Antiikki päivänvaloon!

Antiikki päivänvaloon! Miten nostamme profiilia tutkimuksessa ja julkisuudessa
Alustus klassikkosymposiumissa Turun yliopistossa 12.1.2018 (julkaistu nyt myös Folium Classicumissa 1 / 2018)
Maijastina Kahlos
Tässä alustuksessa puhun antiikin heikentyneestä asemasta Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa ja ennen kaikkea siitä, mitä meidän pitäisi tehdä asialle. Antiikilla tarkoitan laajassa merkityksessä kreikkalais-roomalaista antiikkia ja sen jälkivaikutusta, klassisia kieliä, antiikin historiaa, klassista arkeologiaa ja niiden opetusta yliopistoissa ja kouluissa, tutkimusta ja näkyvyyttä yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Pohdin kahta teemaa: 1) Antiikin asemaa yhteiskunnassa, kouluissa ja yliopistoissa, sekä 2) antiikintutkimusta. Molempien teemojen käsittely jakaantuu kahteen osaan, a) kriittiseen tarkasteluun ja b) kehittämisideoihin.
Miksi juuri minä puhun tästä aiheesta? Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi, koska tunnen että minulla on sanottavaa. Olen seurannut antiikin aseman heikentymistä joitakin vuosia hieman ulkopuolelta, sillä olen työskennellyt muualla, ensin Tutkijakollegiumissa ja nyt huippuyksikössä ’Reason and Religious Recognition’ Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Sivussa varmasti menettää sisäpiirin yksityiskohtia, mutta toisaalta pystyy havainnoimaan asioita ulkopuolisen silmin.
Kriittinen tarkastelu: Antiikin asemaa yhteiskunnassa, kouluissa ja yliopistoissa
Mennään suoraan ja kiertelemättä asiaan ja suoraan ongelmiin. Latinan ja kreikan, antiikin historian, ja antiikin jälkivaikutuksen asema ja kulttuurinen näkyvyys ovat heikentyneet kaiken aikaa. Ne kutistuvat kutistumistaan. Aikaisemmin antiikin kulttuuriperinnön yliopisto-opinnoissa filologia eli kielentutkimus painottui sen vuoksi, että yliopisto-opintojen tehtävänä vuosikymmeniä sitten oli kouluttaa latinan ja kreikan opettajia kouluihin. Näin siis oli silloin, kun kreikka ja latina vielä olivat olennainen osa koulujen opetusohjelmaa. Syitä antiikin kutistumiseen on tietysti monia muitakin, esimerkiksi yleinen kulttuurinen kehitys, jossa historian ja muiden humanististen alojen arvostus on heikentynyt. Antiikki ei siis ole tässä yksin. Tämä näkyy kaikissa länsimaissa, ei vain Suomessa.
Syitä voidaan pohtia vaikka kuinka pitkään ja valitella asiaintilaa, mutta se ei ole tarkoitukseni nyt. Pointtini on, että emme voi ottaa antiikin asemaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa itsestäänselvyytenä, jota ei esimerkiksi tarvitsisi perustella missään, koska se nyt vain on länsimaisen sivistyksen perusta.
Mikään ei kuitenkaan ole itsestäänselvää. Mikään kulttuuriperintö ei säily ilman huolehtimista. Meidän on pidettävä puoliamme, ja se tapahtuu tuomalla antiikki kunnolla esiin. Antiikin merkitystä pitää perustella kaiken aikaa, eivätkä siihen riitä juhlavat sanat, vaan sen selittämiseen pitää paneutua kunnolla. Tämä koskee myös antiikin varjopuolia eli siis niitä piirteitä, jotka nykyihmisessä herättävät oudoksuntaa tai paheksuntaa, esimerkiksi antiikin orjuus, seksuaalisuus ja väkivalta.
Nuntii Latini on hyvä esimerkki siitä, että latina oli menettämässä asemiaan, mutta yhdessä tehty kampanjointi ja latinan nostaminen esiin julkisuudessa tuottivat tulosta: Yleisradion johto pyörsi päätöksensä lopettaa latinankieliset uutiset.
