Kategoria: Blogi

Tänään on vainojen uhrien muistopäivä. Kaikki olemme lukeneet ja kuulleet vainojen juutalaisista uhreista, joten ei tästä tällä kertaa enempää. Samoin kristityistä vainojen uhreina Rooman valtakunnassa saa lukea aivan riittämiin.
Sen sijaan kristittyjen vainojen uhrit Rooman valtakunnassa eivät ole saaneet kovinkaan paljon huomiota. Tarkoitan roomalaisen maailman ei-kristillisiä uskontoja harjoittaneita ihmisiä, joita yleisesti kutsutaan pakanoiksi. 300-luvun lopulta lähtien, varsinkin yllä olevassa rahassa komeilevan Theodosius I:n ajasta lähtien, ei-kristillisiä uskontoja harjoittavien asema kävi aina vain tukalammaksi. 300- ja 400 -lukujen vaihteessa kirkolliset johtajat järjestivät varsinkin itäisissä provinsseissa hävitysretkiä, joissa tuhottiin kulttipaikkoja ja ryöstettiin temppeleitä.
Miksi emme yleensä kuule näistä vainoista? Jos näistä vainoista saamme yleensä jotakin tietää antiikin lähteistä, niistä ovat kirjoittaneet nuo hävitysretkissään menestyksekkäät kirkonmiehet. Ja näkökulma on ollut voittajien. Näin oli myös myöhemmissä Itä-Eurooppaan suunnatuissa pakkokäännytyksissä. ’Pakanoiden’ osa historiassa on yleensä ollut hiljaisuus.

Kulttuurilehtikatsaus jatkuu. Uusimman Helikonin (2/2007) sivuilla pohditaan, mitä hyötyä on latinasta ja kreikasta. Jokunen kuukausi sitten kerroin Thomas Gaisfordista (1779-1855), joka muinoin perusteli tyhjentävästi klassisten kielten kiistämättömän hyödyllisyyden 🙂
Helikonissa Miika Sillanpää kirjoittaa K.A. Wegeliuksesta, joka vaikutti Joensuun klassillisessa lyseossa 1900-luvun alussa. V. 1913 Wegelius julkaisi teoksen Mitä Hyötyä on meidän päivinämme vanhojen kielten Latinan ja Kreikan Lukemisesta oppikouluissamme. Jos Gainsfordin visiot tuntuvat vanhentuneilta, niin Wegeliuksen ajat tuntuvat huomattavasti läheisemmiltä:

”Ei siis ihme, jos yhä useimmat meidän aikanamme huutavat: ’klassillinen koulusivistys ei merkitse mitään’, sillä he ovat tottuneet arvostelemaan tietoja vain välittömän hyödyn kannalta.”

Yhteistä 1900-luvun alkupuolelle ja 2000-luvun alulle näyttää olevan tuo ”välitön hyöty”.

Tuli & Savun viime vuoden viimeinen numero on omistettu antiikille ja populaarikulttuurille. Tutkijat ja runoilijat keskustelevat antiikin kirjallisuuden perinnöstä ja populaarikulttuurista (”Rome is very Hollywood”). Antiikintutkijoita edustaa Sari Kivistö, joka toteaa (s. 24) mm. ettei juuri koskaan kehota vakavuuteen, varsinkaan antiikin tekstien kohdalla. Hyvä huomio! Otammekohan joskus liian tosissaan antiikin tekstit? Esimerkiksi Historia Augustan kirjoittaja (vai kirjoittajat, kuinka vaan – kiista jatkuu …) varmaan hykertelisi innoissaan tietäessään, miten monta hyllymetriä on pohdittu hänen jymäytystään.
Lisäksi lehdessä on valikoima Sampo Vesterisen ja Aki Salmelan tekemiä käännöksiä Anthologia Graecan hautarunoista.

Luin joululomalla Sari Malkamäen kirjan Urheat pienet naiset (Otava 2004). Romaani kertoo entisistä luokkakavereista, neljästä naisesta nyt keski-iän kynnyksellä. Kerronta on tehokasta ja näkökulma vaihtuu tiuhaan neljän naisen välillä (mikä välillä sotkee).
Neljä naista ovat kukin omanlaisiaan ja erilaisissa elämäntilanteissa. Kiiltomadon analyysissa henkilöitä verrataan kreikkalaisen mytologian jumalattariin, Heraan, Afroditeen, Hestiaan ja Atheneen. Mikä ettei, analogia toimii.
Malkamäki on saanut yhteen 200-sivuiseen romaaniin mahtumaan uraputket, urasta luopumiset, väitöskirjahaaveet, avioliitot ja erot pettämisineen, syövän, teini-ikäiset lapset, rasittavat sukulaiset, lapsettomuushoidot, ylipainon, koulukiusaamisen ja ties mitä. Paljon teräviä huomioita arjesta ja pätevää kerrontaa, mutta lopussa minusta tuntui, että kehittely jäi kesken.

