Shifting Frontiers XII -konferenssi Yalen yliopistossa viime viikolla oli omistettu 400-luvulle. Ei mikään ihme, vuosisata on yksi Rooman historian kiehtovimpia ajanjaksoja.

Kaikkiaan 57 esitelmässä pohdittin 400-lukua monesta eri näkökulmasta. Perinteisempi poliittinen historia valtataisteluineen oli vain yksi osa konferenssia. Sessioita oli ilmastohistoriasta, maahanmuutosta, sosiaalisista oloista, oikeuskäytännöistä, uskonnoista, kirjallisuudesta ja kielistä. Aika hyvin tuli myöhäisantiikin elämän kirjo katettua.

Vuosisataa arvioidaan kaiken aikaa tutkimuksessa uudelleen. Tätähän tutkimus on, aikaisempia käsityksiä punnitaan uudestaan, uusia hypoteeseja esitetään, niitä testataan ja arvioidaan.
Edward Watts analysoi Synesios Kyreneläisen kirjeitä filosofi Hypatialle ja osoitti, kuinka antiikin kirjekokoelmia järjestettiin ja muokattiin vahvistamaan kirjoittajansa julkista ja kirjallista kuvaa. Veronika Egetemeyr puhui barbaarikäsityksistä Sidonius Apollinariksen kirjeissä. Muutenkin Sidonius Apollinaris seikkaili useassa esitelmässä.
Useissa esitelmissä käsiteltiin Länsi-Rooman alueille syntyneiden frankkien, vandaalien ja goottien yhteisöjä. Philipp von Rummel haastoi perinteisen käsityksen roomalaisten ja goottien kulttuurisista eroista, esimerkiksi vaatetuksessa, koruissa ja muussa esineistössä.
Kyle Harper (skypen välityksellä) ja Cam Grey pohtivat ilmasto-olojen vaikutusta 400-luvun elämään. Lucy Grig kertoi, kuinka tutkia yhteisöä, taloutta ja kulttuuria ja muutoksia tietyllä alueella (ns. micro-regional approach). Myöhäisantiikin äitien ja lasten oikeudellista suhdetta analysoi Chrysavgi Athanasiou.
Esitelmässään askeeteista Beatrice Caseau kertoi, kuinka yhtäältä kierteleviä munkkeja paheksuttiin ja piispat pyrkivät hillitsemään heidän usein uskonkiihkoista mellakointiaan, toisaalta munkit koulittiin siivoiksi perustamalla suuria luostareita ja luomalla tarkat luostarisäännöt.
Shane Björnlie ja Jason Moralee toivat esitelmissään esiin, miten kuvaa Rooman historiasta muokattiin ja miten vuosien 410 ja 455 Rooman hävitykset muistettiin myöhempinä aikoina.
Myöhäisantiikin yhteiskunnan muutoksia pohtinut John Weisweiler pohti Rooman senaattorieliitin asemaa. Kaavakuvassa hän osoittaa, kuinka senaattorin mahdollisuudet urakehityksessä kaventuivat mitä ylemmäs virkamieshierarkiassa hän kapusi. Vai esittääkö tämä yhteiskunnallinen pyramidi kenties nykyisiä akateemisia uranäkymiä?

 
 
 
 
 

Myöhäisantiikin tutkijoiden kokoontuminen Shifting Frontiers in Late Antiquity järjestetään 12. kerran, tällä viikolla Yalen yliopistossa. Teemana on 400-luku. Siinä onkin liikkumavaraa moneen suuntaan, ja esitelmiä on arkeologiasta, sotahistoriasta, sosiaalihistoriasta, uskonnoista, politiikasta, taloudesta ja oikeushistoriasta. Luvassa on pohdintoja mm. orjuudesta, etnisistä ryhmistä, kristillistymisestä ja valtakunnan länsiosan pirstoutumisesta.
Omassa esitelmässä käsittelen uskonnollisten käytäntöjen muuttumista ja erityisesti sitä, miten perinteisille uhrausrituaaleille mahtoi käydä 400-luvulla. Abstrakti tässä:
Shifting Sacrifices? Fifth-century Developments in Ritual Life

