Tekijä: maijastina

Toisinaan luen eestaas vuoronperään kaunoa ja tietoa. Päässä napsahtelee ja syntyy yllättäviä ideoita ja tunnelmia.
Tällä hetkellä työn alla ovat olleet myöhäisantiikin loitsut. Ne ovat koptinkielisiä, ja kun en osaa koptia, luen käännöstä, Ancient Christian Magic. Coptic Texts of Ritual Power (toim. Marvin W. Meyer – Richard Smith, 1999).
Tähän mennessä vaikuttavin teksti (n. 49) on loitsu synnytyskipujen ja vatsakivun lievittämiseksi. Siinä vedotaan tarinaan, jossa Horus-jumala vatsakivun vallassa tarvitsee apua äidiltään Isikseltä. Horus kutsuu demonin hakemaan apua ja kysyy, miten nopeasti apu ehtii. Demoni vastaa, että kahdessa tunnissa. Tämä ei riitä Horukselle, joka kutsuu toisen demonin. Tämä lupaa hoitaa homman yhdessä tunnissa. Ei sekään riitä, mutta kolmas demoni lupaa mennä ”suun henkäyksessä” ja palata ”nenän henkäyksessä”. Ja Isiksen apu tulee ajoissa. Loitsun alussa ja lopussa vedotaan vielä varmuudeksi vuoksi Jeesukseen.
Maagisen tunnelmaan pääsee, kun lukee perään Eino Santasen esikoiskokoelmaa Kuuntele, romantiikkaa (2002). Runot ovat nykyajan shamaanien loitsuja. Esimerkiksi runossa ’Sairaala’:

Tunnussana. En nähnyt oikein.
Tunnussana. Sana sairasta varten,
sana kuin kevytlahkeinen mies,
väärin ymmärretty nainen huivinsa kerä
mustiin haihtuvine eleineen.
Kivi kepillä rautaa. Tunnussana.
En kuullut oikein.
Ikkunassa oli jäätä ja
jäästä kuorittu kukka,
palanneen parfyymin kiveä.
Viiluja linnun nokassa.
Kivi kepillä rautaa. Tunnussana.
En kai osannut oikein.
Ovi oli kynnykseen taottu iho.
Suojamaalejaan, maalitaulujaan vartioiva,
vaurasta korvaansa tarjoava muuri.
Kivi kepillä rautaa. Tunnussana.
En tuntenut sanoja.
Apteekin sulavat peilit katkoivat
karkeat jäseneni tarkkaan.
Niin uskotulle sanotaan,
kaikki siteeni pala
palalta julistettu:
terve.
Sana sairasta varten.
Kivi koputteli kepeätä rautaa.
(Eino Santanen, Kuuntele, romantiikkaa, s. 39-40)

Kirjaesittelyni eilisessä Hesarissa: Vilhelm Rubrukin Matka Mongoliaan ja John Haldonin Bysantin historia.

Joululoman jälkeen töissä odotti mieluisa paketti. Artikkelini Hieronymuksen polemiikista ilmestyi kirjassa Polemik in der frühchristlichen Literatur (toim. Oda Wischmeyer ja Lorenzo Scornaienchi, 2011).
Tämä on mainitsemisen arvoinen uutinen, sillä yleensä tuotostensa julkaisemista saa odottaa vuosikausia. Tämä opus valmistui häkellyttävän tehokkaasti ja ammattitaitoisesti.
Puuh, polemiikki ei ole niitä kaikkein kohottavimpia tutkimusaiheita. Hieronymus kunnostautui yhtenä aikansa sapekkaimpana kirjoittajana. Miten hän olisi pärjännyt tämän päivän nettikeskusteluissa?

Taas aivan muita asioita etsiessäni törmäsin 500-luvulla eläneeseen henkilöön nimeltä Nikolaos, joka Hagia Sion –nimisen luostarin apottina mm. kunnostautui hävittämässä paikallisten ihmisten perinteisiä kulttipaikkoja. Luostari sijaitsi Lyykiassa, lähellä Myran kaupunkia. Nikolaoksesta tuli Pinaran kaupungin piispa. Myöhemmin hänestä tehtiin pyhimys, ja kirjoitettiin pyhimyselämäkerta.
Tongin tietoja Nikolaoksesta, ja monet asiat tuntuivat yhdistyvän (mm. pyhien puiden hävittäminen, Artemiin temppelin tuhoaminen, huomattava anteliaisuus) erääseen toiseen Nikolaokseen, nimittäin Myran piispaan. Myran Nikolaos julistettiin myös pyhimykseksi, ja hänen kultistaan tuli ennen näkemättömän suosittu keskiajalla. Nikolaoksesta kehkeytyi vähitellen Santa Clauksena tunnettu joulupukin muoto. Perinteisesti Myran Nikolaos ajoitetaan 300-luvun alkupuolelle.
Onko tässä kaksi joulupukkia? Hagia Sionin Nikolaos on mitä ilmeisimmin historiallinen henkilö. Sen sijaan Myran Nikolaos jää legendojen hämäriin. Näyttää siltä, että vuosisatojen saatossa kaksi kertomustraditiota on sulautunut yhteen.