Tämä mitä seuraavaksi kysyn, voi tuntua kohtuuttomalta, kun kaikki olemme puurtaneet ja paahtaneet töitä, osa varmasti äärirajoilla, esimerkiksi opetuksen piirissä Helsingin yliopiston hallintouudistuksen ja tutkinnonuudistuksen, Ison pyörän takia. Kysymykseni saattaa kuulostaa varmasti myös ärsyttävältä, kun tiedämme kaikkia antiikkia esiin tuoneita hankkeita, joihin palaan hetken päästä. Mutta kysyn nyt silti: Kärsiikö antiikki sisäänpäinkääntyneisyydestä? Voimmeko puhua ruususenunesta, norsunluutornista ja siilipuolustuksesta? Lisäksi kysyn: Koetaanko antiikki elitistisenä ja ylimielisenä suomalaisessa yhteiskunnassa ja yleisessä keskustelussa?
Aika monta kertaa kun olen esittäytynyt jollekin toisen alan tutkijalle (mm. Tutkijakollegiumissa, jossa näitä toisen alan tutkijoita kohtaa) antiikintutkijana tai klassikkona, olen tätä saanut selitellä. Vikahan ei aina ole antiikintutkijassa, vaan ennakkoluulot valkoisen miehen valkoisesta antiikista ovat syvällä. Mutta juuri näitä ennakkoluuloja vastaan meidän pitää taistella! Meidän pitää osoittaa kaikkialla kaikille kaiken aikaa, että antiikki on jotain värikkäämpää kuin tuo valkoisen miehen valkoinen antiikki.
Esimerkiksi ’klassillinen filologia’ ei sano juuri kenellekään mitään. Onneksi oppiaineen nimi on sentään muutettu. Ylimielisyydestä on päästävä eroon. Kuten edellä sanoin, emme voi pitää itsestäänselvyytenä, että antiikkia arvostetaan.
Kehittämisideoita: Kieliaineesta kulttuurintutkimukseksi
Klassikkosymposiumin alussa aamupäivällä keskustelimme latinan ja kreikan opiskelijoiden vähenemisestä. Voi kysyä, onko yksi syy oppiaineiden opiskelijakatoon liika rajoittuminen kieleen. Antiikki ei voi olla pelkkä kieliaine. Totta kai antiikki on ennen kaikkea kreikkaa ja latinaa, mutta ei ole mitään mieltä kääntää pois opiskelijoita tai jatko-opiskelijoiksi pyrkiviä, jotka olisivat kiinnostuneita tekemään väitöstutkimusta jostakin muusta antiikkiin liittyvästä ilmiöstä kuin kielestä. Onhan Helsingin yliopiston oppiaineen nimi nyt “antiikin kielet ja kulttuurit”, ei klassillinen filologia.
Joitakin Helsingin yliopiston antiikin kieliin ja kulttuureihin jatko-opiskelijoiksi pyrkineitä suomalaisia ei ole hyväksytty jatko-opiskelijoiksi, perusteina joko hakijalla ettei ole riittävästi latinan/kreikan opintoja tai ettei hakijan aihe ole riittävästi kieleen liittyvä. Onko meillä varaa menettää lahjakkaita ja motivoituneita opiskelijoita sen takia, että määrittelemme oppiaineet liian kapeasti? Kannattaako oikeasti sahata poikki oksaa, jolla istuu? Eikö pitäisi rakentaa toinen ja vaikka kolmaskin väylä, jossa opiskelija hyväksytään tekemään aiheestaan opinnäytettään ja jossa hän suorittaa samalla kieliopintoja? Pitää olla joustavuutta. Meidän pitäisi avata ovia antiikkiin eikä olla vain portinvartijoita.
Oppiaineen pitäisi olla hyvin laaja ja väljä ’Classics’, kulttuurien ja historian tuntemusta ja tutkimusta kieliaineiden lisäksi. Olisi syytä myöntää etteivät kieliaineet yksinkertaisesti riitä. Antiikin opiskelun vahvuus voisi olla juuri se monialaisuus. Opiskelija voisi opiskella antiikkia ja sen jälkivaikutusta siten, että olisi monia eri väyliä valmistua. Sama pätisi jatko-opiskelijoihin. Korostan, että kulttuuriaineeseen panostaminen ja kielen opiskelu eivät sulje pois toisiaan.
