Olen viime aikoina etsiskellyt uusia tapoja kirjoittaa tutkimustani. Tämän takia päädyin lukemaan artikkelikokoelman Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen (toim. Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma, 2004).
Perinteisessä kirjoitustavassa tutkija yleensä häivyttää oman persoonansa tekstistä. Samoin usein tutkimisen (pitkä ja tuskainen) prosessi pysyy näkymättömissä. Tutkija kertojana -kokoelman artikkeleissa eri alojen tutkijat kirjoittavat oman itsensä näkyviin. Samalla nousee elävästi esiin myös tutkimuksen eteneminen (ja välillä sen paikallaan junnaaminenkin).
Suuri osa kirjoittajista on nykykulttuurin tutkijoita, joiden tutkimuskohteet ovat nyt eläviä ihmisiä. Koska omat tutkimuskohteeni ovat 1600 vuotta sitten eläneitä ihmisiä, itselleni koskettavin artikkeli oli Maarit Leskelä-Kärjen pohdinta omasta tutkimuksestaan. Leskelä-Kärjen tutkimuskohteet, Krohnin sisarukset (Helmi Krohn-Setälä, Aino Kallas ja Aune Krohn) tosin ovat melkein lähihistoriaa, 1900-luvun alusta.
Yhteistä ovat kumminkin Leskelä-Kärjen mietteet siitä, miten mennyttä ihmistä on ylipäätään mahdollista tavoittaa. Ja se, miten historiantutkija painii vierauden ja tuttuuden tunteiden kanssa tutkimiensa menneisyyden ihmisten parissa: ”Läheisyyden ja tuttuuden tunne saattaa aiheuttaa kriittisyyden puutetta ja vivahteisuuden huomiotta jättämistä. Vieraus taas ylikriittisyyttä ja ankaruutta” (s. 323).
 

Recommended Posts

2 Comments

  1. Historiasta tutkien kirjoittaminen lienee todella haastavaa. Niin sanotuissa tosiasioissa pitäytyminen on lähes mahdotonta, koska tutkimuksessa on tehtävä jatkuvasti tulkintaa, muutoin se ei kai olisi tutkimusta. Tulkinnassa joutuu jatkuvasti liikkumaan ohuella linjalla, jossa kirjoittaja perustelee tulkintansa historiallisilla tiedon fragmenteilla. Jo nuo fragmentit itsessään ovat jollain tavalla vääristyneitä tai painottuneita, sillä ne ovat nimensä mukaisesti vain fragmentteja jostain menneestä maailmankokonaisuudesta. Tutkijan on kuitenkin johdettava niistä kokonaisia tulkintoja. Ohuella linjalla liikkuessa mukaan tulkintaan saattaa helposti livahtaa tutkijan tahtoen tai tahtomatta omien mielikuvien ja intuition tuomana seikkoja, joita ei oikein voi perustella lähteistä suoraan johdetuiksi tosiseikoiksi. Kuitenkin, historiallinen tutkimus vaatinee jonkin verran mielikuvituksen ja intuition käyttöä, jotta siitä tulisi maallikkolukijalle antoisaa luettavaa.
    Eri asia lienee ensisijaisesti muille kuin maallikkolukijoille suunnattu historian kirjoitus. Siinä ei ehkä lue näin kuten eräässä maallikoille suunnatussa Leonardo da Vincin elämästä kertovassa kirjassa, jossa Leonardon kuvataan tulevan Milanoon ensimmäistä kertaa: ”Kaikki nämä rakennustyöt todistivat runsain mitoin Milanon hovin rikkaudesta, ja Leonardon sydän täyttyi toivolla, sillä hän oli lähtenyt Firenzestä melkein tyhjin taskuin.” Tai ehkä da Vinci on jossain teksteissään on kirjoittanut tunnelmistaan, mutta kirjassa sitä ei osoiteta viittein.

  2. Historiasta kirjoittaminen on vaikeaa … mutta mahtavaa … kun se sujuu. Tulkintansa on pystyttävä perustelemaan lukijoille ja muille tutkijoille. Se on historiantutkimuksen perusasia.
    Popularisoidussa historiassa on toisaalta on hyvä, jos pystyy elävöittämään kerrontaansa. Mutta siinäkin olisi mielestäni pystyttävä dokumentoimaan väittämänsä. ”Leonardon sydän täyttyi toivolla”, niinpä niin …


Vastaa käyttäjälle Sara Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.