Nukuin levottomasti. Ilmeisesti näin unta ilmastonmuutoksen aiheuttamasta megatsunamista ja siitä, miten elimme katastrofin jälkeisessä maailmassa. Heräsin aamulla kelloradion ääneen ja hämmästelin, että tuhotulvan jälkeisessä maailmassa olikin vielä sähköä.
Ei ihme, että näin painajaista. Luin juuri loppuun Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005). Sitten vielä viime sunnuntain Hesarissa oli aukeaman kokoinen juttu ilmastonmuutoksesta ja jäätiköiden sulamisesta.
Sarasvatin hiekkaa ravisti minut, toivottoman Eurooppa-keskeisen ihmisen, tarttumaan karttaan, tutkailemaan Intian valtamerta ja miettimään ihmiskunnan historiaa vähän laajemmasta näkökulmasta. Kirja yhdistelee kiehtovasti salapoliisiromaanin tavoin asioita, joilla ei aluksi näytä olevan mitään tekemistä keskenään.
On myönnettävä, että kaunokirjallisuutena arvioituna Sarasvatin hiekkaa on kyllä vaatimaton. Henkilökuvaus on aika ankean ohutta. Henkilöiden keskustelut ovat aika puisevia ja kaikkea muuta kuin luontevia (eivät edes tutkijat keskenään puhu näin kuivakasti!). Kun on ennen tätä kirjaa lukenut esim. Helena Sinervon Runoilijan talossa, tuntuu Sarasvatin hiekan kieli kovin kankealta. Mutta tätä kirjaa ei kannattakaan lukea kaunokirjallisuutena, vaan eräänlaisena dekkarina tai taidokkaasti tehtynä tieteen popularisointina (tällaisena itse luin sitä).
Kirjan loppuvisio on pessimistinen. Tuho tulee. Tosin katastrofinkin jälkeen (henkiin jääneet) päähenkilöt aloittavat alusta.
Kun tuo kaikki olisikin vain pahaa unta.
Menu