Kategoria: Blogi

Palaan virantäyttöihin silläkin uhalla, että tämä menee vänkäämiseksi.
Mitä on tapahtunut sen jälkeen kun edellisen kerran blogasin yleisen historian virantäytöstä? Monet hakijat esittivät valituksia asiantuntijalistaan. Turun yliopiston humanistinen tiedekunta laajensi virantäyttötoimikuntaa. Virantäyttötoimikunta teki asiantuntijoista uuden ehdotuksen, joissa asiantuntijoita osin vaihdettiin ja lisättiin. Kouri jätettiin pois. Mutta se turismin historiaan erikoistunut ulkomainen asiantuntija roikkuu edelleen mukana ehdotuksessa.
Mitä tästä on ajateltava? Virantäyttötoimikunnan mielestä ei ole mitenkään ongelmallista, että asiantuntijana on tutkija, joka on ”sattumalta” erikoistunut turismin historiaan, kuten on ”sattumalta” yksi hakijoistakin. (Hakija ”sattumalta” hoitaa viransijaisena haettavaa virkaa ja yksi virantäyttötoimikunnan jäsenistä ”sattumalta” on myös erikoistunut turismin historiaan). Jos tämä ei ole ongelmallista, niin hankittakoon meille muille yhdelletoista hakijalle myös asiantuntijat, jotka ovat erikoistuneet samoihin aloihin kuin me. Vai onko yksi hakija tasa-arvoisempi kuin muut?
Miksi tämä on niin tärkeä asia? Tällaisissa viranhauissa testataan yliopiston uskottavuus. Millaisten asioiden annetaan vaikuttaa valintaan?
Mitä läpinäkyvämpiä prosessit ovat, sitä paremmin toivottavasti karsiutuu suhteilla pelaaminen. Siitä ainakin haaveilen. Siksi pidän tätä asiaa esillä.
Maijastina Kahlos

Roomalaisista keisareista tuli kuolemansa jälkeen jumalia. Useimmista heistä, sillä kaikkia ei kuitenkaan kelpuutettu jumalien joukkoon. Jumalaksi julistetun keisarin kunniaksi perustettiin oma kultti ja sitä hoitamaan papisto. Jumalallisille keisareille rakennettiin temppeleita ja pystytettiin alttareita. Keisareiden muistoksi lyötettiin rahoja.
Mutta jo eläessään keisaria kunnioitettiin palvomalla hänen geniustaan (eli suojelushenkeä).
Mutta mitä kaikkea olisikaan roomalainen keisari keksinytkään tämän päivän koneistolla! Nobel-palkitulle Antisaarelle vyörytetyt kunnianosoitukset osoittavat, mitkä mahdollisuudet henkilökulttiin olisi nykyisillä välineillä. Rahojen ja mitaleiden lisäksi olisi tietysti painettu postimerkkejä. Sitten nimettäisiin muutama koulu, puisto ja katu keisarin kunniaksi. Yliopistot nimeäisivät muutaman tutkimusinstituutin keisarin mukaan. Eri yhdistykset muistaisivat häntä kunnianimin.
Maijastina Kahlos

Hain Turun yliopiston yleisen historian professorin virkaa. Tähän mennessä tapahtunutta:
Virantäyttötoimikunta ehdotti asiantuntijat lausumaan hakijoista ja heidän pätevyydestään.
Yhdeksi asiantuntijaksi ehdotettiin professori Erkki Kouria, jonka eläkkeelle jäämistä minä tässä blogissani viime keväänä juhlin. Virantäyttötoimikunnan ehdotuksessa kerrotaan Kourista mm. että ”Kourin erikoisaloja ovat saksalainen protestantismi, 1500 – 1600 –luvun Englanti, historiankirjoitus ja myös antiikin historia.” Antiikin historia. Hyvä vitsi. Antiikin historia, josta Kouri julisti aikoinaan, ettei se kuulu Helsingin yliopiston historian laitokselle.
Yksi ehdotetuista asiantuntijoista on erikoistunut matkailun historiaan. Yksi hakijoista on matkailun historiaan erikoistunut tutkija. Virantäyttötoimikunnassa on matkailun historiaan erikoistunut tutkija. Virantäyttötoimikunnan kaksi jäsentä työskentelee samalla laitoksella kuin mainittu hakija, joka hoitaa haettavaa virkaa määräaikaisena. Aika yllättävää.
Mutta yhteys on varmasti pelkkää sattumaa! Virantäyttötoimikunta on varmasti toiminut hyvässä uskossa. Mitään taka-ajatuksia ei varmasti ole ollut.
Herää kysymys, että jos/kun Turun yliopiston yleinen historia haluaa töihinsä sen yhden tietyn hakijan, miksi se ei avoimesti kutsu tätä ihmistä suoraan virkaan. Miksi järjestää kallis ja pitkä prosessi, jossa haaskataan muiden hakijoiden ja yliopiston hallinnon aikaa?
Ei tarvitse heittäytyä kyyniseksi! Kaikki hakijat aivan varmasti saavat tasapuolisen kohtelun, niin ettei yhtä hakijaa kohdella tasapuolisemmin kuin muita.
Hakijat ovat saaneet ilmoittaa kantansa ehdotettuihin asiantuntijoihin. Onkohan sillä mitään merkitystä?
Tietenkin on! Tiedekuntaneuvosto, joka tekee päätöksen, varmasti huolehtii prosessin oikeellisuudesta, tasapuolisuudesta ja läpinäkyvyydestä. Turun yliopiston perusarvoja ovat eettisyys, kriittisyys, luovuus ja yhteisöllisyys. Kuten yliopisto itse julistaa: ”Yliopiston kaikkea toimintaa leimaa eettisyys: pyrkimys hyviin ja oikeisiin ratkaisuihin. Sekä tutkimustyössä että muussa toiminnassa yliopiston henkilöstö ja opiskelijat noudattavat korkean ammattietiikan ja hyvän tieteellisen käytännön periaatteita.”
Ei ole siis mitään syytä huoleen.
Maijastina Kahlos

