettui 400-luvulle nykyisen Ranskan alueelle, kunnes frankit voittivat heidän vuonna 507 ja valtasivat vuosina 480–535 nykyistä Ranskaa, Sveitsiä ja läntistä Saksaa vastaavan alueen. Lisäksi tiedämme, että vandaalit jatkoivat matkaa nykyisen Espanjan alueelle ja siirtyivät sieltä vuonna 429 Pohjois-Afrikkaan. Italian ottivat valtaansa itägootit vuonna 493, myöhemmin alueelle tulivat langobardit vuonna 568.
Kaikki muu onkin sitten huomattavasti epäselvempää. Miten suurista määristä oli kyse? Miten alueet otettiin haltuun? Missä määrin oli kyse sodasta, missä määrin asuttaminen oli rauhanomaista? Millaisia sopimuksia solmittiin? Millainen oli uusien tulokkaiden ja vanhojen asukkaiden yhteiselo?
Ja keitä nämä tulokkaat olivat? Yleensä käytetään yhteisnimitystä germaanit, koska jotkut etniset ryhmät olivat kielisukulaisia. Nimitys on ongelmallinen. Germaanit oli roomalaisten antama yhteisnimitys, jolla roomalaiset niputtivat yhteen valtakunnan rajojen takana asuvia kansoja. Paljon muuta yhteistä näillä ryhmillä tuskin oli keskenään.
Ja missä vaiheessa voimme puhua esimerkiksi länsigoottien ’kansasta’ tai frankkien ’kansakunnasta’? Frankeista ja gooteista tiedämme, että näiden ryhmien kokoonpano oli hyvin kirjava ja vaihteli olosuhteiden mukaan. Joukkojen mukana kulki monia erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka välillä erkanivat toisista ja välillä liittyivät toisiin – jatkuvassa vuorovaikutuksessa, milloin rauhanomaisessa, milloin sotaisessa, roomalaisten kanssa. Kaikesta tästä käydään tutkimuksessa vilkasta keskustelua.