Mökillä laitan usein ruokaa periaatteella mitä-kaapista-löytyy. Syntyy mielenkiintoisia yhdistelmiä. Maalla luen usein myös samalla periaatteella, mitä kirjakaapista löytyy.
Nyt päädyin kolmeen runoilijaan eri vuosikymmeniltä. Ensin kävin kiinni Aila Meriluodon Lasimaalaukseen (1946), josta tuli sotien jälkeinen suuri kulttiteos. Lukemani kappale oli yhdestoista painos vuodelta 1960. Vaikka runojen muoto on minulle vieras, on Kivisessä Jumalassa ja Rauniouruissa hetkensä.
Toisenlaista muotoa on Tiina Kailan (nyk. Krohn) Talven valossa (1978). Kailan runoissa on kaupungin katua, ratikoita, kerrostaloja ja niiden asukkeja. Tässä näyte tiiviistä ilmaisusta:
Hirvittävän suuren lintuparven muodossa / minut äkkiä noiduttiin lentoon. / Miten kauaksi ne saavat lentää / erilleen, / miten pitkä kaukaisimpien lintujen / välimatka saa olla, / että minä yhä olen minä. (Talven valossa s. 57).
Uusin on Pauliina Haasjoelta, Epäilyttävät puut (2005). Minulle on suuri elämys huomata, että luontorunoutta voi kirjoittaa (ja siis tulkita) omaperäisellä ja vinolla tavalla. Paras osio on ”Puu ja epäily”, jonka runoja yhdistää motto Martti Haavion artikkelista ”Pyhät puut” (1951). Haavio viittaa vuoden 1746 pitäjänkokoukseen, jossa määrättiin hakkaamaan maahan ja polttamaan ”epäilyttävät puut”.
No comment yet, add your voice below!