In La fin du sacrifice (2005), Guy Stroumsa analyses the transformation of religious ideas and practices in ancient religious systems. One of the great changes was the end of public animal sacrifices and the development of other practices. Stroumsa has explained the end of sacrifice as stemming from the shifts after the destruction of the Temple in Jerusalem in 70 CE. According to Stroumsa, following the Jewish abandonment of sacrifices eventually had an impact on a gradually decreasing significance of sacrifice in polytheistic and Christian communities as well.
Whatever the reasons for the end of public sacrifices were, my presentation will focus on the developments of ritual life in the fifth century. Even though public sacrifices in the cities seem to have ended by the early fifth century, private sacrificial rituals are attested to have continued, particularly in the countryside, as late as the ninth century – regardless prohibitions both in imperial legislation and church conciliar canons.
My starting point is the description rituals performed in honour of Saint Felix by Paulinus of Nola Felix in carmen 20 (in 407). Were the rituals described by Paulinus sacrifices or ritual slaughters? The Christianization of animal sacrifice has been under some scholarly dispute: it is debated whether the ritual slaughter in honour of Christian saints is to be regarded as animal sacrifice. Dennis Trout (JECS 3, 1995) interprets these rituals as a continuation of local sacrifices modified into a creative compromise while Cristiano Grottanelli (‘Tuer des animaux pour la fête de Saint Felix’, in La cuisine et l’autel, 2005) regards them as slaughters conducted into proper Christian behaviour by Christian leaders.
In my presentation, I will analyse several Christian variants of sacrifices, ritual slaughters, or whatever term we want to use, in Western and Eastern Mediterranean area. As we can deduct from the prohibitions and reinterpretations, the theme of sacrifice was significantly present in the late antique religious world. My material includes fourth-century bishops, imperial legislation, and ecclesiastical canons.
Kim Bowes (JECS 15, 2007) criticizes the earlier scholarship for postulating over-functionalistic interpretation of the Christianization of countryside: in these interpretations, ‘pagan’ practices were neatly replaced by Christian rituals because the functions in rural communities led clerics and bishops to make compromises with their congregations. While attempting to avoid the trap of over-functionalist interpretations, I will ask what expectations local populations had. Local population probably invested the rituals with different meanings than the ecclesiastical elite. This can be seen in the case of Paulinus and his Nolan congregation: rituals fulfilled certain rural communal life needs and it also fulfilled the expectations of Paulinus, the church leader. Therefore, I suggest to shift the perspective from the complaining, condescending or compromising church leaders towards the analysis of rural communities themselves. I will explore fifth-century rituals as creative applications of local populations.

Ensi torstaina esitelmöin Rooman viimeisistä päivistä Villa Lanten ystävien tilaisuudessa.
Aion kertoa myöhäisantiikin Rooman uskonnoista ja etnisistä ryhmistä. Erityisesti puhun kahdesta mielenkiintoisesta historian hahmosta: Julianuksesta, joka oli kristityistä kaikkein kristityin, ja Stilichosta, joka roomalaisista kaikkein roomalaisin.

– En hyväksy polyamoriaa, Kohudosentti lataa.
Mitä ihmettä? Ovatko nyt suvaitsevaisuuden rajat tulleet vastaan? Eikö Kohudosentti olekaan suvakki?
– Tämä on huolestuttavaa! Kohudosentin kasvot ovat vakavat. – Aamukahvi meni väärään kurkkuun, kun luin Hesarista otsikon ”Polyamoria tekee tuloaan”. Kyllä jo mietin, että tässäkö meillä on länsimaiden perikato.
Mikä on polyamoriassa vikana?
– Syvää paheksuntaa! Tällainen kreikan ja latinan yhdistäminen samaan uudissanaan on vakava tyylivirhe, Kohudosentti tuhahtaa.
– Kun uudissanoja muodostaa kreikasta tai latinasta, pitää pysytellä joko kreikassa tai sitten latinassa. Kohudosentti lyö nyrkkiä pöytään.
– Pitäisi puhua polyeroottisista tai multiamoraalisista suhteista. Kreikan kielen sanat polys (moni) ja kreikan eros (rakkaus) sopivat yhteen. Jos haluaa sen amorin peliin, niin sitten yhdistetään latinan multi (monet) ja amor (rakkaus).

Huomenna esittelen kirjaani Rooman viimeiset päivät Munkkiniemen kirjastossa. Puhun myöhäisantiikista eli vuosisadoista 200-600 ja Rooman valtakunnan länsiosan viimeisistä vaiheista. Lisäksi kerron miksi ’kansainvaellukset’ eivät ole hyvä termi myöhäisantiikin muuttoliikkeille ja miksi ’germaaneista’ puhuminen on epätarkkaa.

