Kategoria: Blogi

Olen lueskellut Satu Mannisen esikoisrunokokoelmaa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007). Siinä runot ovat dialogia Virginia Woolfin kanssa. Satu Manninen on myös valokuvataiteilija, jonka teoksia on näytteillä Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Tennispalatsissa.
Satu Manninen ei ole suinkaan ainoa ihminen, jolla on erityissuhde Virginia Woolfiin. Hyvin monet naiset, tieteentekijät ja taiteilijat, ovat kertoneet, miten suuri ja vapauttava vaikutus Woolfilla on ollut heidän elämäänsä. Minun on pakko (jälleen) tunnustaa täydellinen aukko sivistyksessäni. En ole lukenut Virginia Woolfilta mitään. Eli siis lukulista taas pitenee. Mistähän kannattaisi aloittaa?

Eilen alkanut konferenssi ”Meeting the Other” jatkuu vielä tänään Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa. Vasta kun olin eilen selvinnyt omasta esitelmästäni, muistin että piti tiedottaa tapahtumasta!
Konferenssin ohjelma on täällä.

Lauantain Erkkoverkossa oli toimittaja-kirjailija-esseisti Leif Salménin haastattelu. Jutun lopussa Salmén toteaa, kuinka tärkeää latinan opiskelu on hänelle ollut. Eikä pelkästään sen takia, että voi lukea muinaisia piirtokirjoituksia, vaan kieli lähentää koko kulttuuripiiriin. Sitten hän ylistää vanhojen kuolleiden kielten opiskelua:

”Parempi olisi opiskella jotain vanhaa ihanaa kuollutta kieltä niin kuin arameaa tai latinaa! Se kehittää ihmistä paljon enemmän kuin nippelitietous.” (Helsingin Sanomat 10.5.2008)

Tosin latinakaan ei ihan kaikkea onnea ja viisautta takaa. Mutta joka tapauksessa, kauan eläkööt kuolleet kielet!

Antiikin väitösten sarja jatkuu, tällä kertaa vuorossa on väitös antiikin perhehistoriasta.
Ville Vuolanto väittelee huomenna perheestä ja asketismista myöhäisantiikissa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella. Vastaväittäjänä on Elizabeth A. Clark, joka on tutkinut erityisesti varhaiskristillistä asketismia. Hän on myös kirjoittanut tärkeän katsauksen History – Theory – Text: Historians and the Linguistic Turn (2004) lingvistisestä käänteestä historiantutkimuksessa.
Onnea koitokseen!

Mitä muuta näin kauniina viikonloppuna kannattaa tehdä kuin yhdistää retkeily museokäyntiin!
Päädyimme taas Espoon jättimuseoon. Yleensä periaatteenani on käydä läpi vain yksi (pieni) näyttely. Nyt kuitenkin iltapäiväkahvin nosteessa innostuin katsastamaan kolme näyttelyä: Espoon kaupunginmuseon uuden näyttelyn Kylän, taidepuolen Claude Monet’n ja Helinä Rautavaaran museossa Afrikan tähden. Oli lelumuseokin, mutta iltapäivän uupumus iski ja siellä en pystynyt vastaanottamaan enää ärsykkeitä 🙂
Espoon kaupunginmuseon Kylä – keskiaikaa Itämeren rannalla on perustasokas, ammattitaidolla pedagogisesti rakennettu kokonaisuus. Näkökulma on kyläyhteisössä ja ihmisten arjessa. Näyttelyyn on koottu Mankbyn kaivauksissa löydettyä aineistoa ja muualta lainassa olevaa tavaraa. Jälleen kerran kokeilimme läpi (siis sekä lapsi minussa että mukana oleva Likka) luvalla hiplattavia esineitä kuten puisia patiineja (nahkakenkien suojukset) ja haarniskoituja hanskoja, haistelimme keskiajan ylellisyysmausteita kuten kanelia, meiramia ja kaardemummaa ja teimme laivan ruumassa solmuja.

Perjantain Hesarin kulttuurisivuilla Teemu Luukka otti Näkökulmassa esiin tärkeän asian: apurahoilla elävien taiteilijoiden ja tutkijoiden puuttuvan sosiaaliturva. Nyt onneksi työministeriöstä on annettu uudet ohjeet, joilla puututaan erilaisiin epäkohtiin.
Tutkijoiden ja taiteilijoiden työ on niin outoa ja toisenlaista kuin muiden, että työvoimaviranomaisten on ollut vaikea käsittää, minkä sortin kummajaisia tutkijat ja taiteilijat. Tämä on tuttua. Myös minulla on kokemuksia tästä.
Teemu Luukka nostaa esimerkiksi muinaiskreikan tutkijan, jota työvoimaviranomaiset koettavat määritellä yrittäjäksi. (No joo, kaikki ihmiset jotain yrittävät). Olen ennenkin törmännyt esimerkkeihin, jossa muinaiskreikan tuntija on äärimmäisin esimerkki kummallisuudesta, jota ei saada sopivaan ruotuun. Muinaiskreikan tutkija edustaa sitä kaikkein oudointa ja vie voiton jopa avantgardistisimmasta runoilijasta.

