kleopatra1.jpg
Edellisessä blogauksessani setvin Paul Veynen kirjaa Quand notre monde est devenu chrétien (312-394) (2007, Kuinka maailmasta tuli kristillinen 312-394). Jotta nyt kumminkin tekisin kirjalle oikeutta, palaan siihen vielä.
Veyne analysoi ns. konstantinolaista käännettä. Keisari Konstantinus (keisarina 306–337) ryhtyi kääntymyksensä jälkeen suosimaan kristittyjä ryhmiä suomalla näille erilaisia erioikeuksia ja tekemällä kirkolle runsaita lahjoituksia. (Tutkimuksessa edelleen kiistellään siitä, millainen kääntymys oli ja milloin se oikein tapahtui …).
Konstantinuksen kääntymykseen ja konstantinolaiseen käänteeseen liittyy usein keskustelu siitä, kuinka ratkaiseva tai vääjäämätön tuo muutos oli. Kuten myös Veyne huomauttaa, 300-luvulla kristinuskon voittokulku ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Minua itseäni on aina kiehtonut 300-luvun ratkaisematon välitila. Kukaan voinut ei tietää, miten eri uskonnollisten ryhmien voimasuhteet asettuisivat. Keisari Julianuksen (keisarina 361–363) kääntymys hellenismiin (”pakanuuteen”) oli osa 300-luvun uskonnollista hullunmyllyä.
Julianuksen kuoleman jälkeen vuonna 363 armeijan kuppikunnat tarjosivat valtaistuinta Julianuksen neuvonantajalle, polyteistille Salutiukselle, joka kieltäytyi kunniasta. Niinpä armeijan johtajat valitsivat keisariksi kristityn Jovianuksen (363–364) ja tämän kuoltua sitten kristityn Valentianianus I:n (364–375). Armeijan keisarivalinnoissa painoivat sotilasasiat enemmän kuin uskonto.
Vuoden 363 yhteydessä Veyne puhuu Kleopatran nenästä. Tällä hän viittaa Asterixistakin tuttuun Blaise Pascalin (1623–1662) lauselmaan: ”Jos Kleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisivat maan kasvot muuttuneet”. Historia olisi toisennäköinen, jos …
Kleopatran nenä on kaunis muistutus siitä, ettei kannata takertua historian vääjäämättömyyteen.

Recommended Posts

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.