Olen autokoulussa. Ja miten muuten humanisti asettuisi aiheeseen kuin lukemalla runoja.
Arja Tiaisen uusimman kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle runot käyvät omakohtaisiksi, kun itse sähläilee autolla ajamisen oudossa maailmassa. Esimerkiksi runo ”Kuinka auto lähtee liikkeelle” tiivistää aloittelijan tunnelmat:
Avataan auton ovi. Säädetään istuin, peilit
niin että niistä näkee sen mitä pitää nähdä.
Sitten tietysti: turvavyö. Nyt ihmetellään.
Ai näin, seisontajarru päällä ja vaihde vapaalla. Vaihde?
Kytkin pohjaan. Siis mikä? Tarvittaessa kaasua. Koska?
Virta-avain oikealle. Kuulet moottorin käynnistyvän.
Käsi irti avaimesta, kaasupoljin orjuudesta.
Valot, pyyhkimet, lämmitys. Kurkotellaan ja katsotaan,
kuka on edessä, takana, sivulla. Vaihde ykköselle.
Hiljaa hissutellen tästä kirkon vierestä.
Vilkku sinne minne aiot kääntyä, vaihde kakkoselle,
ja kaasua. Havaitse ja näe. Luoja varjelkoon sinua.
(Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY 2006, 7)
Arja Tiainen kertoi syksyllä Helsingin Sanomissa, että hän on yrittänyt saada ajokorttia kahden vuosikymmenen ajan. Runojen minällä ja runoilijalla on siis jotakin tekemistä keskenään, vaikka ei tämä oikeastaan ole olennaista. Vaikka kokoelman irrottelut ovat hauskoja, varsinkin autokoululaiselle, en ollut aivan vakuuttunut enkä vaikuttunut. (Olen lukenut Arja Tiaiselta parempaakin!)
Ajokoe aikanaan. En kuitenkaan haluaisi olla silloin näissä tunnelmissa:
Onko kukaan heittäytynyt
Hakuninmaalla pitkäkseen
hylätyn ajokokeen jälkeen,
repinyt farkkunsa, ulvonut ääneen?
(Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY 2006, 7)
Teoriakoe on ensi keskiviikkona. Ehkä siirryn lukemaan Hotakaisen Klassikkoa.