Olen seurannut torstaisin Teemalta Richard Dawkinsin dokumenttisarjaa Lajien synnystä. Sarjaa esitetään tietysti Charles Darwinin juhlavuoden kunniaksi. Darwinin ja evoluution juhlistamiseksi Tieteen päivien teemana viikko sitten oli myös evoluutio.Tämä herätti tietysti vanhan kouluaikaisen innostukseni evoluutiobiologiaan ja paleontologiaan. Jos kirjoitettu historia ei olisi vienyt voittoa, olisin halunnut tutkia ihmisen esi-isiä ja hääriä kallojen kanssa.
Kun Likka joku aika sitten oli vielä päiväkodissa, hänelle tuli iso riita kaverinsa kanssa. Kiista koski sitä, mistä ihminen on syntynyt. Likka intti, että apinasta. Kaveri vänkäsi, että äidistä.
Samoihin aikoihin kysyin Likalta, haluaisiko hän katsoa vanhoja valokuvia esi-isistämme. Likka oli aivan innoissaan, mutta kun kaivoin kellastuneet valokuvat ja aloin esitellä isoisäni isoisää ja isoisäni isoäitiä, hän näytti jotenkin vaisulta ja pettyneeltä. Syy selvisi: ne eivät olleet karvaisia esi-isiä!
Darwinista on muuten erinomaisen kattava wikipedia-artikkeli.

Olin varannut joululoman lukemisiksi Riitta Latvalan Taivaanrantojen maalari (Otava 2008) ja Stephen Mitchellin A History of Later Roman Empire (Blackwell 2007). Molemmat tukevia opuksia.
Turha luulla, että Later Roman Empire olisi lomalla edistynyt 26 sivua pidemmälle. Taivaanrantojen maalarin ihmisten elämänkohtalot 1920-30 -luvuilla veivät voiton. Historiaan kun eläytyy paremmin tarinan kautta.
Taivaanrantojen maalari kertoo maalari (monessa mielessä) Jaakosta, ravintolanpitäjä Mandista ja tämän siskosta Huldasta. Ensin eletään Helsingissä 20-luvun nousukautta ja sitten kohta 30-luvun lamaa. Ihmiset yrittävät ja ponnistelevat, välillä on käydä tosi huonosti. Alkaa ymmärtää katkeruutta, joka valtaa mielet, samoin ihmisten haaveiluja jostakin – tällä kertaa idän – kultamaasta, jossa kaikki on paremmin. Ne unelmat sitten romahtavat.
Kirjailija Joel Lehtonen vilahtaa pari kertaa kirjassa. Jaakko tapaa hänet ja miettii:

”Myötäilen ja nyökkäilen, en ehkä ihan ymmärrä Lehtosen suunnitelmia, mutta ilo leimahtaa sisälläni kuin joskus maalatessa. Kirjailija näyttää niin innostuneelta – onnelliselta. Tuollaista se on.
Hän kastuu, räntä sulaa silmälaseille ja puvulle, ja minä ajattelen, että hänen suurin halunsa elämässä on kirjoittaminen. Siinä on hänen olemisensa peruste. Ja samalla tavalla minä olen olemassa maalaamista varten. Sittenkin.” (Riitta Latvala, Taivaanrantojen maalari, s. 194).

Joululomalla kävimme Tampereen taidemuseon näyttelyssä ”Africa / Now – Nykytaidetta Afrikasta”. Ennakko-odotuksena mielessä oli niitä ”tyypillisiä” veistospäitä, joita myydään matkamuistoiksi.
Näyttely oli ihan muuta. Kolme kerrosta monenmoista uutta taidetta eri puolilta maanosaa. Maalauksia, kollaaseja, valokuvia, veistoksia. Kaikkein vaikuttavimpia olivat Arms to Arts – hankkeessa syntyneet teokset: aseet oli muokattu uusiksi,  soittajia ja kapellimestaria esittäviksi veistoksiksi, kuten Mathen Maestro.
Kiitokset myös erinomaisesta opastuksesta!

