Kategoria: Blogi

Lueskelen tässä artikkelikokoelmaa Chiesa e impero. Da Augusto a Giustiniano, [Kirkko ja keisarikunta – Augustuksesta Justinianukseen], 2001. Artikkelit on koottu v. 1996 pidetystä konferenssista. Esipuheessa toimittajat puhuvat ”korrektista lähestymistavasta kirkkoisiin”. Kulmakarvat kohoavat: mitäs tämä tarkoittaa? Mitä on korrekti lähestymistapa? Onneksi toimittajat ovat sentään laittaneet ilmaisunsa lainausmerkkeihin.
Kokoelmassa on artikkeleita sellaisilta isoilta nimiltä kuin Lellia Cracco Ruggini. Kulmakarvat laskeutuvat. Sitten etenen L.F. Pizzolaton artikkeliin ’Ambrogio e la libertà religiosa nel IV secolo’ [Ambrosius ja uskonnollinen vapaus 300-luvulla]. Kulmakarvat alkavat väpättää. On mielenkiintoista seurata, miten Pizzolato argumentoi Milanon piispan Ambrosiuksen (n. 340-397) uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja vapauden asianajajaksi. Melkoista akrobatiaa tämä vaatiikin, vaikka näkökulma ei patristiikan tutkimuksen historian aivan uusi olekaan.
Ambrosius mm. puhui uskonnollisen yhtenäistämisen puolesta Rooman valtakunnassa ja ylisti keisari Theodosius I:n lainsäädäntöä, jossa kiellettiin niin polyteististen kulttien harjoittaminen kuin harhaopeiksi julistetut kristilliset suuntaukset. Onkin syytä muistaa, että suvaitsevaisuus ja vapaus voivat tarkoittaa lähes mitä tahansa. Ambrosius ja Hippon Augustinus (354-430) esimerkiksi puhuivat sitomisesta vapauteen ja väärästä ja todellisesta vapaudesta. Orwellilaista uuskieltä?

Juuli Niemen novellikokoelmaa Tule hyvä voisi luonnehtia sanoilla ’pieniä julmia tarinoita’. Yhdeksän novellin henkilöt ovat jollakin tavalla surkeita ja heiveröisiä, mutta heihin kaikkiin on helppo samastua.
Toivottavasti ei ole tullut väärinkäsitystä, että täällä luen ja kommentoin vain nuoria naiskirjailijoita. Aloitin Markku Pääskysen Ellingtonin, se oli luettava melkein yhdeltä istumalta, sen verran intensiivinen tapaus se oli. Mutta kauhean ahdistava. (Kirjasta on juttu kirjallisuuslehti Lumoojassa 4 /2003).
Ihmiselämä on kyllä välillä melkoista matalalentoa. Nyt olen aloittamassa Kari Kuulan Helvetin historiaa, mutta ehkä pitäisi lukea välillä jotain piristävämpää.

Innostuin maanantaina uimaan oikein toden teolla. Puolen tunnin kuluttua olin saavuttanut sen ylimaallisen tilan, jonka takia liikuntaa harrastetaan. Ikään kuin ei olisi tarvinnut itse tehdä enää mitään. Minä ja vesi olimme yhtä. Tuntui kuin olisin muuttunut delfiiniksi ja kasvattanut itselleni pyrstön, tai vähintään räpylät.
Olen opetellut kirjoittamaan taas suomeksi. Aluksi takkusi ja pahasti. Miksi sanat eivät asettuneet oikeille paikoilleen? Tuntui kuin olisin vain epätoivoisesti räpiköinyt, vatkannut ja välillä niellyt vettä. Nyt alkaa taas sujua. Ei tarvitse ponnistella, kun kirjoittaminen kantaa. Itse asiassa teksti jo virtaa itsestään ja minä sen mukana. Tätä kai kutsutaan flow’ksi. Mikä olisi suomenkielinen vastine? Virta? Virtaus? Aallot?

