Arduum palailee lomalta. Kesää on vietetty jonkin verran kirjojenkin parissa.
Matti Pulkkisen Ja pesäpuu itki (1977) oli sen verran eeppinen (lue: pitkä ja viipyilevä), että se parissa vierähti enemmänkin aikaa. Sitkeys jälleen palkittiin: mietin edelleen kirjan teemoja, mm. taakkoja, joita vanhempien ja isovanhempien ja isoisovanhempien mukana jokaiselle kertyy kannettavaksi. Kristina Carlsonin Maan ääreen (1999) melankoliassaan kolahti oikein kunnolla.
Ystävien innostamana tartuin Tomas Tranströmeriin ja uppouduin muutamaan kokoelmaan (Totuuden kynnys – Surugondoli, suom. Caj Westerberg; Eläville ja kuolleille, suom. Brita Polttila). Samoin ahmaisin pari Sirkka Turkkaa. Nousevan auringon talo (1997) on mahtava ja liikuttava, mutta Niin kovaa se tuuli löi (2004) ei oikein herättänyt intohimoja.
Mitä olisi kesäloma ilman nostalgista vaipumista tyttökirjoihin. Tänä vuonna vuorossa ovat olleet L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Lapsena lukiessa taisi ohi mennä merkittävä kohta: Annan kasvattiäiti Marilla katsoo liikuttuneena Annaa, joka on huomaamatta kasvanut pikkutytöstä neidoksi. Nyt samaisen kohdan ymmärtää aivan uudella haikealla tavalla.
Arduum tunnustaa lukeneensa työhön liittyviä kirjoja ”lomalla”. Milloin tutkija oikeastaan on lomalla ja milloin töissä? Lomalla yleensä jaksaa ja ehtii lukea parhaiten alansa kirjallisuutta.
Menu
7 Comments
Itse olen luopunut sitkeydestä kaunokirjallisuuden suhteen. Jos kirjan lukeminen vaatii sitkeyttä, voin varmasti käyttää aikani paremmin.
Sitkeys kyllä palkitsee. Tosin ei kyllä joka kirjan kohdalla, joskus täytyy tajuta jättää kirja kesken.
Niin, sitten on vielä kirjat joihin yhtäkkiä palaa ja ihmettelee miten saattoikaan jättää sen silloin kesken. Ja totta puhuakseni, on vielä nekin kirjat jotka haalistuvat, esim. minulle Ruusun nimi oli tajuntaa laajentava kokemus päälle kaksikymppisenä, ja kun äskettäin luin sen uudestaan se oli tylsä kuin mikä.
Joistakin kirjoista kyllä (oman elämän) aika ajaa ohi. Ja joihinkin kirjoihin palaa rituaalinomaisesti uudelleen ja uudelleen, vaikka niiden kaunokirjallinen arvo ei ehkä ole mittava …
Olen aloittanut Buddenbrookit useasti pääsemättä koskaan 50 pidemmälle. Yllättävää, koska pidin Faustuksesta ja Taikavuoresta suuresti.
Koska maailma on täynnä muitakin hyviä kirjoja, en ole enää vuosiin viitsinyt yrittää Buddenbrookeja uudestaan.
Ja kuten ovat kirjat, ovat ihmiset.
Tänä kesänä polkuni ovat sivunneet menneiden elämänvaiheiden ihmisiä. Mikä oli silloin joskus tärkeää, on nyt haalistunut ja vain ihmettelee, miten tuo onkaan muuttunut, miten minä olenkaan muuttunut, missä harhassa elinkään silloin tai elän nyt.
Joskus tapahtuu ihmisten (ja kirjojen) kanssa yllätyksiä. Jokin kauan sitten haalistunut ystävyyssuhde puhkeaa yllättäen uudestaan kukoistamaan. Välillä ihan käsittämätöntä.
Comments are closed for this article!