Jos vertaamme antiikkia keskiajan tutkimukseen, niin korostavatko keskiajan tutkijat ja opettajat keskiajalla käytettyjä kieliä? Keskiajan opintoja tekevät oppivat ja tutkijat osaavat varmasti kieliä (latinaa, muinaisranskaa, italiaa, muinaisenglantia jne.), mutta kielten osaaminen ei ole kaikille medievalisteille pääasia, vaan aikakauden ja sen kulttuurin opiskelu. Voi kysyä, tekeekö tämä ehkä keskiajasta houkuttelevamman opiskelijoille.
Kehittämisideoita: Antiikki esiin!
Kaikki nämä asiat, antiikin asema kouluissa, yliopistoissa ja suuren yleisön arvostuksessa liittyvät yhteen. Antiikin esiintuomisessa on joitakin ongelmia. Kun vertaamme antiikin näkyvyyttä keskiajan näkyvyyteen Suomeen, ero on huimaava. Keskiaika näkyy esimerkiksi joka kesä Turussa keskiaikamarkkinoina, joiden sivussa tuodaan myös keskiajan historiaa esiin. Keskiajan valttikorttina on tietysti se, että Suomessa on ollut keskiaika, jota voidaan myös museoissa tuoda esiin. Edelleen jos vertaamme antiikkia keskiaikaan, niin korostavatko keskiaikaa yleistajuistavat kirjoittajat keskiajalla käytettyjä kieliä? He osaavat varmasti kieliä, mutta ne eivät ole pääasia.
Yhtä lailla voisimme tuoda antiikin ilosanomaa esiin. On tehtävä PR-työtä, on luotava benevolentiaa antiikkia kohtaan. On tuotava esiin se, että yhtä lailla antiikki on suomalaisten perintöä (hyvässä ja pahassa) kuin italialaisten tai espanjalaisten, vaikkei nyt kotiseutuhistoriaa olekaan. Antiikissa ja sen perinnössä on paljon esiintuotavaa (sehän jopa imaisee keskiajankin mukaansa). Antiikkia ja sen perintöä on tuotava esiin hauskasti ja kriittisesti (kriittinen ei tarkoita pelkästään negatiivista, mutta sisältää myös sen). Ei siis vain antiikin ihannointia, vaan myös sen varjopuolien esiintuomista.
Tässä tarvitaan yhteisponnistuksia. Näitä on myös ollut, esimerkiksi Saara Kauppinen, Elina Pyy, Samuli Simelius, Manna Satama ja Ville Hakanen loivat Yleisradiossa joitakin vuosia sitten olleelle ’Keskiajan heinäkuulle’ vastineeksi ’Antiikin kesäkuun’, joka toivottavasti jatkaa toimintaansa tulevaisuudessa. Toinen yhteisponnistus on Khelidon-yhteisöblogi, jonka perustivat Tua Korhonen ja Marja Vierros ja jossa useat meistä ovat mukana kirjoittajina. Merkittäviä ovat myös Teoksen julkaisemat Kirjallisuus antiikin maailmassa (Kivistö, Riikonen, Salmenkivi, Sarasti-Wilenius) ja Kulttuuri antiikin maailmassa (Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi, Sarasti-Wilenius). Nyt on myös meneillään Tua Korhosen johdolla suomennoshanke, jota Koneen säätiö rahoittaa.
Näitä tarvitaan lisää. Miksi emme hakisi joitakin isoja hakuja, joissa yhdistetään tutkimus ja suunta suureen yleisöön? Tällainen haku voisi olla Argumenta. Mallina tässä voisi olla juuri meneillään oleva Turun kulttuurihistorian Argumenta-hanke. On panostettava yhteistyöhön, jossa Rooman ja Ateenan instituutit ovat oleellisesti mukana. Emme voi olettaa, että instituutit tekisivät kaiken PR-työn antiikin hyväksi.