Nyt on päästy joulun ylenpalttisuudesta. Seuraavana on vuorossa uuden vuoden vastaanotto.
Myös myöhäisantiikissa aika Saturnaliasta uuteen vuoteen (Kalendae ianuariae) oli yhtä juhlintaa. Uuden vuoden aattona oli tapana varustaa juhlapöytä täyteen mahdollisimman suuri määrä monenlaisia ruokia ikään kuin koko tulevaa vuotta varten. Näin mainitsee Libanios 300-luvulla. Samoin Hieronymus kertoo, että vuoden viimeisenä päivänä roomalaiset koristivat pöytänsä herkuilla ja nauttivat kupin viiniä ja hunajaa ja näin varmistivat tulevan hedelmällisyyden.
Kirkolliset johtajat eivät pitäneet tästä(kään) tavasta varmistaa hyvät enteet tulevalle vuodelle. 400-luvulla Caesarius Arelatensis (saarna 192) valittaa, että maalaisilla on tapana kasata pöydälle kaikki ruuat ja juomat, joita tulevana vuotena tarvittiin. Näin ei mitään tulisi puuttumaan. Samoin 700-luvulla Bonifacius (Bonifatius) kirjoittaa silloiselle Rooman piispalle, miten kansa edelleenkin koristelee pitopöytiä herkuilla. Rooman piispa vastaa ja valittaa saman tavan jatkuvan Roomassa kielloista huolimatta.
Saturnaliaan ja uuden vuoden juhlintaan liittyvistä tavoista lisää teoksessa M. Meslin, La fête des kalends de janvier dans l’empire romain, Bruxelles 1970.
Annum novum faustum felicem!

Roomalaiset viettivät näihin aikoihin vuodesta Saturnaliaa. Saturnalia viittaa Saturnus-jumalaan, ylijumala Juppiterin isään.
Myytin mukaan Saturnuksen valtakausi oli ollut ihmiskunnan kulta-aika, jolloin kaikki oli ollut paremmin. Silloin oli ollut yltäkylläistä eikä sodista ollut tietoakaan. Ei ollut tauteja, ja ihmisetkin olivat parempia kuin myöhempinä aikoina. Kulta-ajan jälkeen ihmissuku oli vain mennyt huonompaan suuntaan.
Meikäläisessä joulussa oli jotain samaa kuin tuossa roomalaisten haikailussa kulta-aikaan. Entisajan joulut ovat ihmisten mielissä jotain aidompaa ja alkuperäisempää kuin nykyisyydessä. Joulukortit hempeilevät maalaismaisemilla ja punaisilla mökeillä. Joulujuhlissa tavoitellaan muinaisen kulta-ajan maailmaa.
Toinen piirre on tuo ylenpalttisen yltäkylläisyyden kaipuu. Ruokaa ja tavaraa pitää olla niin ettei mikään lopu kesken. Muinaisissa kulttuureissa tuon runsaudensarven haikailun ymmärtää, mutta nykymaailmassa – länsimaissa – on homma karannut käsistä.
Taitaisi olla länsimaisen kulttuurin aika uudistaa perustavia myyttejään. Joulu käy ihmiskunnalle kalliiksi.
No niin, se joulusaarnasta. Ei-niin-yltäkylläistä joulua kaikille!

Kalmanlinjan (dead line) kanssa on aina ihme taistelua. Kaikki kirjoittajat tietävät, että määräpäivistä aina ja kaikkialla myöhästytään. Vai onko joku, joka toimittaa tekstinsä aina ajoissa? Jos on joku, niin ilmoittautukoon ja kertokoon, millä tavalla saa tekstinsä sillä tavalla ajoissa, että ei tarvitse menettää hermojaan.
Tunnen kunnia-asiakseni toimittaa tekstini ajallaan. Jos en ole ajoissa, tunnen hirveätä syyllisyyttä ja menetän mielenrauhani ja yöuneni. Mutta jotta voin toimittaa kunniallisesti tekstini ajallaan – lisäajan ruinaaminen tuntuu nöyryyttävältä – täytyy välillä venyä ajankäytön kanssa akrobaattisuorituksiin. Näin kävi taas tänä syksynä kaikista pyhistä päätöksistä huolimatta. Mutta sain kuin sainkin tekstini kielentarkastukseen ja kirja pysyy luvatussa aikataulussa. Työnarkomaani myöntää, että työt eivät vähentyneet, päinvastoin. Mutta kohta alkaa uusi vuosi ja voi tehdä uusia lupauksia!

