Viime vuonna kirjoitin blogauksen roomalaisten kateudesta ja pahasta silmästä. Myös suomalaisessa kansanperinteessä on ollut omat uskomuksensa pahennetuksi tai silmätyksi tulemisesta. Toivo Vuorelan Paha silmä suomalaisen perinteen valossa (SKS 1960) on uskomattoman kiehtova tutkimus aiheesta, nyt alansa klassikko. Siitä on otettu uusintapainos vuonna 2019.
Pahantahtoisen ihmisen katseen uskottiin vaikuttavan ikävällä tavalla, mutta pahentajan katsetta vastaan voitiin suojautua. Vuorelan mukaan karjalaisessa perinteessä lapsi suojattiin nokeamalla lapsen kasvot, esimerkiksi ennen juhlia, jonne oli tulossa paljon väkeä. Äiti painoi pienen nokijäljen lapsen otsalle tai poskeen. Tai perheen lähtiessä kyläilemään tai vieraiden tullessa taloon äiti puki lapsen likaisiin rääsyihin, ”ettei sanaus tarttunut”.
Liialliseen kehumiseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Sekin saattoi vahingoittaa, ja siksi kehumiseen voitiin vastata jollain loukkauksella. Esimerkiksi jos joku kehui kovasti toisen lehmää, saattoi lypsäjä tokaista: ”Paska suuhus!” tai ”Paska kielees!”, ja näin maito ei huonontunut.
Pahalta silmältä suojattiin kotia erilaisin taikamerkein ja amuletein. Kynnyksen alle voitiin kätkeä suojaavia esineitä. Karjaa siveltiin saunavastalla. Lapsi kylvetettiin siten, että kylvettäjä oli saunan kynnyksellä selin, veitsi hampaissa ja sylkäisi kainalonsa alitse lausuen: ”Pois paskat lapsesta!”
Pahentaja voitiin karkottaa tällä loitsulla:
Mäne konna kodihis,
ilkiö isändihis,
paha muahasehe pakene,
ennen päivän nousendua,
auringon ylenendyä!
