Francesco Petrarca (1304-1374), renessanssioppinut ja runoilija, muistetaan ennen kaikkea italiankielisistä soneteista Lauralle. Suurimman osan tuotannostaan hän kuitenkin kirjoitti latinaksi, oppineita kirjoituksia historiasta, kirjallisuudesta ja hyveistä sekä runoutta. Petrarca, kuten niin monet muutkin runoilijat, aloitti oikeustieteen opinnoilla, mutta suuntautui sitten kirjallisuuden pariin.
Petrarcan mittavaa eeposta Africa voi nyt lukea suomeksi, Maija-Leena Kallelan ja Teivas Oksalan hienona käännöksenä Africa – Laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä (Basam Books 2019). Suomennoksen lisäksi kirjassa on perusteellinen johdanto ja selitysosio.
Africa kertoo toisesta puunilaissodasta ja voittoisasta roomalaisesta sotapäälliköstä Scipio Africanuksesta (236-183 eaa.). Scipion päävastustajana on tietysti Karthagon sotapäällikkö Hannibal, mutta tarinaan kutoutuvat mukaan roomalaisten liittolainen Numidian kuningas Masinissa ja karthagolaisten puolelle siirtynyt Syfaks. Petrarca punoo mukaan myös traagisen rakkaustarinan, sillä Masinissa rakastuu Syfaksin vangiksi otettuun vaimoon Sofonisbaan. Masinissa joutuu kuitenkin luopumaan rakkaudestaan, ja Sofonisba lähetetään kuolemaan.
Petrarcan selvänä esikuvana on Vergiliuksen eepos Aeneis, jossa Aeneas velvollisuudentuntonsa vuoksi luopuu rakkaudestaan Karthagon kuningattareen Didoon ja seilaa tiehensä. (Olisi mielenkiintoista joskus lukea Didon versio tarinasta.)
Petrarca liikkuu sujuvasti antiikin maailmassa. Ehkä se oli hänelle tutumpi ja rakkaampi kuin hänen oma aikansa. Välillä lukija melkein unohtaa, ettei kyseessä olekaan antiikin aikainen eepos. Petrarca nostaa itsensäkin tarinaan: aivan teoksen loppuvaiheessa runoilija Ennius saa itseltään Homerokselta näyn, jossa Petrarca kirjoittaa African. Enniuksella on vahvat näkemykset runoilijan työstä: ”Sitä, joka keksii kaiken kertomansa, ei tule nimittää runoilijaksi / eikä kunnioittaa runonlaulajana, vaan kutsuttakoon häntä / pelkästään valehtelijaksi” (s. 216).
Ensimmäisessä kirjassa Petrarca tuo esiin huolensa kirjojen kohtalosta (s. 84):
Pian kirjoja kohtaa niiden kuolema; sillä katoavaista on pakostakin
kaikki se, minkä kuolevaisten aherrus on mitättömillä hengenvoimilla
saanut aikaan. Jos kuitenkin tuo jälkeläispolvi haluaa ne mahdollisesti
säilyttää ja väkivalloin pysähdyttää vahingollisen
vanhenemisen ja valppaasti asettua vastustamaan kiitävää aikaa,
se ei siihen pysty, sillä niin monet asiat estävät sen: maille kohtalokkaat
tulvat ja liian rajusti korventava helle,
erilaisten taivaallisten ja merellisten ilmiöiden aiheuttamat taudit
ja sotien raivo, joka ei salli minkään koko maailmassa pysyvän
rauhallisena. Mutta kun kirjat kuolevat, kuolet sinä
itsekin; näin sinulla on odottamassa vielä kolmas kuolema.
Menu
