Suomen kielessä on sanonta ‘tavoitella kuuta taivaalta’. Kuun tavoittelu on samaa kuin toiva mahdottomia. Antiikin kirjallisuudessa kuitenkin esiintyi erityisiä rituaalieksperttejä, joiden uskottiin pystyvän tähän.
Thessalialaisia pidettiin voimallisina kuun alasvetäjinä. Thessalia oli alue Pohjois-Kreikassa ja kuuluisa noidistaan. Aristofaneen komediassa Pilvet on Strepsiades-niminen mies, joka ajattelee välttyvänsä korkojen maksulta, jos hän palkkaa thessalialaisen noidan vetämään kuun taivaalta. Hyödyllinen taito siis. Mutta Platonin dialogissa Gorgias kerrotaan, että thessalialaiset noidat, joiden sanottiin ottaneen kuun taivaalta, maksoivat erityistaidostaan kalliin hinnan menettäessään jotakin itselleen arvokasta. Joidenkin thessalialaisten noitien uskottiin maksaneen toisen silmänsä hintana kuun vetämisestä.
Hippokrateen nimissä kulkevassa lääketieteellisessä kirjoituskokoelmassa varoitetaan kreikkalaisten lääkäreiden kanssa kilpailevista parantajista. Nämä väittävät hallitsevansa taivaankappaleita ja luonnonvoimia – osaavansa vetää kuun alas, saada auringon katoamaan, nostattaa hyvän ja huonon sään, sateen ja kuivuuden, tehdä merestä raivoavan ja maasta hedelmättömän.
Antiikin kirjallisuuden maininnoissa thessalialaiset kuunvetäjät ovat miehiä tai naisia, mutta enimmäkseen naisia. Thessalialaisten maine voimakkaina ja pelottavina noitina jatkui roomalaisessa kirjallisuudessa. Tunnetuin kuvaus on Lucanuksen eepoksessa Pharsalia, joka kertoo Julius Caesarin ja Pompeiuksen sisällissodasta: siinä esiintyy hirveä noita Erichtho, joka pystyy vetämään alas kuun ja tähdet taivaalta ja jopa herättämään kuolleita eloon. Mitä hyötyä thessalialaisille noidille oli kuun vetämisestä alas. Tarinoissa noidat saavat kuusta vaahtoa tai mehua, jota voitiin käyttää taikajuomiin.
Plutarkhos esitti järkiperäisen selityksen thessalialaisten taidolle: eräs Aglaionike oli perehtynyt tähtitieteeseen ja tiesi kuunpimennysten ajankohdat: siten hän saattoi esiintyä mahtavana kuunvetäjänä.
