Minua pyydettiin kirjoittamaan Parnasso-lehden Minun klassikkoni -sarjaan (Parnasso 3/2024). Kaikista odotuksista poiketen en kirjoittanut kreikkalais-roomalaisen antiikin klassikoista, vaan päätin palata vanhan rakkauteni Goethen pariin ja luin Faustin uudelleen. Parnasson jutustani voi lukea avautumisen siitä, miten lukiolaisena sivistää itseäni ja luin maailmankirjallisuuden klassikoita. Kun luin Faustin näin keski-ikäisenä uudestaan, havahduin teoksen mehevään huumoriin. Totiselle nuorelle lukijalle ei tuo huumori tainnut oikein avautua, ei saksankielisen alkuperäisen tekstin eikä suomennosten. Nyt Faustin ensimmäisestä osasta on ilmestynyt Lauri Siparin erinomainen ja sujuva käännös (Aviador 2023). Toivottavasti Sipari suomentaa vielä toisenkin osan. Parnasson artikkelissani kirjoitan molemmista osista; itse asiassa Faustin toinen osa on kaikessa outoudessaan kiehtovampi kuin ensimmäinen osa.
Minun klassikkoni: Goethen Faust
Kun lukiolaisena aloin lukea maailmankirjallisuuden klassikoita, oli suhtautumiseni juhlava ja totinen. Halusin päättäväisenä sivistää itseäni. Goethen Faustiin päädyin luettuani kaikenlaista runoilijan luontosuhteesta ja faustisesta ihmisestä. Lukiolaiselle Faustin ensimmäinen osa oli lähestyttävä, toinen osa vaikeaselkoinen verkosto täynnä viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan.
Nyt keski-ikäisenä klassikkoon voi suhtautua keveämmin ja vähemmällä kunnioituksella. Goethen Faustin ensimmäinen osa paitsi traaginen ja koskettava, myös hauska, ja toinen osa on vauhdikas fantasia, aika villi ja täynnä ironiaa. Mefiston eli Mefistofeleen hahmo on mehevä. Nuorelta lukijalta ironia taisi jäädä huomaamatta.
Paholaisen kanssa sopimuksen tekevä Faust oli suosittu hahmo kirjallisuudessa jo kauan ennen Goethea. Esikuvana on pidetty erilaisia historiallisia henkilöitä, kuten uuden ajan alun intellektuellia Cornelius Agrippaa, mutta myös myöhäisantiikin tarinoiden velhoa Cyprianusta. Yleensä näissä tarinoissa tohtori Faustus tai Faust on 1500-luvulla elävä alkemisti. Myös Goethe esittää Faustin magian harjoittajana, joka manaa henkiä, keittelee eliksiirejä ja tekee sopimus pirun kanssa. Goethe kuvaa magian ja alkemian kautta ihmisen tiedonjanoa ja luonnontieteen kehitystä uudella ajalla.
Goethen Faustin ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1808, toinen osa vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1832. Faust on tragedia, ja ensimmäistä osaa todella esitetäänkin. Siinä on selkeä tarina, joka on paikkaan ja aikaan sidottu, ja tapahtuu ihmisten pienessä maailmassa.
Tutkijankammiossaan kykkivä Faust on elämäänsä kyllästynyt ja on siksi valmis lähtemään Mefiston matkaan:
Olen liian vanha leikkiin,
liian nuori ollakseni toivomatta.
Mitä maailmalla on annettavaa?
Luopumista! Luovu, luovu vain!
…
Joka aamu herään kauhuun,
itken katkeria kyyneliä,
kun kohtaan päivän, joka taaskaan
ei täytä toiveitani, ei ainuttakaan,
jonka pikkumaisuus kutistaa
jokaisen ilon aavistuksen,
….
ja siksi oleminen on vain taakka,
elämä inhottaa, ja toivon kuolemaa. (suom. Sipari)
Faust lähtee Mefiston mukana maailmalle hurvittelemaan. Mefiston avulla Faust viettelee nuoren Gretchenin, mutta häipyy pian viettämään noitasapattia Harzin vuoristoon. Sillä aikaa Gretchen synnyttää lapsen ja mielenvikaisena surmaa tämän, ja hänet mestataan lapsenmurhaajana.