Antiikki on tehtävä lähestyttäväksi. Olen puhunut monessa yhteydessä leikillisesti porttiteoriasta, jossa kevyt annostus johtaa rankempiin aineisiin. Esimerkiksi keskiajan nousu niin suuren yleisön innostuksena kuin tutkimuksessa on osittain seurausta Tolkienin kirjasta Taru sormusten herrasta. Joku voi innostua antiikista niinkin yllättävien asioiden kuin viihde-elokuvien kautta. Eräs ensimmäisen vuoden opiskelija myönsi esseessään, että oli kiinnostunut antiikin historiasta lapsena nähtyään Walt Disneyn Hercules-piirretyn. Meidän pitää markkinoida antiikkia nykyihmisen ymmärtämällä kielellä. Tämä tarkoittaa isompaa näkyvyyttä myös sosiaalisessa mediassa.
Kriittinen tarkastelu: Antiikki ja tutkimus
Antiikintutkijat ovat perinteisesti työskennelleet paljon omissa poteroissaan. Tämä on tietysti ollut myös vahvuus, koska keskittymisissä on etunsa. Väitteeni sisäänpäinkääntyneisyydestä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta, koska en voi tietää, mitä kaikkea yhteistyötä on viritelty ja mitä on tehty. Sisäänpäinkääntyneisyydellä viittaan antiikintutkimuksen sisällä tiettyyn nurkkakuntaisuuteen. Yksittäiset tutkijat ja ryhmät tekevät tutkimuksiaan tietämättä toistensa tekemisistä. Väittäisin, että filologia, arkeologia, historia eivät aina kohtaa toisiaan. Viittaan sisäänpäinkääntyneisyydellä myös antiikintutkimuksen eristäytymiseen muihin tieteenaloihin nähden. Kieliaineiden kanssa on varmasti yhteistyötä, mutta riittääkö se? Yhteistyötä pitäisi olla myös laajemmalti.
Kehittämisideoita: Klassikot ilman rajoja!
Ongelmia voisimme setviä kauankin, mutta olennaisinta on etsiä ratkaisuja. En aio väittää, että minulla olisi jokin patenttiratkaisu. Pikemminkin tämä on kaikille suunnattu kutsu miettimään, mitä voimme asioille tehdä. Jos nurkkakuntaisuus ja käpertyneisyys pitää paikkansa, miten siitä päästään irti? Ainakin yksi asia selvä: Se tehdään yhdessä.
Ensinnäkin on luotava yhteistyötä ja yhteisiä hakemuksia antiikintutkijoiden kesken. On parannettava keskinäistä tiedonvälitystä. Olisi hyvä tietää, kuka tekee mitäkin ja kuka olisi kiinnostunut tekemään yhteistyötä. Esimerkiksi pitäisi perustaa antiikintutkimuksen keskus, samaan tapaan kuin Turun yliopistolla on TUCEMEMS, tai Tampereen yliopistolla on Trivium. Aluksi se voisi olla antiikintutkijoiden verkosto, mutta se voisi kasvaa, joskus tulla viralliseksi instituutioksi. Siinä voisivat olla mukana Rooman ja Ateenan instituutit, ehkä myös Lähi-idän instituutti, tieteelliset seurat kuten Klassillis-filologinen yhdistys, Paideia ja Bysantin tutkimuksen seura. Ei ole tietenkään syytä keksiä pyörää uudestaan tai luoda taas jotain päällekkäistä systeemiä, mutta antiikin näkyvyyden, tiedottamisen ja markkinoimisen kannalta antiikintutkimuksen keskus ja verkosto olisivat hyödyllisiä.
Toiseksi on avauduttava yhteistyöhön erilaisten muiden alojen tutkijoiden kanssa – myös muidenkin kuin kieliaineiden, kielitieteen ja kirjallisuuden kanssa – eli esimerkiksi kulttuurintutkimuksen eri alojen kanssa, mainittakoon tässä vaikka historia, kulttuurihistoria, sosiologia, yhteiskuntatieteet ja teologian eri alat. En väitä, etteikö tätä ole tehty, mutta on yritettävä enemmän! Olisi hyvä suuntautua myös yli valtiorajojen. Tarkoitan esimerkiksi eurooppalaista yhteistyötä: on uskaltauduttava isoihin EU-hakemuksiin, joissa on mukana instituutioita. Esimerkki EU-rahoituksen hakuun liittyvästä rohkeudesta ja yritteliäisyydestä on Marja Vierros, joka uskalsi ja jaksoi hakea ERC-hanketta ja sai ERC Starting Grantin.
