Emilia Kujalan Suorittajan mielen (Otava 2022) alkusivuilta luen kuvauksen suorittajasta:
”Olen aina valmis yrittämään enemmän ja teen kaikkeni suoriutuakseni paremmin. Pikkulapsesta saakka olen ollut reipas, kiltti ja itseohjautuva, kuten hyvän ihmisen nykyään kuuluu olla. Hoidan säntillisesti ensin työt, sitten huvit, myös vapaa-ajalla. Olen luotettava, enkä koskaan jätä tehtäviä viime tippaan.” Ja vielä: ”Minua voi myös kuvata ihmiseksi, jonka on äärimmäisen vaikea rentoutua ja tehdä vähemmän. Myönnän auliisti olevani perfektionismiin taipuvainen suorittaja. … Siedän huonosti sitä, että asiat ovat kesken tai epävarmoja.”
Apua, onko Emilia Kujala käynyt vakoilemassa juuri minua?
No, Emilia Kujala kuvaa tässä itseään. Omakohtainen avautuminen tekee kirjasta erityisen lähestyttävän. Luin Suorittajan mielen viime vuoden alkupuolella, mutta palaan siihen aika ajoin – jonkinlaisena uskonvahvistuksena. Tuntuu kuin kirja olisi kirjoitettu juuri minua varten.
”Itseltään paljon vaativa ihminen tietää äärimmäisen hyvin, että pitäisi olla itselleen armollinen. Siitä muistuttaminen on usein sama kuin käskisi masennusta sairastavaa piristymään.”
Kujala ilmoittaa, ettei Suorittajan mieli ole harjoituskirja tai opas, josta löytäisi käänteentekevän oivalluksen ja ratkaisun elämäänsä. Jos kirja olisi self-help-kirjallisuutta, se olisi todella lajin aatelia. Kujala ei väitä, että kirjan lukemalla saisi ratkaistua elämänsä kerta heitolla. Asiat eivät ratkea.
”Tästä kirjasta et löydä sankaritarinoita siitä, miten joku, tahdonvoiman tai suuren oivalluksen siivittämänä, lopetti suorittamisen loppuelämäkseen. En halua kertoa sellaisia tarinoita, koska ne vastaavat harvoin todellisuutta ja luovat epärealistisia odotuksia. … Tavalliset, inhimilliset tarinat ovat aina monisyisempiä ja mutkikkaampia kuin silotellut ja julki kerrotut.”
Mutta suorittamisensa kanssa voi elää, riittämättömyyden tunteen hyväksyä, murehtia viisaasti. Suorittajan mieli käydään läpi suorittamisen ja ylikontrollin juuria, reippauteen sairastumista, koko elämän epävarmuutta, ihmisen emotionaalista yksinäisyyttä. Kirjan lopussa Kujala kysyy: ”Kuka olisin, ellen suorittaisi?” Erityishuomiona vielä: kirjan kieli on nautinnollisen hyvää suomea – hyvin ja koskettavasti kirjoitettu asiaproosa ei ole mitenkään itsestään selvää. Huippusuoritus, Emilia Kujala!
Vuoden vaihtuessa voisin taas tehdä uuden vuoden lupauksia. Osaisinko tästä lähtien ottaa rennommin, elää kuin pellossa ja muuta huoletonta? Voisin tehdä tästä itselleni projektin, suorittaa sitä täysillä ja seurata edistymistä!