Edellisessä blogauksessani setvin Paul Veynen kirjaa Quand notre monde est devenu chrétien (312-394) (2007, Kuinka maailmasta tuli kristillinen 312-394). Jotta nyt kumminkin tekisin kirjalle oikeutta, palaan siihen vielä.
Veyne analysoi ns. konstantinolaista käännettä. Keisari Konstantinus (keisarina 306–337) ryhtyi kääntymyksensä jälkeen suosimaan kristittyjä ryhmiä suomalla näille erilaisia erioikeuksia ja tekemällä kirkolle runsaita lahjoituksia. (Tutkimuksessa edelleen kiistellään siitä, millainen kääntymys oli ja milloin se oikein tapahtui …).
Konstantinuksen kääntymykseen ja konstantinolaiseen käänteeseen liittyy usein keskustelu siitä, kuinka ratkaiseva tai vääjäämätön tuo muutos oli. Kuten myös Veyne huomauttaa, 300-luvulla kristinuskon voittokulku ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Minua itseäni on aina kiehtonut 300-luvun ratkaisematon välitila. Kukaan voinut ei tietää, miten eri uskonnollisten ryhmien voimasuhteet asettuisivat. Keisari Julianuksen (keisarina 361–363) kääntymys hellenismiin (”pakanuuteen”) oli osa 300-luvun uskonnollista hullunmyllyä.
Julianuksen kuoleman jälkeen vuonna 363 armeijan kuppikunnat tarjosivat valtaistuinta Julianuksen neuvonantajalle, polyteistille Salutiukselle, joka kieltäytyi kunniasta. Niinpä armeijan johtajat valitsivat keisariksi kristityn Jovianuksen (363–364) ja tämän kuoltua sitten kristityn Valentianianus I:n (364–375). Armeijan keisarivalinnoissa painoivat sotilasasiat enemmän kuin uskonto.
Vuoden 363 yhteydessä Veyne puhuu Kleopatran nenästä. Tällä hän viittaa Asterixistakin tuttuun Blaise Pascalin (1623–1662) lauselmaan: ”Jos Kleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisivat maan kasvot muuttuneet”. Historia olisi toisennäköinen, jos …
Kleopatran nenä on kaunis muistutus siitä, ettei kannata takertua historian vääjäämättömyyteen.

Luin Paul Veynen Quand notre monde est devenu chrétien (312-394) (2007, Kuinka maailmasta tuli kristillinen 312-394) välillä hieman ristiriitaisin tuntein. Paul Veyne (synt. 1930) on ranskalainen antiikin Rooman tutkija, joka tunnetaan erityisesti jo klassikoiksi muodostuneista teoksistaan Le pain et le cirque (1976, Leipää ja sirkushuveja) ja Comment on écrit l’histoire (1970, Kuinka historiaa kirjoitetaan). Minuun teki aikanaan suuren vaikutuksen Veynen artikkeli, jossa hän pohti uskonnollista elämää Rooman keisarikaudella, nimittäin ’Une évolution du paganisme gréco-romain: injustice et piété des dieux, leurs ordres ou ”oracles”’, Latomus 45 (1986).
Odotukset Veynen uuden kirjan suhteen olivat siis varsin suuret. Veyne pohtii Konstantinuksen (keisarina 306-337) kääntymystä ja tätä seurannutta Rooman valtakunnan kristillistymistä. Hän kirjoittaa sujuvasti ja taitavasti, tuntee 300-luvun ja esittää hyviä kommentteja erilaisiin yksityiskohtiin.
Mutta sitten isoissa asioissa tulee ärsytystä ja myötähäpeääkin. Isoilla asioilla tarkoitan ronskeja yleistyksiä. Kun Veyne puhuu pakanuudesta, mistä ihmeen pakanuudesta hän puhuu? Hän leipoo kaikki Rooman valtakunnan ei-kristilliset uskonnot ja suuntaukset yhdeksi möykyksi. (Ja tämä harmittaa juuri sen takia, että Veyne on kreikkalais-roomalaisen uskontoelämän tutkija …).
Veyne myöntää, ettei hän ole poliittisesti korrekti, kun hän puhuu kristinuskon ylivoimaisuudesta niin organisaation kuin hengellisyyden suhteen. Mutta minkä ajan kristinuskosta oikeastaan on kysymys? Välillä tulee mieleen, hän projisoi antiikin kristinuskoon modernin hengellisen elämän.
Veyne tekee rohkeita vertailuja Konstantinuksen ”vallankumouksen” ja vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen välillä. Veyne myös viittaa tuon tuosta Ranskan kommunistiseen puolueeseen, johon hän kuului hetken aikaa 1950-luvulla (samaan soluun Emmanuel La Roy Ladurien kanssa). Hieman ilkeämielisesti voi kysyä, kertooko tämä kirja enemmän Veynen kommunistimenneisyydestä kuin myöhäisantiikin kristinuskosta. Onko Konstantinus Lenin?
Kun näistä ärsytyksistä pääsee yli, Veynen kirjasta löytää monia hyviä oivalluksia, varsinkin loppua kohti, ja niinpä opus ansaitsee vielä toisen blogauksen. Palaan asiaan lähiaikoina.

