Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lainasivat ja omivat kaikkea mahdollista, väärensivät ja laittoivat ideoita ja kirjoituksia muitta mutkitta omiin nimiinsä. Kreikkalaiset ja roomalaiset ottivat käyttöönsä naapurikansojen aseita, vaatteita, juhlia, uskonnollisia rituaaleja, jopa jumalia. Kun puhun kulttuurisesta omimisesta antiikissa, en väitä, että se olisi ollut samaa kuin mitä sillä nykyään tarkoitetaan.
Kulttuurisesta omimisesta eli kulttuuristen vaikutteiden omaksumisesta keskusteltiin ja kiisteltiin myös antiikissa. Oliko kreikkalaisen tai roomalaisen yläluokkaisen ihmisen sopivaa esiintyä egyptiläisissä tai gallialaisissa vaatteissa tai osallistua ulkolaisiin kultteihin? Oliko roomalaisen senaattorin soveliasta pukeutua kreikkalaiseen viittaan, joka oli leimallisesti filosofien asu? Millaista partaa tai kampausta saattoi pitää?
Saattoiko kilpailevasta filosofisesta koulukunnasta omaksua jotain? Stoalainen Seneca kiteytti periaatteensa suhteessa kilpailijoihinsa epikurolaisiin: ”Mitä tahansa kuka tahansa on sanonut hyvin, se on minun.” (Quid quid bene dictum est ab ullo, meum est; Epistulae morales ad Lucilium 2.16.7).
Myöhäisantiikin kristityt kiistelivät keskenään siitä, mitä kreikkalais-roomalaisesta “pakanallisesta” kulttuuriperinnöstä voisi ottaa kristilliseen käyttöön. Voisiko filosofian, kirjallisuuden ja taiteen kuvastoa, ideoita ja argumentteja hyödyntää osana kristillistä kulttuuria? Kristitty Justinos keksi perustella omimista sillä, että kreikkalaisten filosofien oivallukset olivatkin oikeastaan kristillisiä: “jokainen totuus, jonka kuka tahansa on esittänyt, kuuluu meille kristityille” (2. apologia 13). Justinos oli siis hyvinkin Senecan linjoilla, kuten olivat myös 300-luvun kristityt kirjoittajat Ambrosius ja Augustinus.
Milanon piispa Ambrosiuksen mukaan kristitty vain otti takaisin kristityille kuuluvaa: ”Meille siis kuuluu kaikki se, mikä filosofien kirjoituksissa on erinomaista” (Nostra sunt itaque quae in philosophorum litteris praestant; De bono mortis 11.51). Hippon piispa Augustinus vertasi kristittyjä Vanhan Testamentin heprealaisiin, jotka Egyptin vankeudesta lähtiessään veivät mukanaan egyptiläisten kullan ja hopean. Augustinuksen mukaa kristityt omivat pakanallisen kulttuurin kullan ja hopean ja ottivat sen oikeaan käyttöön (De doctrina christiana 2.40.60).