Kun kirjoitan antoi blogilleni tunnustusplakaatin! Hiihoo! Kunnia on erityinen vielä siksi, että kyseessä on verkkoproosaa tutkiva kirjoittaja. Kiitollisena jatkan meemiä ja valitsen omat viisi suosikkiani (valinta on vaikeaa, kun Blogistan on täynnä mahtavia blogeja).
Esinetarinoita kirjaa tarkkoja ja ytimekkäitä havaintojaan arjesta ja esinekulttuurista.
Memoria volatilis kerää uskollisesti uutisia historian ja arkeologian aloilta ympäri maailmaa.

Commentarii kirjoittaa suurella tunteella!

UTU-online blogi luotaa kulttuurihistoriaa ja kaikenlaisia ihmisten tekemisiä.
Ville Rannan blogi on sarjakuvaa tarkoituksella.

Tämänhetkinen tähtien ja avaruuden kanssa askarteluni rajoittuu scifiin. Eilen päädyin Likan kanssa katsoman telkkarista Prisma-dokumenttia maailmankaikkeuden alkuräjähdyksen tutkimisesta. Huuli pyöreänä seurasin, miten tähtitieteilijät selostivat perusolettamuksia, joista he olivat lähteneet liikkeelle. Oli erilaisia kohinoita. Hiukkaskiihdyttimillä saatiin selville yhtä jos toista. Ilmiöitä havainnollistettiin erilaisilla grafiikoilla. Humanisti tunsi olevansa aivan ulalla ja ennen kaikkea suuren epäilyksen vallassa. Ettei vain minua yritetä jymäyttää. Likan kanssa totesimme, että tämä on yhtä käsittämätöntä kuin Tylypahkan taikuus.
Ohjelman otsikko ”Kuuden miljardin dollarin koe” kertoo millaisissa projektibudjeteissa liikutaan. Näiden tähtitieteellisten summien rinnalla humanistin kirjojen kielentarkastuskulut ovat samanlainen kärpäsenkakka kuin maapallo koko maailmankaikkeudessa.

Rannikkokaupunki on erikoistunut kaupankäyntiin, ja se on kuuluisa kirjastoistaan ja yliopistostaan. Asukkailla on monia jumalia, kotilieden ja ovensuun jumalia myöten. Yhtä jumalaa palvovat sotajoukot valloittavat kaupungin ja kieltävät monien jumalien palvonnan, koska se on heidän mielestään demonien palvontaa. Kirjastot ja kirjat tuhotaan. Kaikista kielloista huolimatta ihmiset jatkavat omien jumaliensa palvontaa ja vanhoja tapojaan. Tuhosta säilyneet kirjat on piilotettu salaiseen kirjastoon Oraakkelin talon suojiin.
Kuulostaa jotenkin tutulta. Myöhäisantiikin historiaa? Ei, vaan näin tarinoi Ursula Le Guin Sanan mahdissa (Voices, 2006, suom. Kristiina Rikman, WSOY 2007). Aldit ovat miehittäneet Ansulin kaupungin ja tuhonneet sen kulttuurin – mutta eivät ole onnistuneet täysin. Alistetut kituuttavat vihan vallassa, vastarintaliike voimistuu ja edessä on kansannousu. Mutta onneksi mukana on runoilija. Viholliset pääsevät keskusteluyhteyteen keskenään, ja kansoilla on mahdollisuus muuhunkin kuin sotaan. Siksi kai tämä onkin fantasiaa.

Espanjalaisen Agustin Diaz Yanezin elokuvassa Ja paholainen loi naisen (2001) kuvataan taivas ja helvetti. Helvettiin joutunut paiskoo töitä täpötäydessä rasvaisessa hampurilaisläävässä, kun taas taivas on 1930-lukulainen mustavalkoelokuvien elegantti ravintola. Helvetissä puhutaan englantia ja taivaassa – tietysti – ranskaa.
Mikä on minusta maanpäällinen helvetti? Etsin imuriin pölypusseja – ja siihen sopivat ne U1015-1035 tai U1000-1009 -yhteensopivat pussit. Niitä oli etsittävä – tietenkin Stockmannilta ja juuri tänään, kun Hullujen päivien ostohulluiksi tulleet ihmiset ovat ahtautuneet sinne. Pölypussit johtotähtenäni suuntasin suoraan portaisiin ja varmoin askelin harpoin neljänteen kerrokseen. Varoin vilkuilemasta sivuilleni kärsiviin ihmismassoihin. Kuumuus oli sietämätön. Onneksi selvisin ostoksesta nopeasti ja yhtä määrätietoisesti puikkelehdin toinen toistaan tyrkkivien ohi ja vihdoin ulos.