Natalie Haynes on brittiläinen stand-up-koomikko, jonka toinen elämä on klassisten kielten ja kirjallisuuden parissa. Hän on tehnyt kreikkalais-roomalaista antiikkia tunnetuksi kolumneissa, tv-esiintymisissä ja podcasteissa. Vastikään hän on kirjoittanut romaanin A Thousand Ships (2019) Troijan sodasta naisten näkökulmasta. Haynesin The Ancient Guide to Modern Life (2012) vertailee antiikin Kreikan ja Rooman ilmiöitä nykymaailman vastaaviin. Tässä vertailussa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Haynes on sujuva ja hauska.
Haynesin vertailussa selviävät erot ja samankaltaisuudet politiikan, oikeuslaitoksen, filosofian, uskonnon, naisten elinolojen, maaseudun ja kaupungin, teatterin ja viihteen sekä kaupankäynnin ja rahan alueilla.
Haynesin vertailuissa moderni maailma on lähinnä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen edustama englanninkielinen kulttuuri. Tästä rajoituksesta huolimatta Haynesin vertailut ovat oivaltavia. Ateenan demokratiaa käsitellessä hän muistaa selvittää demokratian rajoitukset: naiset, orjat, jopa pysyvästi Ateenassa asuvat muualta tulleet eli metoikit. Hän myös huomauttaa, ettei Ateenan hieno demokraattinen systeemi olisi ollut mahdollinen ilman orjia, joiden työ mahdollisti Ateenan mieskansalaisten omistautumisen poliksen asioille. Haynes esittelee antiikin retoriikkaa, esimerkiksi Lysiaan ja Ciceron taitavia puheita oikeusistunnoissa, ja retoriikan keinot ovat hyvin tutun oloisia: vihjailu, liioittelu, vaikeneminen, tunteisiin vetoaminen jne.
Vaikka Haynesin kirja perustuu vertailuun, hän varoittaa meitä kuvittelemasta antiikin maailmaa liiaksi omamme kaltaiseksi. Orjuus on hyvä esimerkki. Haynes varoittaa myös taipumuksesta romantisoida menneisyyttä, haluaisimme tutkia kulttuuria, josta itse pidämme:
”Classicists have often romanticised the past: they have made the ancient world seem so close to ours that we can find ourselves viewing a society which had been defunct for a couple of millennia as though it weren’t defunct at all, but simply far away and impossible to reach” (s. 40-41).
Parhaimmassa vedossa Haynes on luvussa ”Frankly, Medea, I Don’t Give a Damn”, jossa hän ironisesti ja railakkaasti arvioi antiikin myyttejä ja kirjallisuutta, niiden naiskuvaa. Esimerkiksi Haynes kuvaa Medeiaa Euripideen tragediassa Medeia. Medeia on ”the ultimate barbarian queen”. Jason on tuonut hänet mukanaan barbaarien mailta, mutta sitten keski-iän kriisin keskellä päättääkin vaihtaa nuorempaan ja vieläpä Korintin kuninkaallisen perijättäreen. Medeia kostaa pahimmalla mahdollisella tavalla ja murhaa lopulta uuden morsiamen perheineen mutta myös omat lapsensa jättääkseen Jasonin yksin ilman perillisiä. Medeian tarina ajattomuudessaan vetoaa nykyaikaan: se käsittelee sukupuolten välistä sotaa, avioliiton hajoamista, tarvetta vahingoittaa niitä, jotka vahingoittavat meitä.
Kun etsii vertailukohtia nykyaikaan, niin ainahan etsiessään löytää. Kiinnostavin on Haynesin huomio siitä, kuinka Buffy vampyyrintappaja -sarja on hyvin lähellä antiikin eepoksia, Iliasta, Odysseiaa ja Aeneistä. Yhteistä ovat sankareiden supervoimat, taianomaisuus, yli-inhimilliset olennot ja jumalat, jotka jatkuvat sekaantuvat ihmisten maailman asioihin. Buffy on kuin Akhilleus, vahvempi kuin toverinsa ja vihollisensa: Buffy on kuin Hektor tai Aeneas, äärimmäisen velvollisuudentuntoinen; Buffy on kuin Odysseus, voittaa oveluudellaan vihollisensa suuremmat voimat, ja listaa voi jatkaa. Erityisesti Buffy on kuin Aeneas, yksinäinen sankari, jonka vain on toteutettava kohtalonsa, halusi hän sitä tai ei.