Sari Vuoriston Matkatoveri osoittautui mukavaksi yllätykseksi. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua romaani vastusteli, mutta saattaa olla, että kyse on pikemminkin omasta henkilökohtaisesta ongelmastani kuin kirjan dynamiikasta. Minulla kirjat alussa pistävät tosi pahasti hanttiin ennen kuin pääsemme kunnon tuttavuuteen.
Matkatoverissa en tosin noin viiteenkymmeneen sivuun ollut löytää kunnon jännitettä. Alkuosan kuvaus naisen, Taija, ja miehen, Petri, rakkaustarinan alkamisesta tuntui välillä yliherkältä. (Tämä on saattanut olla tarkoituksellista kirjan jatkoa ajatellen, en tiedä). Mutta sitten tarinassa tapahtuu terästäytyminen, kuvioihin tulee kolmas henkilö, ja mielenkiinto herää. Seuraa hyviä oivalluksia taiteilijoiden välisestä kiintymyksestä, kilpailusta ja kateudesta. (Pätee myös tutkijoiden välisiin suhteisiin). Ja loppupuolella hyviä yllätyksiä, mutta en spoilaa.
Katso myös mitä Melankolia kirjoittaa Matkatoverista.

Hihhei! Vuosien työ on nyt saatu päätökseen. Roomassa Villa Lantessa vuonna 1992 aloittanut työryhmämme on saanut valmiiksi piirtokirjoitusedition Isola Sacran piirtokirjoituksista:

Le iscrizioni sepolcrali latine nell’Isola Sacra, edite sotto la direzione di Anne Helttula. Edizione a cura di Anne Helttula, Tryggve Gestrin, Maijastina Kahlos, Reija Pentti-Tuomisto, Pekka Tuomisto, Raija Vainio e Risto Valjus, Acta instituti Romani Finlandiae vol. 30, Roma 2007.

Isola Sacra on antiikin Rooman satamakaupungin Ostian hautausmaa. Meidän piirtokirjoituksemme ovat hautakirjoituksia keisarikaudelta, 100-luvulta, jolloin Ostia kukoisti merenkulusta ja kaupasta.
Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Ei lähdejulkaisujakaan parissa päivässä tehdä. Nyt kuoharipullo sanoo poks!

Muutama päivä sitten Yle uutisoi kulttuurisivuillaan ja jopa iltauutisissa Romuluksen ja Remuksen luolan löytymisestä. Andrea Carandini julisti, että Palatiumilla tehdyissä kaivauksisa löydettiin Augustuksen talon alta Lupercal, Romuluksen ja Remuksen luola.
Suoraviivaista kerrontaa. Ei sanaakaan siitä, että Romulus ja Remus ovat taruhahmoja, eivätkä historiallisia henkilöitä, ja että, jos löytö nyt olisi Lupercal, niin kyse on kulttipaikasta, johon roomalaiset liittivät erilaisia uskomuksia. No niin, täytyyhän uutiset voida kirjoittaa jännittävästi, kuka muuten niistä kiinnostuisi? Vai eikö jokin löytö voisi olla kiinnostava ilman mutkia suoristavaa yksinkertaistusta?
Nyt uutista on tarkennettu myös Ylen sivuilla, nyt toinen tutkija Adriano La Regina esittää, että löytö ei ole Lupercal, vaan osa Neron vanhaa taloa. Samoin Ylen uutisessa tarkennetaan, että Lupercal oli kulttipaikka. ArcheoBlogissa käydään aiheesta vilkasta väittelyä. Toisaalla kolmas tyyppi ilmoittaa, että nyt saa riittää tällainen arkeologiaspektaakkeli. No, joka tapauksessa seurauksena kaikesta tästä on se, että antiikintutkimus saa kovasti huomiota. Ilman kaikkea uutisointia ja kiistelyä asia olisi jäänyt melkoisesti vähemmälle huomiolle. Pitäisikö kotimaisessakin tutkimuksessa ruveta kehittelemään jotain mehevää väittelyä?
P.S. Hesarissa tiistaina 4.12 on hieno juttu Lupercalista.