Eräs tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja teki mielenkiintoisen jouluun liittyvän reunamerkinnän syyrialaisen kristityn Dionysios bar Salibin (k. 1171) tekstiin.
Reunamerkintä kuuluu seuraavasti:

”Syy, jonka takia kirkon isät siirsivät tammikuun 6. päivän juhlan joulukuun 25. päivään, oli seuraava. Pakanat nimittäin viettivät joulukuun 25. päivänä Auringon syntymäpäivää ja sytyttivät juhlan kunniaksi valoja. He antoivat kristittyjen osallistua tähän juhlintaan ja näihin esityksiin.
Koska kirkon opettajat nyt tajusivat, että nämä (pakanalliset juhlat) vetivät kristittyjä puoleensa, ryhtyivät he vastatoimiin: He viettivät tästä lähtien joulukuun 25. päivänä Kristuksen todellisen syntymän juhlaa, mutta tammikuun 6. päivänä Kristuksen ilmestymisen juhlaa.
Ja niin he ovat pitäneet kiinni tästä käytännöstä aivan tähän päivään saakka, ja samalla tavasta sytyttää valoja.”

Kaunista valon juhlaa kaikille, missä muodossa kukin sitä sitten viettääkin!
—
Tekstin käännös M. Wallraff, Christus verus Sol. Sonnenverehrung und Christentum in der Spätantike, Jahrbuch für Antike und Christentum 32, Münster 2001, 174, mukaan.

Eilen alkoi Teemalla Terry Jonesin juontama Roomalaiset ja barbaarit. Ensimmäisen, kelteistä kertovan jakson perusteella se vaikuttaa lupaavalta. Roomalaisten suurta kertomusta valloituksistaan kyseenalaistetaan.
Sympaattista on myös, että Terry Jones käy haastattelemassa arkeologeja ja piirtokirjoitustutkijoita ja vierailee kaivauksilla, mm. Bibractessa. Myös salaperäistä Colignyn kalenteria esitellään.
Välillä mutkia suoristellaan rohkein vedoin. Kuuluu kai tiettyyn popularisoimisen tyyliin. Kannattaako keskiaikaisesta irlantilaisesta kirjallisuudesta tehdä pitkälle meneviä päätelmiä antiikin gallialaisten yhteiskunnallisista oloista ja naisen asemasta?
Odotan innolla mitä neljännessä osassa kerrotaan. Se käsittelee Rooman valtakunnan loppua.

Merkillisimpiä kiirjoja, mitä olen lukenut. Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas (Teos 2008). Se kertoo nuoresta naisesta, joka pakenee suuronnettomuutta, ehkä ydinkatastrofia. Hän palaa muistinsa menettäneenä entiseen kotiinsa jonnekin korpeen.
Kotitalo onkin yhtä sokkeloa ja uhkaa. On pelottava isä, jokin muisto äidistä ja epämääräinen joukko ”veljiä”. Koti ei olekaan turva. Aloin lukea kotitalon labyrintteja kuvauksena ihmismielestä.
Kaiken muun ohella Raevaara on väitellyt perinnöllisyystieteestä tohtoriksi. Hänellä on blogi Kaiken teoria.

400-luvun alussa Gazassa oli piispana Porfyrios (jota ei pidä sekoittaa kuuluisampaan Porfyriokseen!).
Piispa Porfyrios ryhtyi voimallisin ottein kristillistämään Gazan kaupunkia. Hän halusi tuhota kaupungin ’pakanalliset’ temppelit. Saadakseen siihen valtuudet hän kävi Konstantinopolissa keisarin puheilla.
Keisari Arcadius (keisarina 395-408) ei oikein innostunut ajatuksesta. Hän myönsi, että Gaza oli täynnä idoleita, mutta lisäsi siihen heti, että kaupunki maksoi uskollisesti veroja, ja niistä tuli rapsakasti tuloja. Jos kaupungin asukkaita alettaisiin yhtäkkiä ahdistella, niin he pakenisivat ja keisari menettäisi huomattavat määrät verotuloja. Keisari ehdotti, että edettäisiin vähitellen, sillä äkkiväärä muutos on alamaisille liian raskas kestää.
Porfyrios sai tahtonsa lopulta läpi, mutta se on toinen tarina. Lähteenä on Marcus Diaconuksen Porfyrios-elämäkerta (Marc le Diacre, Vie de Porphyre, ed. H. Grégoire & M.A. Kugener, Paris: Les Belles Lettres, 1930).
Maijastina Kahlos