Aina voi kokeilla jotain uutta – jopa ruoanlaitossa, jossa usein jämähdän tekemään sitä samaa arkiruokaa. Kokeilin teinien trendien innoittamana bataattiranskalaisia, mutta rasvassa uppopaistamisen asemesta paistoin ne pellillä uunissa. Paistettu bataatti on mukavan makeaa.
Millaisia ranskalaisia saa lantusta? Lantusta palostellaan ohuita viipaleita, marinoidaan ja paistetaan n. 30 min. 225-asteisessa uunissa. Olen kokeillut lantturanskalaisia paprikapohjaisessa tahnassa ja patang-currytahnassa. Koemaistajat kyllä tykkäsivät, mutta vertailussa bataattiin lanttu ei pärjännyt.
Kun pohdimme eräänkin nuore(hko)n miehen kanssa bataatin ja lantun eroa, totesimme että osa mausta toi mieleen seitsemänkymmentäluvun ja koulun. Tästähän mauissamme on paljolti kyse. Muistot. Maut, samoin kuin hajut, ovat useimmiten vielä tiedostamattomia.
Minulla ei ollut lapsuudessani bataatista mitään kokemusta, joten suhteeni bataattiin on alkanut tuoreena ja ennakkoluulottomana. Lantulla sen sijaan on painolastia riittämiin: kuiva lantturaaste, jonne jossakin vaiheessa keksittiin sotkea sekaan vielä rusinoita. Rusinoita! Lanttulaatikoissakin oli makean maun lisäksi  jokin pistävä sivuvivahde, vaikka muuten se yleensä maistui (jos unohti lanttulaatikon happamen hajun).
Lantturanskalaiset paprikamarinoituina ovat parempia kuin currytahnalla maustetut. Lanttuviipaleita pitää malttaa paistaa tarpeeksi kauan, ainakin 35 minuuttia.

Historian Ystäväin Liitto järjestää vuosittain Lahdessa suuren historiatapahtuman, Suomalaiset historiapäivät. Tänä vuonna teemana oli itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi ”Ryysyrannasta hyvinvointiyhteiskuntaan”.
Perjantaina  Lahden Sibeliustalon Puusepänsali oli ääriään myöten täynnä. Ohjelmassa oli mm. kirjallisuuden rooli historiakuvan luojana, ja puhujina olivat Pirjo Hiidenmaa, Jari Eilola, Jörn Donner, Kaari Utrio ja Jari Tervo.
Historiapäivillä julkistetaan perinteisesti myös vuoden historiateos. Tänä vuonna Historian ystäväin liitto valitsi vuoden historiateokseksi Marjaliisa ja Seppo Hentilän tutkimuksen Saksalainen Suomi 1918.
Suureksi iloksi ja yllätykseksi kirjani Rooman viimeiset päivät sai kunniamaininnan. Tämä on historioitsijakollegoilta tärkeä huomionosoitus , jonka voimalla jatkan työtäni ilolla eteenpäin!
 

Tämän vuoden ensimmäinen esitelmämatkani suuntautui Skotlantiin, St Andrewsin yliopistoon. St Andrews on Skotlannin vanhin yliopisto, vuodelta 1413.
St Andrewsin kaupunki itse ei ole valtava, n. 16 000 asukkaan kaupunki. Yliopisto ja golf ovat sen tunnetuimmat asiat. Esillä  suuressa julkisuudessa on ollut myös jotain sellaista, että joku William ja joku Kate tapasivat toisensa St Andrewsin yliopistossa. Mutta merkittävintä St Andrewsin yliopistossa on sinne muutama vuosi sitten perustettu Centre for Late Antique Studies.

Olin tämän Centre for Late Antique Studies -keskuksen vieraana esitelmöimässä. Aiheena oli ’Christianization and Late Antique Patronage – From Conflicts to Everyday Nuisances’, Rooman kristillistyminen talouden ja sosiaalisten suhteiden näkökulmasta. Historiantutkimus usein keskittyy – jo pelkästään lähteiden yksipuolisuudenkin takia – aivan liikaa sotaan, mellakoihin ja väkivaltaan. Monesti arkipäivän asiat jäävät vähemmälle huomiolle, vaikka pitemmän päälle niillä on todennäköisesti ollut suurempi merkitys kulttuurisissa muutoksissa.

St Andrews oli monivaiheisen matkan päässä – lentäen ja junalla. Junamatka Edinburghista Fifen seudulla on kuitenkin vaivan arvoinen. Maisemat ovat häkellyttävän kauniitä. St Andrews vanhana yliopistokaupunkina on romanttinen ja St Andrewsin linnan rauniot ja katedraali kalmistoineen illalla kauhuromattinen. Ja meri ja vuorovesi ovat tällaiselle maakravulle aina ihmeellinen kokemus.

 

Joulukalenterin 24. luukku on vanha blogaus, hieman editoituna kymmenen vuoden takaa.
Minulle rakkain joulutarina on Tove Janssonin novelli ”Kuusi” (kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, alkuteos Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962).
Kaupalliset tiedotteet lokakuusta lähtien ovat pitäneet huolta siitä, ettei kenellekään ole jäänyt epäselvyyttä siitä mitä on tulossa. Ainoa taho, joka ei tätä tiedä, ovat muumit.

