Klassilliset kielet ja tulevaisuus

Mary Beard kirjoittaa klassisten kielten tulevaisuudesta otsikolla “Do the Classics Have a Future?”. New York Review of Booksissa ilmestynyt pitkä artikkeli on riemastuttavaa luettavaa, varsinkin näin klassikolle.
Beardin puheenvuoro liittyy erityisesti Iso-Britanniassa käytyyn keskusteluun latinan ja kreikan jatkuvasti heikentyvästä asemasta maan kouluissa ja yliopistoissa ja yleensäkin kulttuurielämässä. Klassisilla kielillä on ollut varsinkin Iso-Britanniassa melkoinen painolasti. Latinan taito toimi pitkään jonkinlaisena luokkaetuoikeuksien portinvartijana (”for generations the gatekeeper of rigid class privilege and social exclusivity”).
Beard toteaa, että klassisten kielten laskusuunnasta on purnattu jo kauan, esimerkkinä hän siteeraa erään Cambridgen latinistin valitusta vuodelta 1902 ja Thomas Jeffersonin marinaa vuodelta 1782. Beard jopa päätyy siihen, että menetyksen ja kaipauksen ilmaukset ja nostalgia ovat olennainen osa klassisten kielten opiskelua ja tutkimusta. Näin jo renessanssihumanistien aikaan. Kaunopuheisesti ilmaistuna, klassikkojen osana on

that sense of imminent loss, the terrifying fragility of our connections with distant antiquity (always in danger of rupture), the fear of the barbarians at the gates and that we are simply not up to the preservation of what we value.

Beard kirjoittaa dialogista antiikin kulttuurista kiinnostuneiden kanssa. Jotta dialogi ei olisi ’sekavaa ja mieletöntä Baabelia’, antiikin ihmisten kirjoitusten ja aineellisten jäänteiden elävöittämisessä tarvitaan antiikin maailman ja kielten tuntemusta. Hän kuitenkin korostaa, ettei kaikkien tarvitse opetella latinaa ja kreikkaa. Kulttuurin ymmärtäminen on yhteistyöhön perustuvaa, sosiaalista toimintaa. Beard vetoaakin yhteispeliin klassisten kielten tuntijoiden kanssa.