Jopas nyt! Lisää väitöksiä antiikintutkimuksen alalta. Ari Saastamoinen väittelee huomenna Pohjois-Afrikan latinankielisistä rakennuspiirtokirjoituksista. Onnea väitökseen!

Talvilomalla päädyimme Tukholmaan ja siellä Vasa-laivan museoon. Mietin edelleenkin, voisiko Vasamuseetin julistaa maailman parhaimmaksi museoksi, sen verran inspiroiva kokemus se oli.
Jo nostettu ja kunnostettu laiva sinänsä on kiinnostava. Lisäksi laivan ympärille on koottu teemakokonaisuuksia ja elävöitetty niitä pedagogisella otteella. Laivan avulla rakennetaan kuvaa aikakaudesta, Ruotsista, merenkulusta ja ihmisten arjesta. Museo on seitsemässä kerroksessa, jotka ovat kuin laivan kansia. Viidenteen kerrokseen on tehty laivan ruuma, jossa saa eläytyä entisajan laivamatkaan ja kosketella esineitä (tietysti replikoita). Neljännessä kerroksessa kerrotaan laivan nostamisesta vuonna 1961. Suomalaisten teekkareiden pilasta ei tosin kerrota sanaakaan.
Minulla on tietty heikkous museokauppoihin, ja Vasamuseetin kauppa on oma lukunsa. Vasa-laivan epäonninen neitsytmatka on tuotteistettu menestyksekkäästi. Vasa koristaa, paitsi noita tavanomaisia muistikirjoja ja mukeja, niin myös saunapyyhkeitä, tuopinalustoja, lautasliinoja, viinilaseja, pullonavaajia ja tulitikkuaskeja. Mutta miksi mukana ei ole Vasa-pelastusrenkaita?

Kun Sari Malkamäen Urheat pienet naiset kertoo nelikymppisten naisten tuskailuista, niin Laura Honkasalon Tyttökerho (2005) käy kolmikymppisten naisten elämässä. Sekin on yhtä kriisiä ja kamppailua.
Kolmekymppisenä kun pitäisi olla ”aikuinen”, järjestää elämänsä valmiiksi, ihmissuhteet, hankkia perhe ja kaikki nuo oletetut kuviot, asunnot, sisustukset ja kaikki tavarataivas. Honkasalo kuvaa empaattisen ironisesti päähenkilön Katrin tuskailua elämän odotuksissa. Mistä tietää mitä itse haluaa elämältä ja mikä on ulkoapäin tulevia odotuksia siitä, miten elämä on järjestettävä? Ja voiko näitä erottaa toisistaan? Isoja kysymyksiä ja paljon ahdistusta.
Kirjan loppu tuo katharsiksen. Päähenkilö on tajunnut jotakin.

Tänä keväänä TV 1:ssä on hemmoteltu sarjalla Jane Austen -filmatisointeja. Viime viikon Kasvattitytön tarina (Mansfield Park) ei ollut kovin vakuuttava, mutta eilisen Emma vaikutti kelvolliselta toteutukselta.
Jane Austen -intoiluni se jaksaa ihmetyttää kotona. Miksi feministi töllöttää Jane Austen -elokuvia ja -sarjoja, joissa yläluokkaiset naiset huokailevat ja keskittyvät avioliittohaaveisiin.
Mitähän tuohon vastaisi? Että feministille on vapauttavaa irtaantua nykyajan ponnisteluista. Voi katsoa menneisyyden fantasiaa, jossa naiset ovat kirkasotsaisia ja miehet ritarillisia. Vähän samaan tapaan kuin pasifisti naapurihuoneessa rentoutuu pelaamalla Rome Total Waria.