Sen sijaan Faustin toinen osa on yhtä fantasiaa abstraktissa, jumalien ja allegorioiden suuressa maailmassa, jossa siirrytään ajasta ja paikasta toiseen. Toisen osan pituus – suomennoksena yli 300 sivua – tekee siitä pikemminkin ns. lukudraaman.
Faust ja Mefisto esittelevät taikojaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hovissa, loihtivat paikalle Troijan Helenan ja tämän rakastajan Pariksen. Faust saa päähänsä tavoitella Helenaa, kaiken naiseuden ja kauneuden ihannetta. Helenan etsintä vie Faustin kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin, jossa vilisee joen jumalia, aarnikotkia, seireeneitä, kentaureja, sfinksejä, antiikin filosofeja, Thessalian noitanaisia ja merenneitoja. Antiikintutkijana minusta on kiinnostavaa, että keskiajan piru Mefisto vierastaa antiikkia, koska se on liian eläväistä.
Faustin ja Helenan liitto on tulkittu keskiajan ja antiikin, pohjoisen ja Välimeren kulttuurien yhtymiseksi, jossa kaikki maailmat koskettavat toisiaan, tai oikeastaan haaveeksi synteesistä. Sillä liitosta syntynyt Euphorion nousee siivilleen mutta syöksyy maahan ja kuolee. Helena itse katoaa, ja hänestä jää jäljelle vain puku ja huntu, mutta siihenkin muistoon antiikin kauneudesta on syytä tarrata kiinni.
Ensimmäisestä osasta on jopa kolme suomennosta, Kaarlo Forsmanin (1884), Valter Juvan (1916) ja Lauri Siparin (2023). Toisen osan on kääntänyt Otto Manninen (1934). Nuorena lukijana vieroksuin Juvan ja Mannisen suomennosten vanhahtavuutta. Jopa lukiolaisen saksan taidolla Goethen oma kieli tuntui paljon elävämmältä. Nyt myöhemmin huomaan, että vanhoissa Juvan ja Mannisen käännöksissä on oma hauskuutensa, joskin osa siitä on tahatonta koomisuutta, kun kieli on vanhahtavaa, mittaan ja loppusointuihin pakotettua. Sipari ei ole tuoreessa suomennoksessa pyrkinyt mittaan eikä loppusointuun; ratkaisu toimii, suomennos on raikas ja tuo esiin Goethen huumorin.
Teoksen molemmissa osissa osa tapahtumista sijoittuu oppineiden maailmaan. Faustin ensimmäinen osa alkaa kuuluisalla elämäänsä turhautuneen tutkijan valituksella:
Nyt olen, ah! siis opiskellut
perin pohjin filosofiaa,
ja lakia ja lääketiedettä,
ja, ikäväkseni, myös teologiaa, … (suom. Sipari)
Ensimmäisessä osassa on kuuluisa, usein kontekstistaan irrallaan siteerattu kohta, jossa Mefisto neuvoo aloittelevaa opiskelijaa alan valinnassa, oikeastaan viettelee tätä paheelliseen elämään:
Harmaata, ystävä, on kaikki teoria,
ja vihreä on elon kultapuu. (suom. Sipari)
Vähemmän tunnettu on toisen osan kohtaus, jossa sama opiskelija, nyt vasta valmistunut baccalaureus, palaa haastamaan Mefistoa ja edeltävää sukupolvea sillä kaiken tietävällä innolla, joka vain nuorilla on. Lukiolaislukijana en tajunnut tämänkään sanailun ironiaa. Kun Mefisto toteaa: ”kaikk’ oman pään se löytöseksi luullaan” ja puhuu kokemuksesta, baccalaureus ilkkuu:
Kokemuspohja! Lörpötystä löyhää!
