Minulla on ollut aamukahvilukemisena Reijo Pitkärannan Fata verborum, näkymiä sanojemme historiaan (Gaudeamus 2020). Olen vuosien ajan ilahduttanut (ja tuskastuttanut) perheenjäseniä pohdinnoillani sanojen etymologioista. Nyt olen päässyt jakamaan hauskimmat ja erikoisimmat palat Pitkärannan kirjasta. Oma erityislisänsä on Fata verborumin kuivahko huumori, jolla Pitkäranta maustaa sanojen vaiheita.
Fata verborum ei kerro vain sanojen etymologioista eli sen selvittämisestä, mistä, miten ja milloin jokin sana on kehittynyt. Kirjassa perehdytään sanojen kulttuurihistoriaan laajasti. Sanan ’astronautti’ kohdalla kerrotaan, että kyseessä on moderni muodostelma antiikin kreikan sanoista astron (tähti) ja nautes (merimies). Tämän lisäksi käsitellään ilmailua ja avaruusmatkailua, mm. kreikkalaisen mytologian Ikarosta, joka isänsä Daidaloksen kanssa lensi lintujen siivistä rakennetulla lentolaitteella. Ongelmana vain oli, että Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa ja siipiä yhdistävä vaha suli, lentolaite hajosi ja Ikaros putosi mereen. Osana Ikaroksen kulttuurihistoriaa Pitkäranta kertoo, että vuonna 1989 kolme itäsaksalaista onnistui pakenemaan Berliinin muurin yli länteen, vaikka heidän lentokoneensa nimi oli pahaenteisesti Ikarus Fox II/C-22.
Samoin käsitellessään sanaa ’gastronomia’ Pitkäranta kertoo myös kreikkalaisesta ja roomalaisesta ruuanlaitosta ja herkuttelusta. Antiikin ajan pidot onnistuivat Aulus Gelliuksen mukaan parhaiten, kun ”pöydän ääreen on kokoontunut mukavia ihmisiä, paikka on hyvin valittu, ajankohta on sopiva ja valmistelut on tehty huolellisesti”. Ei kannata kutsua ”liian puheliaita ihmisiä mutta ei tuppisuitakaan, koska puheliaisuus kuuluu torille ja oikeussaleihin, hiljaisuus taas makuuhuoneisiin mutta ei päivällisille” (s. 115). Puheenaiheet eivät saa olla liian ahdistavia tai monimutkaisia.
Sanojen kohtalot ovat mitä ihmeellisimpiä. Kuka voisi kuvitella, että sanan ’glamour’ pohjana on kreikan kielioppia tarkoittava sana grammatike? Kielioppihan ei aivan heti tuo mieleen taianomaista tenhovoimaa. Takana on selitys, jonka mukaan lukutaidottomien ihmisten mielissä kirjoitetuissa teksteissä olivat jotakin magiaan verrattavaa voimaa. Samoin kuka keksisi heti, että sana ’kaasun’ taustalla monien mutkikkaiden vaiheiden myötä antiikin kaaos eli kreikan khaos ja latinan chaos? Mielenkiintoisia ovat myös sanat, jotka eivät jääneet elämään. Sanan ’kulttuuri’ kohdalla Pitkäranta kertoo, että Francis Bacon ehdotti kulttuuri-termiksi kreikan pohjalta georgicaa, mutta sen sijaan vakiintuikin latinan cultura. Molemmat sanat viittaavat maanviljelyyn, kulttuuri on siis (hengen) viljelyä.
Kiehtovin osio kertoo ’perunan’ historiasta. Peruna kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa, ja eurooppalaiset tutustuivat siihen 1500-luvulta lähtien. Peruna on saanut monia eri nimityksiä, koska eri kielialueilla se yhdistettiin aikaisemmin tunnettuihin hyötykasveihin. Paikoitellen peruna yhdistettiin bataattiin (eli ns. makeaan perunaan), joten tämä yhteys periytyi espanjaan, italiaan, (nyky)kreikkaan, englantiin ja ruotsiin. Toisaalla perunaa selitettiin sen maan alla kasvavan mukulan kautta, eli peruna yhdistettiin tryffelisieniin. Siten latinan terrae tuber ja terrae tufer, sitten italian tartufo ja tartufolo, matkasivat saksaan äännemuutoksin sanaksi Kartoffel! Toisaalla peruna yhdistettiin omenaan eli perunasta tuli maan omena, kuten ranskassa pomme de terre ja saksan toisessa perunasanassa Erdapfel. Suomen kielen ’peruna’ on matkannut latinan sanasta pirum (päärynä). Ensimmäisen kerran tavataan peruna nykyisessä merkityksessään Gananderin sanakirjassa vuonna 1787. Nimitys ei ollut vakiintunut, sillä Lönnrot kutsuu perunaa vielä ’maapäärynäksi’ sanakirjassaan (v. 1867-80).
Voisin jatkaa sanojen vaiheista vaikka kuinka pitkään. Kirjassa kerrotaan bakteerin, influenssan ja viruksen tärkeästä kulttuurihistoriasta. Mutta lopetan, koska en halua olla grafomaani (kreikan grafein, kirjoittaa, ja mania, hulluus).