Meillä on kunnioitusta herättävä kokoelma eteviä ja motivoituneita tutkijoita eli meillä on valmiina kaikki kriittinen massa, joka voi toteuttaa isompiakin ja kunnianhimoisempiakin hankkeita. Tärkein haku, jota ehdotan, on huippuyksikön hakeminen. Tähän meillä on myös taustaa ja kokemusta, koska antiikintutkimuksessa oli useiden vuosien ajan Frösenin huippuyksikkö, useaan otteeseen. Osittain tämä vuosien mittainen menestys ehkä tuuditti meidät ajattelemaan antiikintutkimuksen vahvaa asemaa itsestäänselvyytenä. Tästä on herättävä!
Frösenin huippuyksikön osittaisena seuraajana ja sen jälkienergian hyödyntäjänä voi pitää Saana Svärdin uutta juuri aloittanutta ANEE-huippuyksikköä (se on myös Martti Nissisen CSTT-huippuyksikön jälkeläinen). Se on hyvä esimerkki innosta ja rohkeudesta hakea isoakin hanketta. Tässä voi verrata antiikkia myös teologiaan. Teologit ovat olleet uskomattoman yritteliäitä ja rohkeita tekemään hakemuksia ja uusia avauksia. Tällainen yritteliäisyys johti siihen, että neljä vuotta sitten kaksi huippuyksikköä teologisesta tiedekunnasta sai huippuyksikkörahoituksen, tuo Martti Nissisen CSTT ja Risto Saarisen ”Reason and Religious Recognition”. Ei tällainen tule sattumalta, vaan se on tulosta yritteliäisyydestä. Ensimmäinen kerta ei ehkä tärppää, pitää yrittää monta kertaa.
Millainen hakemus (esimerkiksi huippuyksikköhakuun) pitäisi tehdä? Se pitäisi olla aidosti monitieteinen, eli pelkkä klassillinen filologia ei riitä. Mukaan pitäisi tulla mainitsemiani historiaa, kulttuurihistoriaa, yhteiskuntatieteitä, teologian eri aloja, tietenkin arkeologiaa ja mahdollisesti filosofian historiaa. Digital humanities on selvästikin yksi lähestymistapa, joka on nykyään välttämätön, mutta se ei riitä. Tarvitsemme hyvän kombinaation digiä ja perinteisiä lähestymistapoja. Yhdistävän teeman pitää olla jotain riittävän yleistä ja koskettavaa, jonka puitteissa kukin tutkija toteuttaa omaa spesifiä tutkimustaan. Yhdistävällä teemalla pitää olla kosketuspinta nyky-yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Heitän tässä muutaman teeman: ’totuus, uteliaisuus, propaganda, vaihtoehtoiset totuudet antiikin maailmassa’, ’orjuus antiikissa ja sen jälkivaikutus’ tai ’ihmisen elämänkaari antiikissa’. Tai sitten jotain aivan muuta.
Yhteenveto
Yhteenvetona totean: Antiikki on kriisissä. Tätä voi jäädä märehtimään, mutta kriisit ovat myös mahdollisuuksia lähteä muutokseen. Olen ehdottanut oppiaineen laajentamista reippaasti ja näkyvästi kieliaineesta kulttuurintutkimukseksi, antiikin tuomista esiin hauskasti ja kriittisesti, ja ennen kaikkea yhdessä, tutkimusyhteistyötä antiikintutkijoiden kesken mutta myös muiden alojen tutkijoiden kanssa ja rohkeita hakemuksia yhdessä, esimerkiksi huippuyksikön hakemista. Kuten mainitsin aikaisemmin, minulla ei ole patenttiratkaisuja. Kutsun koko suomalaista antiikin yhteisöä keskusteluun. Meidän on aloitettava keskustelu ja jotakin on tehtävä. Ainakin yksi asia on selvä: tätä ei voi tehdä yksin omissa kammioissa, vaan yhteistyössä.
 
Lisäys 1.3.2018: Ville Vuolanto kirjoittaa antiikintutkimuksen tilasta ja tulevaisuudesta Tampereen yliopiston Trivium-blogissa.