Se hengen rinnalla on köyhää.
Mit’ ammoisest’ on tietty, työntää
vois tunkiolle, saatte myöntää. (suom. Manninen)
Nuoriso on voittanut puoli maailmaa, ja vanha polvi saa kadota – kolmekymppinen on oikeastaan jo vainaa. Baccalaureus julistaa:
Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, sen minä loin. (suom. Manninen)
Teoksen molempia osia yhdistää vedonlyönti Faustin sielusta. Oikeastaan kyse on kahdesta vedonlyönnistä: alussa Jumala lyö Mefiston kanssa vetoa: kaikista erehdyksistään huolimatta ihminen lopulta kulkee oikeaan. Toinen veto sovitaan Mefiston ja Faustin välillä:
Jos koskaan sanon silmänräpäykselle:
Viivy! olethan niin kaunis!
pistä minut heti kahleisiin,
silloin toivoni on tuho! (suom. Sipari).
Jos Faust voi elämänsä aikana olla hetkenkin tyytyväinen, niin hänen sielunsa kuuluu Mefistolle. Faustinen ihminen ei lepää eikä ikinä tyydy saavuttamaansa. Aina pitää tehdä lisää ja enemmän, juosta ”läpi maailman” (ich bin nur durch die Welt gerannt, kuten Faust elämänsä lopussa toteaa). Tämän levottoman faustisuuden tunnistan itsessäni.
Länsimaista ihmistä kuvataan usein faustisena, ja paljon kirjoitettu faustisen ihmisen aiheuttamasta ekokatastrofista. Faust on kuivattanut merestä maata ja himoaa maata lisää. Kun vanha Faust tekee kuolemaa, neljä harmaata hahmoa tulee Faustin luo: Puute (Mangel), Syyllisyys (Schuld), Huoli (Sorge) ja Hätä (Not). Kuolema lähestyy, ja Suru jää. Silti Faust jatkaa kunnianhimoisten suunnitelmiensa toteuttamista. Mefiston apurit kaivavat jo Faustille hautaa, mutta sokea Faust luulee, että työmiehet ovat toteuttamassa hänen unelmaansa:
Näyn tuon josp’ uljaan nähdä vois:
maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!
Sanoa tuokiolle saisin:
Oi viivy, olet kaunis niin! (suom. Manninen)
Vaikka Mefisto koettaa aivan lopussa napata Faustin sielun, hän ei voita vetoa. Tarkkaan ottaen Faust ei myönnä tyytyväisyyttään, vaan hänen toteamuksensa on ehdollinen: hän haluaisi nähdä (möcht’ ich sehn) ja silloin hän voisi (dürft’ ich sagen). En ole Faust-analyyseissa useinkaan huomannut, että tähän ehdollisuuteen kiinnitettäisiin huomiota. Faust jää edelleen faustisen tyydyttämättömäksi.
Taivaalliset enkelijoukot hakevat Faustin sielun talteen. Goethen Faustia voisi joku luulla hyvinkin kristilliseksi – on Jumalaa, enkeleitä, Maria ja piru. Mutta Goethen fantastisessa sekamelskassa on kreikkalaisia jumalia, kohtalottaria, raivottaria ja ennen kaikkea siellä ovat ”Äidit” (Mütter) tai kuten Manninen kääntää, ”Emot”. Näistä salaperäisistä olennoista ei kerrota enempää kuin että hakiessaan Helenaa Faust tekee mystisen ja kammottavan matkan heidän luokseen. Teoksen lopussa taivaalliset kuorot ylistävät ”armon äitiä pyhää”, jonka voi kristillisesti ymmärtää Mariaksi, mutta jota Goethe kutsuu myös jumalattareksi (Göttin).