– Kevät? sanoi hemuli kärttyisästi. Joulu nyt on, etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään enkä järjestänyt mitään, ja sitten ne lähettivät minut kesken kaiken kaivamaan teitä esille. Kintaani ovat luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut, eikä mikään ole valmista …
Sitten hemuli tallusteli takaisin portaita ylös ja meni ulos kattoluukusta.
– Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.
– Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
– En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva.
Hän pudisteli varovasti Niiskuneitiä ja kuiskasi:
– Älä pelästy, mutta on tapahtunut kauheita.
– Rauhoittukaa, muumipappa sanoi. Ennen kaikkea rauhoittukaa. (s. 156).

Huomio, kaikki varokaa, joulu on tulossa!

[Hemuli] istuutui kynttilän viereen ja alkoi laskea. – Isä, äiti, Kampsu, se mutisi. Kaikki serkut … vanhin siili … pienet eivät tarvitse mitään. Enkä minä saanut mitään Nipsulta viime vuonna. Miska ja homssu, täti … minä tulen tästä kaikesta hulluksi.
– Mikä se on? Niiskuneiti kysyi peloissaan. Onko heille tapahtunut jotakin?
– Lahjoja, puuskahti hemuli. Joka vuosi aina vain enemmän ja enemmän lahjoja!
Hän veti vapisevin käsin ristin luettelonsa yli ja lähti harhailemaan edelleen.
– Odota! huudahti Muumipeikko. Selitä … Ja kintaasi.
Mutta hemuli katosi pimeyteen, hän kuten kaikki muutkin, joilla oli kiire ja jotka olivat suunniltaan siitä, että joulu tuli. (s. 163).

Lepyttääkseen uhkaavaa joulua muumiperhe koristelee kuusen rakkaimmilla tavaroillaan ja herkuillaan – ja lopulta lahjoittavat sen kaiken pienille nyyteille näiden iloksi. Mitään joulun katastrofia ei tulekaan.

– Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan.
– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin. (s. 167).

Joulusta voi siis selviytyä. Rauhoittukaa, ennen kaikkea rauhoittukaa.

23

Mary Wollstonecraft (1759-1797) oli varhaisimpia filosofeja ja kirjailijoita, jotka alkoivat vaatia muutosta naisten yhteiskunnalliseen asemaan. Hänen tunnetuin teoksensa on Naisten oikeuksien puolustus (A Vindication of the Rights of Woman) vuodelta 1792 (suomentanut Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2011).
Wollstonecraft kirjoitti Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin ja valistuksen perintö näkyy vahvasti hänen vaatimuksessaan tasa-arvosta ja yleisistä ihmisoikeuksista. Wollstonecraft laajensi vaatimuksen koskemaan myös naisia. Hän osallistui aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun, mm. arvostelemalla Rousseaun näkemyksiä.
Wollstonecraft arvostelee naisten kohtelemista hentoina ja avuttomina olentoina, joille ei anneta vastuuta mistään (tässä hän suuntaa arvostelunsa ennen kaikkea yläluokkaisten naisten asemaan). Naiset on alennettu lapsen asteelle, ja he ovat kuin orjia. Wollstonecraft kirjoittaa paljon kasvatuksesta ja vaatii koulutuksen laajentamista, myös naisille. Hän vaatii avioliiton täydellistä uudistamista niin, että mies ja nainen olisivat yhdenvertaisia kumppaneita:

Luonto on antanut naiselle heikomman ruumiinrakenteen kuin miehelle, mutta onko vaimon aviopuolisonsa rakkauden taatakseen alennuttava keinottelemaan ja osoitettava sairaalloista herkkyyttä? Kun nainen toteuttaa velvollisuutensa tyttärenä, vaimona ja äitinä, hän voi samaan aikaan myös harjoittaa mieltään ja kehoaan, ja saavuttaa luontaisen voimansa ja hermostollisen terveyden. Tästä huolimatta hänen on nykytilassa sorruttava miellyttämään miestään juonilla. Heikkous saattaa herättää hellyyttä ja hivellä miehen röyhkeää ylpeyttä, mutta suojelijan herraskaiset hellyydenosoitukset eivät tyydytä jaloa mieltä, joka tavoittelee kunnioitusta ja myös ansaitsee sen. Alentuva hellyys on huono korvike tasa-arvoiselle ystävyydelle! (s. 61)

Naisten oikeuksien puolustus julkaistiin yli 200 vuotta sitten. Wollstonecraft kirjoittaa aikansa rönsyilevää ja mutkikasta kieltä (eikä suomennos ole kovin sujuva), mutta valitettavasti hänen vaatimuksensa eivät ole vanhentuneet. Meillä on vielä paljon töitä.