Myöhäisantiikin yleisesityksistä Peter Garnseyn ja Caroline Humfressin The Evolution of the Late Antique World (2001) ei ole saanut tuhottoman paljon huomiota. Itse tykästyin siihen kovasti. Kahteen ja puoleen sataan sivuun on tiivistetty olennaisimpia asioita myöhäisantiikin roomalaisesta yhteiskunnasta, hallinnosta, taloudesta ja uskonnoista. Vanhaa kunnon Edward Gibboniakaan rappioineen ja tuhoineen  ei ole unohdettu 🙂
Minulle itselleni on tehnyt hyvää opiskella oikein kunnolla myöhäisantiikin Rooman valtakunnan taloutta, oikeudenkäyttöä ja jopa sotilasasioita. Välillä omat tutkimukset liikkuvat sen verran yläpilvissä, että tietyt perusasiat jäävät vähemmälle huomiolle. Parhaimmillaan Garnsey ja Humfress ovat pohtiessaan roomalaista oikeutta, kaupunkien ruokahuoltoa ja yhteiskunnallista radikalismia.

Tuoreita pohdintojani tiedeviestinnästä on luettavissa Suomen Akatemian verkkolehden blogissa.

Palaan vielä edelliseen blogaukseeni. Kun intoilin Kristiina Wallinin Jalankantamasta (2009) ja erityisesti säkeistä

”eikä aika suostu lineaariseksi jatkumoksi, ei maisema
karttalehden sivuksi” (Jalankantama, s. 22),

mielessäni oli erinäinen määrä historiantutkimuksen ongelmia setviviä teoksia. Mielessä oli myös uskontotieteilijä Jonathan Z. Smithin jo klassikoksi muodostunut artikkeli ’Map is not Territory’ (1974). Niin mestarillisia kuin nämä pohdinnat ovatkin omassa lajissaan, tulee niiden ilmaisuvoimassa rajat vastaan.
Jaaha, Aristoteles kuvasi historian ja runouden eroa Runousopissa (1451b):

”historia kertoo tapahtuneista asioista, runous sellaisista asioista, jotka voivat tapahtua. Siksi runous on historiaa filosofisempaa ja vakavampaa. Runous nimittäin käsittelee asioita enemmän yleisten totuuksien tasolla, historia taas yksittäistapauksina” (suom. Paavo Hohti, Aristoteles IX, 1997, s. 169).

Joskus ”filosofinen” (filosofoteron) on käännetty jopa ”tieteelliseksi”.

Luin Kristiina Wallinin Murtuneista luista (Tammi 2007). Ihastuin siihen siinä määrin, että siirryin melkein yhtä soitto Wallinin uusimpaan runokokoelmaan Jalankantamaan (Tammi 2009).
Historioitsijaa viehättää erityisesti Wallinin säkeet, jotka kertovat enemmän kuin tusina sivua tutkimustekstiä ikinä:
”eikä aika suostu lineaariseksi jatkumoksi, ei maisema
karttalehden sivuksi.” (Jalankantama, s. 22).
Vainajien muistamisen päivänä vielä:
”kuolleet heräävät henkiin, isoäiti solmii liinan päähänsä
täti suoristaa peruukin ja keittää teevettä, tarjoaa makkaraleipää ja keksejä
kärpäset pörisevät ikkunalasissa” (Jalankantama, s.53).