Kodittomille koirille (Like 2011) on Jani Niemisen toinen runokokoelma. Siinä runojen minä ja koira päätyvät jonnekin Helsingin seudulle pettymysten ja kaatuneen avioliiton jälkeen. Runojen minä rypee kyllä itsesäälissä (Kafkan seurassa), mutta kaikki tapahtuu ironian ja huumorin sävyttämänä. Tykästyin Niemisen konstailemattomaan tyyliin: hän osaa tiivistää muutamalla osuvalla lauseella tunnelmat. Esimerkiksi:
”Mies astuu huoneet, etsii ruokaa / viikset väristen / kauhoo makkarasoppaa kattilasta / tarjoaa minullekin.” (s. 75)
Ehkä vielä enemmän innostuin Niemisen esikoiskokoelmasta Kylässä (Like, 2009). Siinäkin on tiiviisti rakennettuja kuvia ja tunnelmia maaseutuelämän tuskista ja kylien kummajaisista. Runoissa piirtyy isoisän lohdullinen hahmo. Surua isoisän kuoltua runoilija kuvaa mm. näin:
”Isoisä kannetaan ulos, vanhaksi käynyt joulukuusi. / Sängyn päälle jää villapaita, puen sen suruni ylle.” (s. 29).
Toisessa kokoelmassa minua hieman häiritsi muutaman runon saarnaava yhteiskunnallinen paatos (kokoelman loppupuolella). Se kaikki on totta ja tärkeää, mutta liika auki selittäminen vaivaannuttaa. Hyvä runo tehoaa saarnaamattakin. Vetoankin kirjailijoihin: älkää selittäkö, vaan näyttäkää. Jätetään yhteiskunnallinen analyysi sosiologeille.
No comment yet, add your voice below!