Ihana velvollisuus

Luin Riitta Latvalan kolmannen romaanin Ihana velvollisuus (Otava 2003). Se on tarina kolmesta erilaisesta ihmisestä, äidistä, tyttärestä ja tyttären miehestä. Kirja kertoo kauneuden, nuoruuden ja kaikkinaisen onnistumisen ihannointiin jämähtäneistä ihmisistä ja elämänsä tyhjyyttä eri tavalla paikkailevista ihmisistä.
Onneksi en lukenut etukäteen kirjan takakantta, jossa paljastettiin, että tapahtumat sijoittuvat itse asiassa lähitulevaisuuteen. (Yleensäkään ei kannattaisi lukea takakansien esittelyjä, koska ne ovat usein typeriä ja harhaanjohtavia). Oli hauska lukea kirjaa ikään kuin aikalaiskuvauksena ja huomata sitten ovelat viittaukset tulevaisuuteen. Merkit irvokkaasta tulevaisuudesta ovat kuitenkin jo omassa yhtä irvokkaassa ajassamme.
Ihanan velvollisuuden tytär herää pyristelemään vapaaksi uramiehen valmiiksi suunnittelemasta elämästä. Mutta tarinan loppu on yllättävä. Kirjan lopussa tunsin myötätuntevaa harmia (tai suorastaan tuskaa) siitä, millaisen ratkaisun tytär lopulta tekee. (Voi olla, että jotakuta toista lukijaa ratkaisu ei harmita, vaan hänen mielestään päähenkilö teki juuri oikein). Mutta minusta tämä on niin väärin! Ei tässä näin pitänyt käydä. Tässä piti käydä aivan toisin! Tällä tavalla hyvä kirja hätkäyttää, saa lukijan välittämään kirjan ihmisistä ja pohtimaan, miksi heille käy niin kuin heille käy.