Olin melko epäluuloinen Senaatintorin liepeillä olevan Rahamuseon suhteen. (Paikalla oli ennen posti, joka lakkautettiin). Sunnuntaina iltapäivällä olimme ensimmäiset (ja melkein ainoat) kävijät, vaikka museossa käynti oli ilmaista.
Museon mielenpainuvimpia vitriinejä on tietysti se, missä roikkuu rahaa, siis oravannahkoja.
Toinen kiinnostava huomio oli huomattavasti myöhemmältä ajalta: kun Tapio Wirkkala suunnitteli vuonna 1955 rahaliikenteeseen lasketut setelit, hän kehitteli kuvitukseksi kulttuurihenkilöitä. Suomen Pankin miehet kumminkin päätyivät valtiomiesten naamoihin. Nuo samat pärstät kummittelivat sitten aika pitkään, itse Snellman satasessa. (Itse muistan lapsuudesta lähinnä sinisen vitosen setelin).
Kolmas huomio oli Kekkonen, jonka 75-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1975 painettiin viidensadan markan seteli. Näyttelytekstissä mainittiin, että Kekkonen oli ainoa virassa oleva valtiomies, joka pääsi komeilemaan seteliin. Niinpä.

Tänään on vainojen uhrien muistopäivä. Kaikki olemme lukeneet ja kuulleet vainojen juutalaisista uhreista, joten ei tästä tällä kertaa enempää. Samoin kristityistä vainojen uhreina Rooman valtakunnassa saa lukea aivan riittämiin.
Sen sijaan kristittyjen vainojen uhrit Rooman valtakunnassa eivät ole saaneet kovinkaan paljon huomiota. Tarkoitan roomalaisen maailman ei-kristillisiä uskontoja harjoittaneita ihmisiä, joita yleisesti kutsutaan pakanoiksi. 300-luvun lopulta lähtien, varsinkin yllä olevassa rahassa komeilevan Theodosius I:n ajasta lähtien, ei-kristillisiä uskontoja harjoittavien asema kävi aina vain tukalammaksi. 300- ja 400 -lukujen vaihteessa kirkolliset johtajat järjestivät varsinkin itäisissä provinsseissa hävitysretkiä, joissa tuhottiin kulttipaikkoja ja ryöstettiin temppeleitä.
Miksi emme yleensä kuule näistä vainoista? Jos näistä vainoista saamme yleensä jotakin tietää antiikin lähteistä, niistä ovat kirjoittaneet nuo hävitysretkissään menestyksekkäät kirkonmiehet. Ja näkökulma on ollut voittajien. Näin oli myös myöhemmissä Itä-Eurooppaan suunnatuissa pakkokäännytyksissä. ’Pakanoiden’ osa historiassa on yleensä ollut hiljaisuus.

Kulttuurilehtikatsaus jatkuu. Uusimman Helikonin (2/2007) sivuilla pohditaan, mitä hyötyä on latinasta ja kreikasta. Jokunen kuukausi sitten kerroin Thomas Gaisfordista (1779-1855), joka muinoin perusteli tyhjentävästi klassisten kielten kiistämättömän hyödyllisyyden 🙂
Helikonissa Miika Sillanpää kirjoittaa K.A. Wegeliuksesta, joka vaikutti Joensuun klassillisessa lyseossa 1900-luvun alussa. V. 1913 Wegelius julkaisi teoksen Mitä Hyötyä on meidän päivinämme vanhojen kielten Latinan ja Kreikan Lukemisesta oppikouluissamme. Jos Gainsfordin visiot tuntuvat vanhentuneilta, niin Wegeliuksen ajat tuntuvat huomattavasti läheisemmiltä:

”Ei siis ihme, jos yhä useimmat meidän aikanamme huutavat: ’klassillinen koulusivistys ei merkitse mitään’, sillä he ovat tottuneet arvostelemaan tietoja vain välittömän hyödyn kannalta.”

Yhteistä 1900-luvun alkupuolelle ja 2000-luvun alulle näyttää olevan tuo ”välitön hyöty”.